Nyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä
kukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset!
Varsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg
otettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset
Punizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset
Gemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko
miekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja
Stanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin;
koko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman
keisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa
sorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!
Ja kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan
pakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä,
mateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja
otti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon
rannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä
kunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen
väkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin;
Narva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen
valtaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki
perustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin --
eivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria
luopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun
anastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat
miehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan
pystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää
olleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut. Sota oli
heitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia
tappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota
voitoistaankin.
Altranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi
nöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus,
kun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat
ruotsalaiset. Ei mikään -- ei edes tämäkään -- voinut häiritä
Kaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa -- sitä samaista uskoa, josta
Dahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: "Kuningas Kaarle X luulee onnea
neliskulmaiseksi!"
Kuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta
oikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja
hyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari
oli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen
puolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta;
senpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa
perille.
Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti
Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa
II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää
niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"
Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin
kuolema -- eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän
vertainen.
Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet
toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä
palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä
molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo
seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä
maita hurmeella ja hävityksellä -- nähdä heidän avosylin heittäytyvän
toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät
pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli
herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta,
kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa
parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla,
haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire,
joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee,
kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna
suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen,
kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä
miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein
nojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän
kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin
maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja
semmoista oli heidän puheensa ollut -- joka pilanteko hurskasta
Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu,
että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä
iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka
hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.
Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain
kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden
sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja
kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali,
samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi.
Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut
rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja
Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat
vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.
Tämä talvi Saksinmaalla -- 1706, 1707 -- oli Ruotsin sankarin
loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi
muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä
ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli
pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä
perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin
kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa
oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne
Tukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin
aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli
16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään
armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton
varmuudessa siihen verrattavissa.
Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa
oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia
ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää
vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan
linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille,
eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan
palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran
lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja
oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.
Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen
ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin
kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla
pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen
upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan
liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta
kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä
henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä
ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.
Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin
Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen
vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio
sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.
Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi
nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli
huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen,
johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan
metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo
edeltäkäsin lähetetty.
Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden,
mutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän
aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla
ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta
hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi
ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi
läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken
tulleelle vieraalle sijan pöydässä. -- Minulle on sanottu -- lisäsi
vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten -- minulle on sanottu, että
kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen
sukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi,
että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.
Kustaa Bertelsköld -- hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti -- oli liian
vähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen.
Hän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.
Kun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia
innolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan
ruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi
näyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa,
törkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa.
Olihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama
vuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä
Liebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä
semmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua
luontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet
puolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin,
ja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei
pikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten,
ollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin
usein kuin mieli teki.
Viinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä
korkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä
vallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin
kevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe
galante-_kirjaan,[11] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa
v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja
alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause
_Vis inita major_. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja
vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin
ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen
Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan
kaunotarten sydämille.
Kuningas Augustiin -- miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän
sittemmin otti takaisin? -- nämä muistot eivät olleet elähyttävästi
vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti
sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä
kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.
Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja
esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen
ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan
pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se
tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä
ihastusta.
Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä,
tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka
antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli
eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan,
otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai
kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä
mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten
näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini
eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.
Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja
tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle
Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle,
voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle,
Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja
sydämet"...
-- ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin
tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla -- puuttui
puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta
kuninkaan synkistyvistä katseista.
Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; -- ainoa
vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.
Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. -- Tosiaankin, -- sanoi hän,
-- luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori
ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan
ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon --
juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! _Mort de ma
vie_, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon
pikaria vielä!
Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä
kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi,
otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä,
joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: -- Tämän herran
pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi.
Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista
aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean
karoliinin eteen. -- Paljastakaa miekkanne, -- huusi hän, -- muuten,
sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne
sanasta sanaan siniseen takkiinne!
-- Malttakaa mielenne, Wielopolski, -- keskeytti hänet kuningas
käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika
lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. --
Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi
haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut
Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa,
niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme
häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla
hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä
kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi
ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.
-- Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä
on tapana, -- vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan
kädestään.
-- Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, --
vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla
leikkipuheella taltutetuksi.
-- Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! --
yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla --
vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin
perästä joutuisi häpeään.
Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän
kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla
kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta,
piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi
heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän
ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat
hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.
Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain
huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän
äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin
teki.
Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he,
viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat
Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan
auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä,
mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi
ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli
vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa,
ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen
puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan
parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että
valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä
löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan
tiedon hänen käytöksestään j.n.e.
August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen
katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi
hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli
milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin
silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.
-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- toivon, ettei kukaan teistä pidä
lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa
päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa
silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän
aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan
jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee
ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille,
että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä,
hyvät herrat!
Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat
lähtivät hänen muassaan.
Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa.
Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa
istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia
ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille
korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli
ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä
ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.
Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko
hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat
olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan.
Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä
portaita.
Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia
portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan,
löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä
käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi
valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä
unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi
päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät
unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.
Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja
vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja
seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.
-- Mutta jos hän pääsee pakoon... Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä
Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin
ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle
sitä anteeksi...
-- Kaikki on tarkoin mietitty, -- sanoi toinen ääni. -- Wielopolski
100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin
jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän
majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin
mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja
poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on
teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.
-- Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?
-- Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän
majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset ... nuo
maantierosvot ... mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että...
Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee
vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee
rakkaudesta... Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä
Saksanmaa vapisee -- mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä
huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä
jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta -- ja ainoastaan
Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen
suuruutensa lopusta...
Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä
miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä
laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia
ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi
hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo
vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut
herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta
oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että
pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana
olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille.
Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin
hänen tapansa oli tehdä. -- Hyvä, Bogatir, hyvä, -- sanoi hän kyynelet
silmissä; -- kuninkaamme edestä olet kaatunut!
Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta
Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei
hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti
erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti
Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl
durch eine Schlacht." [13]
Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin
rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen.
Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas
ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä
totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut
epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat
luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin
valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa
petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen
ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä
niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten
hyveiden päiviltä.
Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti
Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että
kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin
kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta
luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin
oli heidän käsistään pujahtanut.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti
Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui
vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona,
kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta
astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista
Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin
kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä
kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään
silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa
minkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että
hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri
ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin.
Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet
luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen.
Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta
seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa
siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.