Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli
ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja
kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa.
Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen
välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli
vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien
eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan
vaikeneva. Holofzin ja Smolensk -- Pultava ja Borodino; tappio on
kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.
Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka
saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun
päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan;
muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön.
Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan
niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen
kohtalon.
Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa
noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja
Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen
joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin
ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka
sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti
kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan
ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin
johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa,
kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin
komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona,
everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan
pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7)
Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana
(kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti
Wrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin
rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli
yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta
tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000
suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000
miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei
jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä
ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.
Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä
kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun
kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit
heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja
levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain
huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön
hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt
kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana
yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.
Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan
ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä
ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.
Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen
liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi.
Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa
kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.
Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki
Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi
henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen
jäähyväiset aamuhämärissä. -- Jos kaadun, -- sanoi Falkenberg, -- niin
sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja
maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.
-- Ja jos minä kaadun, -- vastasi Bertelsköld, -- niin tervehdä
sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen
kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin
kirjoittamatta.
Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että
tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan,
Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta
Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.
Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten
varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin,
sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen
ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja
valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä
urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa.
Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.
Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja
Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä
väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut,
ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan
mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret
rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.
Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus,
joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja
joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen
ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja
yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa
silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa.
Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän
äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki
viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä
veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä.
Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota
tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää
voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se
yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus
hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.
Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja
marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua,
venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli.
Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen.
Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi
hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa
tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät
hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen
itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle
vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin
hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro."
"Tämä näky" -- sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan -- "oli
minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea
kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".
Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi
Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000
miestä. -- "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää
vasten." -- Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran
aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja
kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä
apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin
oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt
ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa,
rusentui, hajosi ja pakeni. -- "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka
kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä
pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja
juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."
Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla
sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli
sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän
malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän
sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi
hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas
Lewenhauptin. -- Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään,
Lewenhaupt? -- Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta
sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston
luo.
Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava
karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien
esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan
myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana
hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson
varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta
avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen
urhokkaita miehiään.
Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse
suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän
oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen
sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään
velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi
uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna,
sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain
rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää,
haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.
Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista
sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä.
Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat
muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita,
haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000
miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta
se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.
Helppo on arvata, mitä sitten seurasi -- surullinen paluuretki voitetun
sotajoukon tähteiden kanssa. -- Kaksi päivää taistelun jälkeen,
kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi
Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran
rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin
johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". --
Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena,
raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu
_indocilis pati_, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan
sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen
kerran Ruotsinmaan pelastaa". -- Vihdoin, myöhään illalla, kun
venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja
Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n
uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli -- näin
jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu,
että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän
kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli,
se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea
hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon;
sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja
maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati
itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko
sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!
Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan
kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava
kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on
se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan
"ruotsalaisten haudaksi".
Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä
jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista
urotöistä -- mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme
lähempänä.