Kun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen
jäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein
hauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle
koulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan
käsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille
virantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka
samoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken
koulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä
saadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen
voimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin
iltaseuraan saapumasta.
Pikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden
vallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän
patukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti
kuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja
ettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan.
Olipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana
kenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta
juoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.
-- Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen
ukonleimauksen painostavassa ilmassa, -- sanoi hän, -- ja minä olen
oikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja
1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja
voitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi,
tunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä
varjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa
hirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan
tuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.
-- Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan
yhdentekevää, jos aloitamme lopusta -- puuttui vanha isoäiti puheeseen,
suorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. -- Aikakirjoissa satakoon
ja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään
tekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan
ja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis
suoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle
XII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin
karvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku
saattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että
hänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku
antaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät
Mainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti
päässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba
Bertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.
-- Enpä toivoisi, -- murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti
ja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen
huonoa aistiaan; -- en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin
helposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän
sokerileivoksia rakentelemaan.
-- Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja
vankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, --
kiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien
tempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.
-- Miehuus! -- huudahti kapteeni; -- se maksaa kelpo iskuja, se!
-- Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? -- kysäisi pikku Jonathan.
-- Ei, -- vastasi välskäri. -- Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat
hänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se
kuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni
-- ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen --
ettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten
ulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan
isonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia
huoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina
ja hiljaisina aikoina -- jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen
ansaitsee -- silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin
putoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan.
Mutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden
mukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä
korkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä
uiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja
suomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla
ei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän
kuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen
suvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan
ajantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen
maanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa
omista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan
antaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden
aikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta
jos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa _itsestään_ eikä _minusta_. En
voi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan
semmoisiksi valanut.
-- No-no, -- sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, --
ei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava
ihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa
te vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää
varani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä
tule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat
sotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta
katsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä
Anna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.
-- Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä,
-- puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti
kohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n
ihailijain joukkoon.
-- Ei ukkoseni, -- vastasi välskäri, -- Siitä leikistä saat parempia
tietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian
kauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin
kuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi.
Siitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt
katsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n
voitoissa ja vaurioissa.
-- Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?
-- _Pakolainen_. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka
paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni
naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen
tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä.
Myrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta
hänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi
satamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta,
härän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan
leivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt
eteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat
voihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja
poljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt
suojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin
monet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin
olivat erämailta vallanneet -- hän jatkoi loitolla uskottomain maassa
tuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: -- hän, jonka
paljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt
hyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti
vielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen
maineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä,
kuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen
onnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden
voittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen
valtansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen
edeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja
sortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi,
Suomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi
pystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei
taipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä
historia tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen
pienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi --
suurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin
kykenemätön itseänsä kieltämään!