Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa,
kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten
juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka
oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä
venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja
nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille
jätettyyn läheiseen luostariin.
Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois
vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta
vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen,
oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos,
eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei
yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman
jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta
länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.
Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä
uskollisen palvelijansa. -- Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? -- kysyi
hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta
rautapaidasta.
Pöydänkattaja ei vastannut.
-- Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? -- kysyi kuningas
uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.
-- Uskon ainoastaan Jumalaan, -- vastasi palvelija, vähän mietittyään.
-- Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi
vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme
Götrikistä.
-- Kuka tässä puhuu taikuudesta? -- jatkoi kuningas samaan sävyyn. --
Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet
joltakin rakkaalta henkilöltä -- esimerkiksi äidiltä -- ja jota on
kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että
se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan
kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea
tuottavan?
-- En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.
-- Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan
välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin
kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja
hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen
kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä
taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille -- minä
olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää
kasakoita. Menetin myös hevoseni ... tappelin henkeni uhalla ...
painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se
oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin
kuningatar vainajan medaljongin.
-- Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties
medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.
-- Sitä en usko. Mutta ei se mitään ... minulla on kuumetauti, ei
mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?
-- Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?
Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.
-- Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta
näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin
kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme
voittaneet venäläiset Holofzinin luona -- sielläkö siis onneni aurinko
laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.
-- Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina
syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että
useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun
kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan
tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin
monta kunnon sotilasta kaatuisi...
-- Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi
pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?... Mutta nyt se on myöhäistä.
Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt
eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo... Hultman, et saa
virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni
hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy
hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo... Kuka siellä?
Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa
tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään
haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka
inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa,
ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta
salattuja huolia -- näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja,
tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä
aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä
levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai
Holofzinin jälkeisenä päivänä.
-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Rehnsköld, -- tsaari kulkee
parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän
tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa
sotajoukon alakuloisena.
-- Se on hyvä, -- vastasi kuningas; -- sitä vaikeampi on hänen kahlata
joen yli takaisin.
-- Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy
kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei
enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.
-- Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät
turhia.
-- En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä
päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot
parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella
valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty.
Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten
puolelle.
-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!
-- Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit
ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta
hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee
venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä.
Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän
on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova
minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.
-- Rehnsköld, -- meidän täytyy tapella!
-- Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme
50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää
meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta
tappiolle joudumme.
-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!
-- Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua
pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy,
että olemme tähän pulaan joutuneet.
-- Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti
minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia
odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden
varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli
minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte,
kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen
hartioille.
-- En minä -- vastasi sotamarsalkka ylpeästi -- en minä, vaan teidän
majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja
teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon,
minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan
saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä
takaisinkin!
Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui
tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. -- Tämä
kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden
vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.
-- Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, -- vastasi sotamarsalkka.
Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on
taisteleva niinkuin se aina on taistellut.
-- Oikein, Rehnsköld, oikein! -- sanoi kuningas jälleen leppyneenä. --
Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka
ei koskaan. Huomenna taistelemme.
-- Teidän majesteettinne ... tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva
pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?
-- Huomenna.
-- Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.
-- Rehnsköld ... antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?
-- Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!
-- Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.
-- Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, --
mutisi sotamarsalkka itseksensä.