Jo kauan oli itäinen taivas ollut synkässä pilvessä, ja myrskyilma
uhkasi. Niinkuin purjehtija kaukaisella ulapalla vähitellen näkee veden
mustenevan ukonpilven noustessa taivaanrannalta, ja levottomana kääntää
silmänsä ja korvansa sinnepäin, ollakseen varuillaan vaaraa vastaan,
samoin oli Suomi jo kymmenen vuotta silmin tähystellyt, korvin
kuunnellut pitääkseen itäisistä ajanmerkeistä vaarin. Salamoita
välähteli alinomaa noista synkistä pilvistä; mutta ne olivat vielä
loitolla, ja niiden jyrähdyksiä heikensi niiden etäisyys. Vielä
toivottiin rajuilman ohitse kohahtavan, kun äkisti Pultavan nimi
hirvittävän ukkosen pamauksen tavoin vieri idästä länteen, ennustaen
uhkaa ja vaaraa. Siitä hetkestä alkaen oli turvallisuus kadonnut tältä
puolen Pohjanlahden. Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä
aurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista
outoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä. Joka meni töihinsä
kedolle, teroitti kotiin jääviä lapsia rientämään sanaa tuomaan, jos
jotakin kummallista kuuluisi naapuristosta, ja joka lähti matkalle,
puhutteli ennen lähtöään naapureita, että nämä tarkoin katsoisivat
hänen taloaan, jos jotakin tapahtuisi. Vanha metsästäjä koetteli joka
ilta pyssynsä hanaa; äiti kiitti joka aamu Jumalaa, että hänen
pienoisensa vielä olivat tallella; poikalapset olivat sotasilla;
tytärten rukinpyörät herkesivät surisemasta, kun joku vieras näkyi
ovessa, ja talon koira alkoi ulvoa kuultuaan pyssynlaukauksen
läheisestä metsästä. Kun joku matkustaja tuli, sateli hänelle
kysymyksiä, ja jo hänen katsannostaan koetettiin arvata, oliko
vihollinen jo käynyt rajan yli. Ihmiset, jotka pitivät huolta
huomisesta, kylvivät naurismaita erämaihin hätäajan varalle. Toiset
muurauttivat salaisia kellareita omaisuuttaan tallettaakseen, ja moni
lähetti jo aikaisin hopeansa Ruotsiin. Kaupungit harjoittivat jäljellä
olevia nuorukaisiaan aseita käyttämään ja asettivat vartijoita teiden
varsiin, saadakseen aikanaan tiedon, jos jotakin outoa kuuluisi. Kansaa
kokoontui joka sunnuntai lukuisammin kuin koskaan ennen kirkolle,
saadakseen tietoja sodasta, ja kesken sotarukouksen tapahtui monesti,
että kaikki syöksähtivät ulos, kun jokin huuto kuului tieltä tahi
aisakellon ääni häiritsevästi kaikui tuolta puolen järven. Näinä
aikoina oli kivääri suurempiarvoinen kuin hopeinen taskukello,
ruostunut miekka oli parempi kuin paras aura, ja lähinnä Jumalaa oli
Kaarle-kuningas ensimmäinen ja viimeinen sana, ensimmäinen ja viimeinen
toivo, jonka luultiin voivan torjua uhkaavan vaaran.
Seitsemäntenätoista sadantena ja kymmenentenä Kristuksen syntymän
jälkeisenä vuotena puhkesi myrsky pauhaamaan. Aluksi se pyyhkäisi pois
vain Suomen itäiset linnat, heikkeni sitten vähäksi aikaa, mutta
puhkesi ennen pitkää uudelleen tuhotakseen maan eteläisen osan ja
sitten, vastustamatonna kuin sallimus, temmatakseen mukaansa koko
sisemmän ja pohjoisen osan tätä avaraa maata. Luonto ja ihmiset
näyttivät liittoutuneen yhteen sen etenemistä auttamaan, ja kun se
viimeinkin asettui, olivat sen aallot iäksi päiväksi huuhtoneet pois
kaakkoisen osan Suomen nientä.
Tuskin oli pikaviesti tuonut tsaari Pietarille tiedon Maunu Stenbockin,
Helsingborgin luona saavuttamasta voitosta, kun tsaari jo aavisti, että
Stenbock voisi uudistaa Kaarle X:n ja Kaarle XII:n vaarallisen
yrityksen, menemällä salmen yli Seelantiin pakottamaan Tanskaa
rauhantekoon. Tämän hän tahtoi estää ja päätti tavallisella tarmollaan
antaa Ruotsille muuta ajattelemista. Hänellä oli ilmankin vanha
velka-asia vuodelta 1706 Viipurin kanssa selvittämättä, ja hän antoi
sentähden heti kohta Retusaarelle kerättyjen sotajoukkojensa marssia
jäätä myöten Suomeen. Helmikuun 22. päivänä 1710 tulivat nämä joukot
Vehkalahden kautta Viipurin tienoille, mutta jatkoivat marssiaan ja
asettivat leirinsä Hietalaan ja Airontaipaleeseen, kolmen penikulman
päähän kaupungista, vallituksen avulla katkaistakseen viipurilaisilta
kaiken yhteyden sisämaan kanssa. Venäläisten voima oli noin 18,000
miestä ja 15 kanuunaa, ja heitä johtivat Apraksin, Bruce ja Birckholz;
sotamiehet asuivat lumesta luoduissa kojuissa ja kärsivät paljon kovan
pakkasen kourissa. Kenraali Lybecker oli neuvoskunnan käskystä
peräytynyt Viipurista. Häntä lähinnä korkein päällikkö oli eversti
Sakarias Aminoff, iäkäs sotavanhus, joka tuskin voi vuoteeltaan nousta,
jonka tähden urhoollinen eversti Maunu Stjernstråle valittiin linnan
päälliköksi. Hän oli oikea urho Kaarle XII:n tapaan, kyvykäs ja
tarmokas, ja kun hänellä oli linnassa 4,000 urhoollista miestä ja hyvät
varastot, ei kukaan epäillyt hänen voivan vastustaa vihollista ainakin
niin kauan, kunnes Lybecker ehtisi apuun.
Koko Suomen, koko Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden silmät olivat nyt
Viipuriin ja Lybeckeriin luodut. Ruotsi oli jo sitä ennen menettänyt
Pähkinälinnan, Narvan ja Nevanlinnan; Viipuri oli nyt valtakunnan
itäisen rajan ja Suomen viimeinen vankka avain. Etupäässä Lybeckeristä
riippui pelastus. Saamme pian nähdä, kuinka hän käsitti tämän asemansa
tärkeyden.
Pommitus alkoi, linnantornin huippu ammuttiin alas ja kaupunki syttyi
kolme kertaa tuleen, mutta joka kerta sammutti linnanväki liekit.
Huhtikuussa, kun meri oli jäistä puhdistunut, asettui vahva venäläinen
laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla Viipurin ulkopuolelle, tukki
sataman suun upottimilla ja toi lukuisia lisäjoukkoja piirittäjien
avuksi. Tsaari itse tuli kohta sen jälkeen järeän tykistön kanssa,
ja Venäjän yhdistetyn armeijan miesluku nousi nyt 23,000:een;
sitäpaitsi sillä oli 80 kanuunaa ja 26 mörssäriä. Yötä ja päivää
satoi pommeja ja tulisia kuulia onnettomaan kaupunkiin. Stjernstråle
vastasi tervehdyksiin parhaan kykynsä mukaan. Hietalan luona, toisella
puolen Kivisiltaa, on kivi, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan
Kasakankiveksi. Tälle kivelle kerrotaan tsaarin nousseen kaupunkia
tarkastelemaan ja ryntäyssuunnitelmiaan tekemään. Linnanväki havaitsi
sen eräänä päivänä ja tähtäsi kanuunan kiveä kohti. Mutta lähellä oleva
kasakka huomasi vaaran, sai vaivoin tsaarin astumaan alas ja kävi itse
hänen sijaansa. Tuskin oli se tapahtunut, kun kuula jo tulla suhahti
linnasta ja vei kasakalta pään. Mutta tsaari ei viipynyt kauan täällä,
vaan palasi Pietariin, annettuaan ankaran käskyn valloittaa Viipuri,
maksoi mitä maksoi.
Puolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta
ahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna
oli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain.
Ja kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat? Hän oli
yksi niitä, jotka, jos olisivat pysyneet syrjäisemmässä asemassa, eivät
olisi parempia eivätkä pahempia kuin useimmat muutkaan kuolevaiset,
mutta joiden huono maine historian lehdillä on kallis korvaus siitä
ylhäisestä sijasta, jolle sallimus heidät asetti heidän omaksi
turmiokseen ja kansojen onnettomuudeksi.
Kenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen
auttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli
korkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni
näin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja
yhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi
puolustukseksi. Ihmisenä hän pilasi maineensa sillä kurjalla
ahneudella, joka aina harrastaa omia pieniä mielitekoja silloinkin, kun
ajan vaarat enemmän kuin milloinkaan ovat suurten aatteiden tarpeessa.
Sotapäällikkönä hän oli osoittanut perinpohjaisen kykenemättömyytensä
kuuluisalla, v. 1708 Inkerinmaahan tehdyllä retkellä. Tällä retkellä
hän olisi näet 14,000:n miehen avulla voinut muuttaa pohjoismaiden
kohtalot hävittämällä Pietarin uuden kaupungin, mutta hän antoi
Apraksinin säikäyttää itsensä kavalalla kirjeellä, joka keinoteltiin
hänen käsiinsä ja jossa uhattiin 40,000:n venäläisen avulla estää hänet
merenrantaan palaamasta. Ei ikinä ole loistavampaa sotatekoa kurjemmin
pilattu, ei koskaan ole häpeällisempää pakoretkeä tehty. Niin päätön
oli hänen paluunsa luulotellun ja näkymättömän vihollisen tieltä, että,
paitsi muiden sotatarpeiden tuhoa, 6,000 hevosta ammuttiin tai
vuojustettiin jotta Lybecker sitä pikemmin pääsisi yhtymään Ruotsin
laivastoon, jota Anckarstjerna komensi.
Ei ole siis ihme, että hänen nimensä jo 1710 oli Suomessa huonossa
maineessa. Hänen myöhempi, onneton elämänuransa teki tämän nimen vielä
vihattavammaksi. Totta kyllä on, että hänen sotavoimansa olivat
riittämättömät ja varastot huonot, mutta eipä vihollinenkaan, ensi
kertaa maahan hyökätessään, ollut paremmin varustettu. Lybecker löi
laimin tilaisuuden käydä heti maaliskuussa taudeista ja vilusta
heikontuneen venäläisen sotajoukon kimppuun ja vetäytyi sen sijaan
takaisin, saman mielettömän pelon valtaamana, mikä ajoi hänet pois
Inkerinmaasta, ja vihollinen sai siten aikaa vahvistaa voimiaan, kunnes
taistelun toiveet päivä päivältä kävivät yhä epätasaisemmiksi ja
Viipurin kukistuminen joka hetki yhä välttämättömämmäksi.
Eräänä kauniina iltapäivänä kesäkuun alussa istui kenraali
pääkortteerissaan Keltissä, tarkastellen sotarahaston tilejä, jotka,
niinkuin tavallista oli, osoittivat paljon enemmän maksamattomia
laskuja ja palkkoja kuin rahavaroja. Helle vähin haittasi urhoollista
kenraalia; hän oli siirtänyt tekotukkansa syrjään, nuuskarasia oli
vankalla tammipöydällä hänen vieressään, ja tuon tuostakin hän siemaisi
uusia voimia kirnupiimäastiasta, jonka sisällys oli siellä täällä
jättänyt selvästi näkyviä jälkiä pöydälle levitettyihin tilikirjoihin.
Siitä hyväntahtoisesta hymystä päättäen, joka silloin tällöin väreili
tämän korkeata luottamusta nauttivan miehen ohuilla huulilla, hän
näytti tässä työssä olevan oikealla alallaan -- ollen siinäkin kohden
kuuluisan sotamarsalkka Klingsporin esikuva, hänen, jonka Suomen kova
onni sata vuotta myöhemmin asetti samalla menestyksellä samaa
menettelytapaa uudistamaan -- kaksi Fabiusta, jotka kumpikin _cunctando
restituit rem_ -- vihollisen erinomaiseksi mielihyväksi.
-- Mitäs nyt, Rydholm, sanoi hän sotakamreerille, joka tarpeellisen
välimatkan päässä odotti tarkastuksen tulosta; -- 134 talaria
saappaisiin uusmaalaisille? Ja talari joka parista? Ne pieksusuutarit
olisi hirtettävä...
-- Miehistö on useita viikkoja käynyt avojaloin, teidän
ylhäisyytenne...
-- Ja yhtä hyvin he pyrkivät vihollista vastaan marssimaan! Kylläpä
kruunua nyljetään! Sarkaa hämäläisille? Jos heidän vaimonsa ja
tyttärensä ovat niin tuiki laiskoja, etteivät voi kutoa vaatteita
miesväelleen, niin menkööt miehet tuhannen kattilaan.
-- Teidän ylhäisyytenne, he ovat jo kauan käyneet ryysyissä.
-- Ja yhtä hyvin tahtovat tapella! Selkäänsä pitäisi heidän saada...
Mitä tämä on? Sata tynnyriä rukiita Hämeenlinnaan hankittava? Oletteko
hullu?
-- Pohjanmaan nostoväki on tulossa, eikä ole leivänpalaakaan heitä
varten varalla.
-- Jos neuvoskunta on lähettänyt roistoväkeä niskoillemme, niin
pitäköön itse huolen heidän ravinnostaan. Pyyhkikää pois, se ei koske
minua... Herra, te olette vastoin suoraa käskyäni antanut maksuja
suorittaessanne tukaatin käydä 14 talarista.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- änkytti sotakamreeri...
-- Ei vähemmästä kuin 15 talarista, mies! 15 talarista ja 1 äyristä, ei
hituistakaan sen alle. Piru teidät perii, herra, jos annatte käydä 15
talaria vähemmästä; saatte itse maksaa eron.
Sotakamreeri aikoi sanoa jotakin. -- Teidän ylhäisyytenne ei kenties
tiedä, mitä häjyt kielet sanovat rahanvaihetuksista...
-- Vai niin? Mukistaanko? Puhukaa suunne puhtaaksi, herra; mitä ne
sanovat? Kai ne ovat taas olleet kieltään pieksämässä, nuo kielikellot,
joilla ei ole enemmän ymmärrystä eikä häpyä kuin vanhalla
hevoskaakilla! Mitä ne roistot sanovat rahanvaihetuksista?
-- He sanovat ... pyydän, ettei teidän ylhäisyytenne pahastuisi...
-- No? Otan kai lahjoja venäläisiltä?
-- Sitä eivät julkea edes pahimmatkaan panettelijat sanoa teidän
ylhäisyydestänne.
-- No? Puhukaa suunne puhtaaksi tai suorikaa tiehenne!
-- Sanotaan teidän ylhäisyytenne ottavan kruunun tukaatteja vastaan 13
talarista, mutta maksunsuorituksissa käyttävän niitä 15:sta.
-- Loruja, puhukoot mitä tahtovat. Minä, perhana vieköön, opetan heitä
jaarittelemaan, jahka kuningas tulee!
-- Sentähden ajattelin, että jos annettaisiin tukaatin käydä 14:sta;
niin parjaajain suut tukkeutuisivat.
-- Viidestätoista, sanon minä, viidestätoista talarista ja 2 äyristä,
sillä kultaraha katoaa yhä enemmän liikkeestä. Jos kuningas saa
elää muutamia vuosia vielä, Rydholm, niin tukaattia ei saada
kahdellakymmenelläkään talarilla. Leimaus! Ja minunko pitäisi tulla
kerjäläiseksi teidän vaihetustenne tähden. Siinä olisi kiitos siitä,
että kulutan saappaitani tässä rämeisessä syrjämaassa -- siitä, että
komennan renkejä ja lurjuksia, jotka eivät muuta ymmärrä kuin juoda
palkkansa oluena ja paloviinana. Minun pitäisi mukamas ulottua joka
paikkaan. Muutamilla sadoilla talareilla, jotka hätäisesti on minua
varten kokoon haalittu, pitää minun ruokkia kaikkia noita juoppolalleja
rieskaleivällä ja makkaralla, laittaa makasiinit sinne, missä ei ole
mitään niihin panemista, ommella univormut kaikille housuttomille
pirttikarhuille ja karkoittaa venäläiset pivollisella rekryyttejä,
jotka ovat tyhmiä kuin härät -- jotka, kohdatessaan minut, tekevät
kunniaa neljänneksen tunnin päästä siitä kuin olen heidät sivuuttanut.
Vahdissa oleva aliupseeri ilmoitti nyt, että eräs upseeri, joka sanoi
olevansa kreivi Bertelsköld, anoi päästä hänen ylhäisyytensä puheille.
-- Antaa hänen odottaa. Minä sanon teille, Rydholm, viisitoista talaria
ja kolme äyriä pitää teidän tukaatista ottaa. Minusta tulee
keppikerjäläinen, saan lopuksi panna saapasteni kannukset ja miekkani
tupen panttiin. Tuhat tulimmaista, he luulevat täällä kasvavan kultaa
kuin variksenmarjoja. Mitä olette maksanut voista ja sianlihasta? 68
talaria muutamista viheliäisistä tynnyreistä! Oletteko kokonaan
järjiltänne? Saadaanpa nähdä, että vielä kuormastopojatkin paistavat
läskiä voissa!
-- Saan alamaisimmasti muistuttaa, että läski ja voi ovat teidän
ylhäisyytenne omaa pöytää varten. Miehistö ja useat upseerit ovat
monesti saaneet tyytyä puoliin ruoka-annoksiin, ja sentähden valittavat
talonpojat, että heidän navettansa ja kanahuoneensa kohta on
putipuhtaiksi ryöstetty.
-- Vai niin, että talonpojat valittavat? En tiedä mitään, näettekö,
Rydholm, siitä en mitään tiedä. Nuo lihavat moukat venyvät kiuastensa
takana ja ajavat puuroa maaruihinsa, sill'aikaa, kun maan puolustajat
elävät vedellä ja leivällä. Menkööt hiiteen! Antaapa venäläisen tulla;
jumaliste! Hän kyllä opettaa heille, mistä Taavetti olutta osti.
Heinäin hintaa saatte tinkiä, sanon minä. Nuo hevoskaakit syövät sekä
minut että kruunun suuhunsa.
-- Ratsuväen hevoset laahaavat kinttujaan rehun puutteessa, ja puolet
kuormaston hevosista on kaatunut.
-- Niin hakekoot ruokansa omin päinsä. Pitääkö meidän itsemme syödä
heiniä, hankkiaksemme hevosille kauroja?
-- Laitumet ovat vielä huonot, teidän ylhäisyytenne, ja kaikki ladot
ovat tyhjät. Talonpojat valittavat, että ratsuväkemme tallaa viljan
heidän pelloillaan.
-- Minä hirtätän ne lurjukset ja komisarjukset päällisiksi! Pitääkö
minusta heidän ahneutensa tähden tulla kerjäläinen. Teidän pitää tinkiä
heinäin hintaa, Rydholm. Sanokaa heille, etteivät he saa arastella
kukkaroitaan, koska ei armeijakaan arastele nahkaansa maata
puolustaessaan. Soisinpa, että he saisivat moskovalaiset niskoillensa.
-- Heille ehkä kävisi antaminen rahannostolippuja, jotka rauhan tultua
maksettaisiin...
-- Rauhan? Te puhutte asiasta, jota ette ymmärrä. Jollei piru vie
kuningasta, ei rauhaa ole odotettavissakaan.
-- Teidän ylhäisyytenne! -- kuului yht'äkkiä outo ääni huoneen ovelta,
ja pitkä henkirakuunain univormuun puettu upseeri seisoi siinä kunniaa
tehden.
Kenraali punastui, työnsi kirnupiimänsä syrjään ja mittaili äsken
tullutta närkästynein ja nolostunein silmin. -- Kuka te olette, joka
hiipien tulette sisään ja häiritsette minua toimituksissani, antamatta
ilmoittaa itseänne? -- oli sotapäällikön tuima kysymys.
-- Nimeni on Bertelsköld, majuri ja kuninkaallisen majesteetin
henkivartijoita. Hiipiminen ei ole koskaan tapani ollut, ja teidän
ylhäisyytenne suonee anteeksi, että ilmoitutin itseni hetkisen aikaa
sitten, mutta että en jouda odottamaan, sillä asiani ei suvaitse
viivytystä.
-- Vai niin. Bertelsköld? Ja teillä on jokin käsky hänen
majesteetiltaan. Olkaa tervetullut, herra majuri. Rydholm saa poistua
ja mennä tililaskuja tarkastamaan. Muistakaa käskyni!
-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne, tahdon tinkiä heinäin hintaa, --
vastasi sotakamreeri pilkallisesti kumartaen poistuessaan.
-- Minulla ei ole kunnia tuoda mitään käskyjä kuninkaalliselta
majesteetilta, -- jatkoi Bertelsköld, jonka melkein kävi sääliksi
hämillään olevaa kenraalia. -- Jouduin vangiksi Dnieperin luona, olen
karannut vankeudesta, ja tulen nyt vapaaehtoisen joukon johtajana
tarjoutumaan teidän ylhäisyytenne ja maan palvelukseen.
-- Te olette tervetullut, hyvä majuri, -- toisti Lybecker. -- Mutta en
voi ymmärtää, kuinka tuo teidän tarjouksenne, joka tietysti otetaan
vastaan, oli niin kiireellistä laatua.
-- En olekaan sentähden anonut päästä teidän ylhäisyytenne puheille, --
vastasi majuri kylmästi. -- Minun on tänne marssiessani onnistunut
saada luotettavat tiedot siitä, että sen laivaston, jonka hallitus on
lähettänyt Tukholmasta Viipuria auttamaan, on täytynyt tyhjin toimin
palata, syystä että moskovalainen on tukkinut kulkuväylät ja ennättänyt
varustaa ne pattereilla.
-- Sepä on paha, herra majuri, oikein paha. Stjernstrålen täytyy
antautua.
-- Vielä olen saanut tiedon, että Pohjanmaan nostoväki on ollut
matkalla Viipuria auttamaan. Kokkolan pohjoispuolella olevat 14 pitäjää
ovat tarttuneet aseihin pohjoista rajaa suojellakseen, ja saman
kaupungin eteläpuolella olevat 14 pitäjää ovat lähteneet liikkeelle
kapteeni Faberin johdolla. Joka paikassa on innostus suuri, ja kansaa
on elähyttänyt vilpitön halu uhrata henkensä isänmaan puolustukseksi.
-- Ilahuttavaa, varsin ilahuttavaa. Mutta, herra majuri, te, joka
olette kokenut sotilas, sanokaa minulle vilpittömästi, mitä pitää minun
tekemän kaikella tuolla Pohjanmaan roistoväellä. Ilman aseita, ilman
kuormastoa, ilman harjoitusta, ilman kuria, tekeväthän semmoiset
irtonaiset talonpoikaisjoukot sulaa häiriötä ja hämmennystä
säännöllisten sotajoukkojen seurassa, eikä heistä muutenkaan ole muuta
hyötyä kuin että rosvoavat maata ja kuolevat kuin kärpäset
sairaaloissa. Mitä pirua pitää minun tekemän kaikella tuolla
roskaväellä, jota Tukholman hallitus näkee hyväksi lähettää
niskoilleni?
-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja
pitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista
kelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän
ylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia
roisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän
rehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan
ansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti
lienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.
-- Millä tavoin?
-- Suokaa anteeksi, että sanon sen -- syynä siihen on uskomaton ja
ylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut
ylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja
sittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa
ja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme
tai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä
nimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain
johtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko
oli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä
ravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi
sentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja
pitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta,
joka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä
ja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.
-- No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua
roistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että
heistä pääsimme.
-- Teidän ylhäisyytenne -- te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos,
että pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!
-- Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on
tarpeeksi tekemistä itsestänikin.
-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän
täytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä
oikean kätemme.
-- Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa
henkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa
minulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi,
kun puhuu siitä, mitä _meidän_ täytyy tehdä.
-- Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman
kunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka
kerran on tuomitseva tekojamme -- pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu,
niin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö
hetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti
vihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän
ylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä
mieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on
sitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me
puolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen
ja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin
kauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme
tykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista
kaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta -- niin
kauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin
raajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen
kimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin
teräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen
tämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei
kelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja
äkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme,
niin -- minä vannon kunnon miekkani nimessä -- hän ei viipyisi nyt
leirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät
kuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis
liikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani
vähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa
minulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata
tiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei
Viipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko
paistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.
-- Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään?
Ne olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana
soturina ja _teidän päällikkönänne_, herraseni, tulee minun ilmoittaa
teille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä
ohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät
käskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään
tyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei
Stjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan
väkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.
-- Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin
kukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.
-- Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette
anteeksi, että tähdelliset tehtävät...
-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen
joukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen
sanansaattajia ja kuormastoja...
-- Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä
en voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te
jäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden
käyttää teitä.
-- Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri
kaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!
-- Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun
komentoani. Hyvästi!
-- Teidän ylhäisyytenne... Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon!
Mistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla
onnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!
Nämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja
poistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.