Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas.
Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa,
ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto
Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat
sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.
Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta,
jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi.
Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä
voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi
urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi
kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin
luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja
kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata
loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät
Kaarle-kuningas moisista välitti.
Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo
vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää
marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he
voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi
heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen
käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää;
saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki
ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin
takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja
kaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa
Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi -- portit
avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.
Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän,
niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen
kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta
ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi
enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja
suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli
saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan
arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan
tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle
ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata
Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten
tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat
merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja
Suomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt
miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta
järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat
monet kohdat toisin kuin nyt; mutta -- Kaarle XII kenties ei silloin
olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:
"Ei väistyä hän voinut,
vain kaatua hän voi."
Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa
asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000
saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita
urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa
vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt
aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut
sankari Bernhard von Lieven -- ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio
Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan
lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet
järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan
linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko
ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita
varustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla
olevaa rohkeutta -- uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään
sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili
puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin
ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu;
vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä.
Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden
kuin varovaisuuden merkkejä.
Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta,
hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa,
heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla
palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja
sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt
siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.
Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet
pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi
pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.
Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen
risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja
riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun
ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus
ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään
yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.
Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita
asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja
kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia
talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja
pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten.
Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan
päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun
ei heillä ollut muutakaan tekemistä.
-- Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, -- sanoi eräs
partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut
hevosensa hänen kohdalleen. -- Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta
hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä
otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.
-- En ole niin hullu, -- vastasi nuori luutnantti suuttuen. -- Bogatir
on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä
on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan
mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi
on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa
kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on
loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden
muurien sisäpuolelle?
-- Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat -- kuului vastaus.
-- Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on
kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei
Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.
-- Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!
-- Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.
-- Tietänethän, että -- kuningas on _kova_!
-- Loruja!
-- Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa
seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?
-- En, sitä en muista nähneeni.
-- Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun
kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen
ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan
ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas
on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä
elottomat aineet.
-- Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.
-- Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän
jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt
mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa
isoisäsikin olleen kovan.
-- Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset
mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että
miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei
tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin
hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä,
vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi
uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.
-- Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi
olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut
hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän
kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen
noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta
minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.
-- Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on
veljelläni Torstenilla.
-- Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule
eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas --
nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän
lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti
kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.
-- Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.
-- Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne.
Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli
onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi
mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse
onnistui siinä, mihin ryhtyi.
-- Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.
-- No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin
hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan
siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin
mieletöntä?
-- Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja
hyvää.
-- Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin,
sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä,
että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä
taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu,
niinkuin tiedämme, niin....
-- Niin mitä?
-- Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on
kadottanut. Juuri sama sormus!
-- Oletko hullu?
-- Näetkö, -- jatkoi ratsumestari -- kuinka saksilaiset tuolta
valliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa
kuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman
kanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä
kutsutaan Kissaksi.
-- Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.
-- Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta
näyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä
vetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat
tulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen
majesteettiaan?
-- Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei
ikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin
kulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä
selkäsaunalla.
-- Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota
vähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.
Pum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä
vallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista
sillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi
osoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan
vallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä
kuningas seisoi.
-- Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. -- Minne kuningas joutui?
-- Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala
varjelkoon, olisiko jokin onnettomuus...? Pölyltä ei näy mitään.
-- Enkö sitä sanonut? -- huusi ratsumestari kannustaen hevostaan.
Kustaa Bertelsköld seurasi häntä.
Vallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa
osoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä
talonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin
pois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.
Mahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki
ympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja,
niinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki
voitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli
kaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei
kukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.
Tätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli
oli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun
sinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti
riensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja
hetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin
haudasta -- harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä,
että oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut:
kuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut
hänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.
-- Enkö sitä sanonut! -- kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen
pelkonsa. Hän on kova -- kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat
katkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!
-- Ei haittaa mitään! -- huusi kuningas. -- Enemmän koppia tänne!
Ladatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää
kynsimästä.
Hirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava
kaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli
ollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan
perästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä.
Isoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.
Puolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti
lähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta
ankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän
päätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.
Ensiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa
vallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä
varustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä.
Mutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton
hankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.
Kun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin
tunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin
tunnettu:
-- Eteenpäin -- mars!
Kaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja
vastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme
kirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen
perintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: _Rex Regi Rebellis_,[9]
kuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin
kamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen
Lagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti
ensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.
Mutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen.
Rynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa
mahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli
aina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka
hän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta
ennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin
ankaroin sanoin:
-- Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön,
vaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan
ja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina
alamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä,
mutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun
teidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme
silmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä
kuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.
Kuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut,
säpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen,
ja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja
tuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin
odotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä
öiseen hautaansa.
Ensi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat
ajatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään.
Mutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen
tahtonsako vai tuhansien hengenhukkako -- läheni häntä Piper, joka
muita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.
-- Teidän majesteettinne, -- hän sanoi varovasti, -- suvaitkaa luoda
silmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.
Kuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno
aamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja
valaisten.
-- Olet oikeassa, -- sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai
sopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn -- tällaista
tapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.
Kuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.
Oikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki
ruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen
pakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat
pitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli
miehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli
kuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain
1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia
kohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan
pöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin
pakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin
varoista.
Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly
ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin
kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka
aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten
ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:
Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä
voittaminen.
6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN
LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.
Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.
_Cher Gustave!_
En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä,
hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua
niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa:
ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja
se on... _Coeur de ma vie_, Kustaa, ellet pian tule takaisin,
niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa...
Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että
kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka
olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt,
ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista
luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko
jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki
on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat
ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane
sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei
rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen
suostuu.
"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa
laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä,
jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas
Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä,
kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta
puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä
punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta.
Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä
huhtikuussa, _enfants d'Eve que nous sommes_. Vuoden tahi
kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten...
Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään
heidän vanhoja laulujaan:
"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella.
Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan;
ja ruusut ne kukkivat..."
Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta -- ei kun kuningasta
ja sinua -- kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää
koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa
kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan
urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee
niinkuin minä -- tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin -- älä heitä
siitä soimaa. Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon
olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi;
ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle
neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on
kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on
vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä
kuin kuningatar vainaja. Tottahan on, että hän välistä on meille
niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme;
erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta
toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään
kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista;
kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen
ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa
(neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä...
Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen
korkeutensa syntymäpäivää. H. M. leskikuningatar teki siitä
ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan
ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja
kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät.
Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa
leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa.
Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin
siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä
neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle.
Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä
makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli
lauantai-ilta.[10]
Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja,
mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki
saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina
meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka
kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden;
ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin
ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta... Tähän suljen
kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve,
ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa
kylpemässä. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en
ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa
ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen
aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.
Aina uskollinen pikku sisaresi
_Ebba_.
P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle,
mitä prinsessa sanoi tänä aamuna. Minä tulin hänen luoksensa
neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa
nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä,
että olin kirjoittanut sinulle. -- Kuinka voi teidän kaunis
veljenne? -- sanoi hän yht'äkkiä. -- Hänen majesteettinsa kuninkaan
luona kaikki voivat hyvin, -- vastasin minä. -- Se on hyvä, sanoi
hän vielä kerran -- haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit
siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? -- Taas nuo siniset!
Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa
Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan
siitä virkkanut... Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi
kysyt. Sormus... Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja
kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan
Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.
Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani
hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias,
hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen.
Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka
kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä
kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi
minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle:
Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne
Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt
sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?
-- Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen
korkeutenne, -- sanoin minä, -- mutta en tiedä sitä varmaan.
-- Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, -- sanoi hän,
-- niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon
enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän
tarvitse semmoisia kaluja.
-- Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, -- sanoin minä.
-- Ei, se ei sovi ollenkaan, -- sanoi herttuatar, -- älkää
millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa
puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman
vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen
Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus,
jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla
niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen
kuninkaan lähtöä.
Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka
sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen
mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi
tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja
vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta
häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen
lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) -- juuri samassa hän
veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan
ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin
lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.
Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin
vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt
paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana
ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän
oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä
on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan.
Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska
aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä
kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.
En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen
korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta
jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa
tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla
olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan
annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut.
Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan
poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme
sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä
hän sen teki. Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle;
kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi
hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin
karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä
silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan,
sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,
minkä hän uskoikin.
En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,
mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen
suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen
kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi
päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen
miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle
(ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja
sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse
hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua
käyttää, jos sen tietää. Olen myös kuullut hänen kantavan
medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan
saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit
varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen
pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle
anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.
Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi
_Ebba_