Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään
pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen
suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin
Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli
maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina
20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko
joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen
tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita,
virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä
käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa
kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä
ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen
sotaväkeä varten.
Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. -- Mitä tämä on? --
huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista,
-- pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo
ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja
päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!
-- Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, --
virkkoi eräs toinen. -- Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä
päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.
-- Etkö häpeä, härkäsaksa! -- huusi eräs paksu varusmestari, joka
kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. -- Tässä on mies, jolla on
komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin
mukista, kyllä minä hänet muokkaan!
-- Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! -- huusivat taas toiset
äänet. -- Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he
aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että
kruunua!
-- Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat,
kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun
koko maan onni on meidän miekankärjessämme! -- kiljui varusmestari
vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle
pujahtamaan.
-- Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, --
vastailtiin väkijoukosta. -- Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni!
Kastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he
kyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka
pötkivät käpälämäkeen.
Ajat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin
kipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora
melskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon
huomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä
pommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen
tuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen
laulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän
tuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita
järjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka
vanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa
-- jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta -- siitä, että
moskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun
v. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee
noussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet
niin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän
lukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata
säännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen
ulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään
yhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa
näistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta
puettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän
räätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat
heistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä
koettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa
karoliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään
varsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen
niska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon
alla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja
voimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän
aikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen
kouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat
ylioppilaat silloin -- ja niinhän nytkin on asianlaita -- eivät olleet
niin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa
heistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt
hankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon,
että noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät
ankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia,
ei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi
arvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan
poistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.
Ylioppilaat lauloivat -- ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan
ja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin
ollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle,
mutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä.
Laulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista,
joka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja
Kaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.
"Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan:
Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät!
Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan?
Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät!
Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen..."
Eräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään
astunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän
miehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli
merkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin
näkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.
-- Mitäkö merkitsee? -- vastasi seppä. -- Sitäpä tietenkin, että neljä
viikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja
miekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista
semmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan
lukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä
raha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt
jo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin
sotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt
on venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra
Palmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi
ja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli
tappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka
ja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen
jääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat,
niin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin
heidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa,
siihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä
nytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi
tultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita
musketteja; ne ovat kaikki minun pajastani -- suoria ja kirkkaita kuin
auringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.
-- Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään
kauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin
karsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?
-- Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on
pahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen
moukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin.
Pääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin
hänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet
semmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän
putkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin
luentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä
sen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat
ylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme
Kaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En
tiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi
Kaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte.
Uskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä
aamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä
lyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi...
-- Konsistoriumi, -- oikaisi merimies.
-- Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut
konsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat
linnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja
kokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt
he seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa
alasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno
viisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä -- kuulkaapa
vain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.
Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle.
Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä
äänekkäämpiä huutoja: -- karsserille! karsserille! -- Ja kohta oli koko
joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn
puutteessa seurasi heitä.
Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä
satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä
korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä
tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston
välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli
olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne
ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet
paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi
uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi,
yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että
suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. --
Vangit ulos! -- huusivat he. -- Karsseri auki! Peldanus ulos!
Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan
kuninkaan ja isänmaan puolesta!
Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut
sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut
tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä
aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä,
portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja
kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?"
Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit
ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt
väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen
nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan
ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa
kunnossa.
Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat,
että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin
tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja
viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään
isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta
vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä
mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä,
mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.
Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa
äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa
läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat
piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven
ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa
kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan
uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut
horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja
hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla
silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan
avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen
rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta
polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia
kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori
huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut,
ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä
päällysmiehellä oli heille sanomista.
Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen
ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja
se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli
jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison
keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja
puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä
oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä
asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei
ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville
yliopiston sisällisistä riidoista. -- Mitä tämä melunne tarkoittaa? --
sanoi hän. -- Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä
siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa
ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille
osoittamaan?
Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa
istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa
edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla
latinankielellä kuin oppinut professorikin. -- Teidän jaloutenne, --
sanoi hän, -- tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän
ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman
päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on
kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava
vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki
tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla
halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme
kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt
ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat,
joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä,
asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman
halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin
sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän
tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu
karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden
olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne
käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan
vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin
mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen
majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,
-- Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, -- vastasi rehtori, -- ei sovi
oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä
juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen
rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti,
jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä,
kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden
avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua
maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella
sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston
sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi:
_Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint
conditionis_[15]
-- Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat
sanat: _nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur_[16]
vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen
akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista
kieltä.
Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut,
mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn.
-- Konsistoriumi, -- jatkoi hän, -- on tarkoin punninnut sen suuren
vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka
on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta
huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten
pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden
ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä
sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on
ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta,
ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka
malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita
toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja
tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain
kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta
opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut
pysykööt rauhallisesti alallaan _in literis et artibus_.[17] Nuoret
miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia
huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa
teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi
toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te
noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette
joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut,
ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.
Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon
neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma,
että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan
edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa
mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He
olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään -- ei
koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he
tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen
aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro
heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa,
että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista
vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin
oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen
kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan,
piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan
suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului
heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen
vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin
käskyihin.
-- Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin
jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä
edessä, -- sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia
aavistaen.
-- Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan -- ja minä
-- ja minä -- ja minä, -- huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä
haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden
kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja
jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin
halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin
sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi
viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti
kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan
ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat
arpalippunsa jalkoihinsa.
Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken
puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.
-- Simon Bång olkoon korpraalimme! -- huusivat useimmat äänet, ja Simon
Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta
rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon
hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän
ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla,
että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.
-- Joutavia! -- sanoivat muutamat. -- Joka yksinään on ajanut
yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään
hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.
-- En peruuta sanojani, -- vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu
voimastaan kuin itsepäisyydestään.
-- Bång on oikeassa, -- sanoi Peldan. -- Mutta kenenkä valitsemme?
Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku
Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin
luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa
meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.
-- Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin,
joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi
rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan,
-- kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat
kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen
vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin
pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän
jättiläisen olkapäiden tasalle.
Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.
-- Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa
Aadolf Bertelsköld.
-- Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita -- kuninkaan
seuralaisia -- hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa
kuninkaan voitoissa -- hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui
Dnieperin luona vangiksi? -- kysyivät useat äänet yhtä haavaa,
ihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen
kreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.
-- Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen
majesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen
enempää kuin halvimman sotamiehenkään, -- vastasi Bertelsköld. --
Elämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta
vankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein
Pommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä
apuani isänmaalleni.
-- Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas!
Eläköön Bertelsköld! -- riemuitsivat ylioppilaat.
-- Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen
Novgorodiin! -- huudettiin.
-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä
kuulosti hiukan surunvoittoiselta, -- oli aika, jolloin minäkin
ryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet
tuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina -- voitonseppelemme on
lakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista -- kaikesta
tästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka
on oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa
tuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen
iloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan
ja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa,
saatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme
kaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta
voittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on
edessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet
halvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä
rupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani
saatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen
veripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin
vannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.
-- Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista
vastaan!
-- Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon
meille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme
hyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta
kuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!
-- Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!