Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje
sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran
kamarineidille.
Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.
Sangen rakas sisareni!
Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä,
jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän
sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja
sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla,
jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta
on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka
tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta
laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan,
jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän,
joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä
lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r.
sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista
en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni
ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista
riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt
siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä
makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka
sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei
kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan
olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla
nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä
saane ennen joulua nousta ratsaille.
R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme
niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme;
ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä
kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana
ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän
viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas
hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka
olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään
ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin;
jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja.
Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva
Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään
tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta
näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi
neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren
kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin,
lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön,
etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo,
on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana
jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi
Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun
saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle,
jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten
saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä.
Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko
Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät
petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista
ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle
sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen
jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen
palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka
monta lehteä kirjassa on.
Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta
viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja
meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että
nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin
oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja
Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun
25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja
6:n välillä iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen
kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun
punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon
mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin
ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta
kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin.
Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen,
Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa
myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista
paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta
siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri
Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen
pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin
malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan
hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita
tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin,
mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin
hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka
kuningas sanoi: -- Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään
tekemistä.
Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä,
niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä,
jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan,
tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista
laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään,
kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut,
niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä;
eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300
talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat
sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä
metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton,
kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana
asetuttiin leiriin rannalle.
Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä
sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää
sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina
oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin
vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia
miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille,
joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta
tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi
heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi
Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa,
ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt,
ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta
ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille
miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa
puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon,
kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi
sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.
Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain
katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo
siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa
komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä,
joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä
useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme
leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän
vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä
muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja
englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin,
rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän
väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä
kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada
pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika
sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla
auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku
talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti
kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: -- Pitäkää
töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan,
vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. -- Jonka kuultuaan
tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet
vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: -- Jumala siunatkoon
teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan
hurskaan Ulriikamme poika!
Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi
ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat
markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän
teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja
maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä
voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri
tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän
Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan.
Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti,
kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen;
tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin
kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee
meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että
koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista
ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta,
vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin;
niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten
olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on
kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään
pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut;
mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he
saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi
olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]
Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle
ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä
ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten
käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas
olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.
Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen,
kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä
tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee
hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään
mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä
mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa.
Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita
saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla
leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan,
mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.
Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff,
jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden
osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi
itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä
näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin
usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen
majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi
turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä
kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä
hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa
sai kuulla asian oikean laidan.
R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme
Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa;
ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari.
Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole
everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti,
ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla
on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa
pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani,
että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi,
silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata
henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en
tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti
lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.
Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle
vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu
olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja
Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt
maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen,
kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin
seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden
mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se,
että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti
kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka
mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista
majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta:
tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka
Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa
valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille
eikä tahtonut maksaa.
Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään,
mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan,
vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja
kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa;
minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki,
myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka
puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu
menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat
häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa
Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan.
Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla
piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen
saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä
Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä
olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin
suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas
tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin,
hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000
miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.
Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut
meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka
lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka
sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko
niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja
erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan
aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään
eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta
vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on
meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."
Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä
en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja
usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi
ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista
hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on
syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään
saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa;
suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta
syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään
venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt
hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä,
että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.
Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen
salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat
ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla
Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me
olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi
kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa
aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut
levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja
sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja
useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni,
kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että
taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja
värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa
leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan
ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin
osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu
päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle,
että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen
päällensä, kun oli niin kylmä.
Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää
tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä
pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen
valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän
puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän
kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin
takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli
samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin
herttualle.
Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus,
ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas
ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen
väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen
majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle
päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä
tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.
Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia
kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin
vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!"
oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja
samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi.
Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas
pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti
tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta
venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui
eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.
Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen
soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea
sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä
pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa;
näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset,
helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina.
Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi
henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren
komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat
ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki,
ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki
heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja
heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla
oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei
päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä
enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.
Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli
vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock
johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean
käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja
Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin
johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä
majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä;
sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä
Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla. Samaan
aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki
Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas
Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä
pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa
henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa
Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit
voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa,
ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi
leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja
miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin,
ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin
hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä
taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki
niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui
surkeasti virtaan.
Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen
näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja
puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli
vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he
kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle
avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara
ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä
tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset
epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat
kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään
varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä
antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana
päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo
nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten
hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää
luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan
ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa
jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään:
mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea
kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia,
kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.
Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä
voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui
tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita
ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja
vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen
soidessa marssimme kolmantena päivänä.
Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut
henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla
kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä
hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin
kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa,
sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai
sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin
suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki,
paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä
kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan
luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset,
rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla
sydänverellään.
Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani
kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani
muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa
viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani,
mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin
kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta.
Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien
kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin
luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin
toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata
siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.
Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla
ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja
voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan
ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä
niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon,
että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan
suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi
ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi
häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä
rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje.
Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä,
uskollista veljeä _K. A. B:iä_.
J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä
koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn.
Hyvästi, sydänkäpyseni.