Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta
upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa
Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan
sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa
oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla
kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä
tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan
talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun
tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.
Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti
telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa
reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja
tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän
tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin
kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.
-- Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan
Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille:
_Mais, monsieur le comte_, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.
-- Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti
ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka
päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli
sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme,
aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa
kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut
puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi
kuningas eräänä päivänä -- ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö,
Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä
kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun
alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli
tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja
meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden
piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut
tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta
kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina
pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun
syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.
Lindsköld nauroi. -- Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä
itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, -- sanoi hän. -- Luet kai
Raamattua niinkuin muutkin?
-- Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi
sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.
-- No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien
tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.
-- Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me
juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä
lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata,
Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä
hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja
kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli
vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa
odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen -- huh, se oli kuin
olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa
myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö
oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään
tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi
tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me
muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme
päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla
raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s----nan puolalaiset
kuin jehu kimpussamme -- nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja
hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai
puolialastomina -- muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet
vaatteensa kuivumaan -- syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on
täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat
ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei
nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan
huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä
tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko
ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin
olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.
-- Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään -- myönnä, että
se oli poikamaisesti tehty.
-- Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa
Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki,
uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme
vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta
armeijaamme.
-- Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa
vilisee vihollisia, -- sanoi Hummerhjelm. -- Enemmän väkeä, -- sanoi
kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; -- eikö
eversti näe, että itse olen kymmenes. -- Sillä meitä oli vain kymmenen.
Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia
pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä
ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston
etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme
yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä
kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä.
Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.
-- Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja
Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko
kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?
-- Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo
ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.
-- Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt
noita-akkaa?
-- Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita
vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan
kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä
valuvat silmät.
-- Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat
noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa,
niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä,
uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren,
ryhtiä kuin keisarinnan... Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään
hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi
kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se
olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka
paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup,
Narva ja Väinäjoki...
-- Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.
Aivan oikein; ei tippaakaan enää.
-- Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä
sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja
paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta
me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä
niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä
suloiseksikin, kun niin tahtoo -- ukko, tai oikeammin akka, sillä
noita-akastahan nyt puhummekin.
-- Mistä noita-akasta?
-- Kreivitär Königsmarkista.
-- Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.
-- Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen
lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän
kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu
vallasnainen -- huikaisevan kaunis!
-- Niin -- muistelenpa nähneeni.
-- Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin,
vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään
kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen
aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet
tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle
päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri
Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset
hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren
pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle
tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut
kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos
sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi
sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten,
niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas
sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora
Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.
-- Loruja!
-- Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi,
ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa
olevamme siellä!
Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua,
ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän
tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa
pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia
ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä;
milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa;
milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä
kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli
unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin
Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä,
jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet
katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren
sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja
rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt
Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle,
voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi;
mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita
rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli
huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.
Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin
kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan
nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki
muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin
tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua
talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli,
sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko
Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja
ihanuuden ihmeeksi.
Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas
tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä
kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin
300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa
kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa.
Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli
tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä
rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.
Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy,
kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun
mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin
kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten
muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut
linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.
Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi
kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän
sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. -- Kungsör! -- vastasi
hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.
Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat
hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti
hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi.
Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. -- Tottapahan viimein tapaan
jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, -- ajatteli
nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.
Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. -- Tekö siinä olette? -- sanoi
outo ääni.
Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä
ja vastasi samaan tapaan: -- Niin, minä tässä olen.
Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka
olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli
hän itsekseen.
-- Seuratkaa minua! -- sanoi tuntematon. -- Voitte ottaa vyöstäni
kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua
on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.
Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.
-- Olettepa täsmällinen, -- jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka
saitte tietää tämän yön tunnussanan?
-- Hm! -- vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!
-- Arvaan ... vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua
rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään
linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos
Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.
-- Hm! -- vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä
näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni
tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme
mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!
-- Nyt olemme perillä, -- sanoi opas heidän kuljettuaan useiden
käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. --
Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.
Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä
huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen
aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö
hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut.
Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen
oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.
Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen
nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja
samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari
olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä
vaikuttavammin ja älykkäämmin.
Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä
edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö
oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui
tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku
noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli
tiesi luetella niin lukemattomia.
Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja
riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut
liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun
Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä
huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi
elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen
heti juolahtanut:
Kas, sorjaa kulta-hasta,
mi sankarin saa luo;
mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei
ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin
varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden
ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti
paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa
kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon
yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota
runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen
lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että
nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa
ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken
ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa
samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat
hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt -- kenties onnekseen --
tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja
omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa
esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen
suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia
varten.
Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa
esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan
luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa
asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti
eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun
ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen,
erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa
oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä,
mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että
Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg,
kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla
rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan
koskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan
oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka
luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli
aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita
pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti
taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen
verran kuin se hänelle sopi.
Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen.
Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun
hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja
ritarillisesti.
Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin
raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja
virkkoi saksaksi: -- Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään,
_mon page_!
-- Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko -- kreivittären
hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi
Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin
ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta
kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä
kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen
oli portaissa kuiskaten puhunut: -- Ettehän olekaan oikea mies? Kuka
olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?
Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen
kysymyksistä huolimatta:
-- Kuka on tuo nainen?
Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.
Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi
niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet
ulos ovesta. -- Te vintiö, te yöjuoksija, -- sanoi hän, -- uskallatteko
tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä
mitättömin! Kyllä minä opetan...
Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora
Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun
ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa.
Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet
lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle
ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies
parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle
pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.
Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen
asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo
ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto
ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt
kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa
velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen
odottamattomasta tulostansa.
Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei
hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä
kysyttiin: tekö siinä olette?
Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita
hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili
kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä
myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt
sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti
kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi
keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat
opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs
päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi
käytettävä.
Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta
puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt
kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli
häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään,
ja Bertelsköld istui -- jotakuinkin hämillään ollen.
-- Kiitän onneani tästä erehdyksestä, -- sanoi kreivitär keveästi ja
luontevasti. -- Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea
itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen
voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja
Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis,
jos suvaitsette -- _mon cousin_...
Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.
-- Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, --
jatkoi kreivitär. -- Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen
nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, _sans peur et sans reproche.
Mon cousin_, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.
Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin
sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:
Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin
suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen
vilpittömästi. Uskokaa minua, _mon cousin_, ei löydy lujempaa sidettä
yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät
seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua
urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua,
_mon cousin_, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä
tiedättekö -- ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin
olen muististani maalannut hänen kuvansa.
Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta,
johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva -- jotensakin
hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.
-- Mitä pidätte kuvasta? -- kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen
välinpitämättömäksi.
-- Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa:
silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren
näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.
-- Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi -- paljon
tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on
pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen
voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, _mon cousin_. Mutta kun hän
viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei
olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä
on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa -- se ei ole oikein, se
ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on...
Törkimys -- oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän
malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän
kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään
paistoi taas hellä päivä. -- Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me
muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! -- puhkesi hän sanomaan,
kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. -- Olen ollut niin
rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen?
Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan
kärsivällinen. Leirinne, _mon cousin_, on oikein ikävä paikka; eihän
täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä,
mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.
Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja
luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät
toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen
urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen
rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen
metsästysretkiään j.n.e.
"Näin vietiin hänet maineen temppelihin,
ja kaikki jumalat hänt' ylistivät;
vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"
Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä
karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja
hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut
näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä
jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen
loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan -- enempää hän ei
nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita
hänen kokemattomille silmilleen.
Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin
saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden
silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi
pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.
Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan
ylistelevän -- ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella
sanansa kauniisti ja sukkelasti -- näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa
välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa
juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.
Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. -- Ei, serkkuseni, en voi ottaa
omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät
ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme
sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada
yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne.
Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä,
kreiviseni...?
-- Teidän armonne...
-- Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti;
ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies,
sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa
teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.
-- Jos se vain on minun voimissani...
-- Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan
pyytää teitä isänmaatanne pettämään. _Fi donc, mon cousin!_ Oletteko
koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella?
Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme
Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se
onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli
ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle
XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin
pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli
käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä
rikkauttamme.
Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi
kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: -- Te ymmärrätte, että tällaiset
tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista
kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä.
Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle
XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske
minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä
pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin
rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus
vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis,
mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä... Kaarle ei tahdo minua
nähdäkään. -- Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen _täytyy_ nähdä
minut, hänen _täytyy_ kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi
Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.
-- Minunko, armas kreivitär?
-- Taas tuo samainen katsanto, _mon aimable cousin_, aivan niinkuin
pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on
teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne
välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla
uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian
jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta,
jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta
kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen
nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot
valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin
kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi
minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään
ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko
ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta
mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, _bon gré,
mal gré_, kuninkaan _täytyy_ kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen
hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?
-- En ymmärrä tarkoitustanne.
Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin,
joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka
kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet
yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. -- Joka päivä, -- sanoi
hän, -- oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään
teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen,
Holsteinin herttuattarelle -- hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä
kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan.
Oli miten oli ... te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan
siihen aikaan...
Nuori sotilas ei virkkanut mitään.
-- Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä
tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei
kukaan tunne minua.
Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä
tulisemmin.
-- Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista.
Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa
heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on
eroava minusta leppyneenä.
Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä
heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän
lumousvoimansa viimeisilleen.
-- Bertelsköld ... panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot
ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on
kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän --
teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja
maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko
vielä suurempaa palkintoa -- vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin
vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora
Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne
kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään...
Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar,
sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut -- sinä,
jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain
ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen -- sinä
ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar -- sinä lupaat huikaisemallesi
nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole
rohjennut toivoa -- sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla --
ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään
pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar
kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.
Mutta -- tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto
-- voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei
tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa,
ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää
ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois
kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti -- karkoittaakseen
itsestään kaiken epäilyksen:
-- Kreivitär -- te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole
vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone
ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on
petosta -- mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi
minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi!
Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä
olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on
vastaava teille samoin kuin minä.
Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti,
uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden,
joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.
Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa
siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä
huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän
heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos
kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen
suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun
tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja
istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen;
hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo
kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui.
Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän
omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld
uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen
voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.
Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät
synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan
pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. --
Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää
minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman
marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo
nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!
Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli
nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana
niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet
hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen
aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat
olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella
kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen
kohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven,
tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua
naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan
lemmittyä ja erään sankarin äitiä!
Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän
pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään
onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä
ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti
astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei
enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti
heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan
virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden
kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan
varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli
pelännyt.
Kas, sorjaa kulta-hasta,
mi sankarin saa luo;
kakskymmenvuotiasta
ei sentään kiehdo tuo.