Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä
keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset
leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain
siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu
otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut
muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien
kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat
rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja
ihmiset.
Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa,
välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja
sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat,
käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat --
kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa
rajuilmaa vastaan.
Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet
synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä
tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen
Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien
seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas,
seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja
harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin
rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä
metsästysretkiltä.
Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar
turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys
ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia
oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen
vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä
iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.
Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi
astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi,
kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja
tarjota! -- Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi
ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta
olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen
tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on
vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle
alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi --
poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta
kantamaan idän valtikkaa -- sinusta syntyvät ne väkevät, jotka
hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on
vallinnut -- sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava
isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta --
sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa
poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on
vaivoin pelastava isäisi maan" -- ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig
Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset
silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret
säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet
ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja
hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja
samalla iäisyydestä haaveksiessaan.
Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV
hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig
Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.
Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään
puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa
Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja
makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan
ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja
Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.
Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen
Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän
samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma
voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja
Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta;
hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän
kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa.
Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.
Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei
tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista,
jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.
Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura
Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli
hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati,
oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli
hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku
kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi
niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset
sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.
Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa
käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: _Mon
frère_ sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan
mieluimmin elävältä?
-- Niin, -- vastasi herttua. -- Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita
viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.
-- Ansoja en suvaitse, -- jatkoi kuningas. -- Mutta jos vaaliruhtinas
on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy
virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä
mukaansa.
-- Karhukeihäät ovat kunnossa, -- vastasi Hård.
-- Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.
-- Mutta ... muistutti hämmästynyt tallimestari, -- ne pedot ovat liian
jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.
-- Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät,
tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja
käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin.
_Mon frère_ saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, -- lisäsi
hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.
-- Poika on hullu, -- jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään
hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että
hitto hänet kerran vielä perii.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi
verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä
seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui
karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin
noussut.
-- Ei, -- sanoi kuningas tyytymättömänä, -- ei se kelpaa, sinä olet
liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun
lyöt. Uskotteko, _mon frère_, -- jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, --
tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.
Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun
saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin
ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja
viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa
arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen,
mutta totteli täsmälleen.
Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen
esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran
härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan,
haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja
Arvid Hornin yhteisistä iskuista.
Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas
Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin
pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän
kuningasta vastaan.
Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi
pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi
sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi
niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois
puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa
kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen
aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle
urhoolliselle vastustajalleen.
Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty.
Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu
oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta.
Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen.
Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden
mukaan verkkoja virittämään. -- Pois verkot! -- huusi kuningas. --
Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa
rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin
kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja
etumaisimpana seisoi kuningas.
Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat
rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään.
Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä
verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja
katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän
aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen
turpa pesän suulla läähättävän.
Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen
askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan,
Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.
Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan
etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan
kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän --
viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki
katkesi.
-- Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! -- huusi kuningas,
kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli
karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt
hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.
Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin
samassa kumoon -- herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi
nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää
he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät;
mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna
heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja
suomalaisella tavalla painiskella voitosta.
-- Yksi yhtä vastaan! -- huusi hänkin.
-- Oikein puhuttu! -- kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut
jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.
Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan,
karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella
keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai
karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät
kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos
karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä
varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista
hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen
kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista
vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän
veti karhun muassaan.
Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista,
ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava
vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli
ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan ...
sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan
hirmuista käpäläänsä ... ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta
kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas ... pedon voimat olivat
väsähtäneet ... muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin
juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen
helposti maahan ... ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä
päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla
kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.
Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään
karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei
ystävyydellä. -- Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle,
-- sanoi hän tallimestarille. -- Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla
koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden
vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.
Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä,
joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin
karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko
valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi.
Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon
isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät
hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille
riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen -- ehkäpä
onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt
aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde
karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden
ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle
Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen
lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!
* * * * *
Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin
kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut --
niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa --
säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon
ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat
kokit vieraille kestitystä.
Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia
kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista
voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin
vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat
miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla.
Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen
rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei
enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut
kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut
kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja
Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva
tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla
peitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin
unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta
köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat
olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti
selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi,
joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin
diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi
aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri
sodan aattoiltana.
Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa
salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan
Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan
tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa
kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla
koristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia,
joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen
perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin;
vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli
poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois
hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset
ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin
kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla
tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat
hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja
urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka
tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity
ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin
tanssivain keskelle.
Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään
mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät
seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa
kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi
hänelle sanomista.
Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja
punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen
silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan
hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille -- Dianaksi puettuna ja
kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia -- puhumaan karhun puolesta.
Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen
päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat
tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:
"Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla,
on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla;
mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren
nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.
On valtakunta se, min voitti voimallansa,
viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa,
se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan
ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.
Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä
armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää
kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu
oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän
seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi
hän, että karhu vielä oli köysissä. -- Ei käy laatuun, -- sanoi hän, --
että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja
häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi
palkkioksi!
Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas
siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän
nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan
Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet
olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni,
ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi
tekemään.
Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää
vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita
raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös
reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui
muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe
liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan -- se oli
kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti
oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain
juureen.
Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne,
jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn
tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki
oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla
nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän
aikaa.
Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: -- Kunniani kautta, _sire_, tuo
kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies
siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin
urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi;
kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.
Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut
isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin
riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan
olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen
käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto
kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa
juureen.
-- Viiniä tänne! -- huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa
väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi
kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua
vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: --
Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi
hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.
Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta
kuninkaan tasalle. -- Suudelkaa häntä, -- kuiskasi herttua hiljemmin;
-- kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.
Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas
liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja
oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa
ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen
rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin
seitsemän taipalen takana.
Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti
maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten
maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja
arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto
kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.
Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa
ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.
Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki
hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että
puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain
päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.
-- Mitä uutta? -- kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta,
jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.
-- Pahoja uutisia! -- vastasi kreivi matalalla äänellä. -- Suvaitseeko
teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?
-- Pahoja uutisia? -- matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan
näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina
vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. -- Ei, kreiviseni, pyydän
teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme
jouda niitä kuuntelemaan.
-- Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen
eikä siedä viivytystä.
-- Seuratkaa minua, hyvät herrat! -- jatkoi kuningas, joka ei ollut
kreivin muistutusta kuulevinaankaan. -- Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat
virvoitusta, ja -- Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä
ruokasalissa?
-- Ateria on valmis, teidän majesteettinne.
-- Tulkaa, herra kreivi, -- sanoi herttua, hienosti pistelevällä
äänellä; -- vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä
hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava
kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu
kuin kunnon sotamies. _Allons_.
Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana
entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli
persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja
espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan
edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka
tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden
ylellisiä aikoja.
Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja
kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt
niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet
metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi
puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.
Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat
hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja
nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen _res severas in crastinum_![6]
Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän
joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset
alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."
Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja,
hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja
kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi
pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":
"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää,
hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää,
näin lausuu Venus..."
Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta
kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:
"Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;
on panssar rikki, siveys on saanut vian"...
Vielä kerran kajahti riemuhuuto -- kajahti kerran viimeisen --
vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi
Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi
Piperiin päin kääntyneenä: -- Herra kreivi, minä olen luvannut
ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis
kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat
salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä
minulle sanomista?
-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset
etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. _Sota
on välttämätön_.
-- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka
punastui.
-- Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja
tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan
kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. _Sota on
välttämätön_.
-- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä
seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.
-- Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on
väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian
kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. _Sota on välttämätön_.
Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle
pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään
olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli
vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty,
uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:
-- Olette oikeassa. _Sota on välttämätön_.
Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana,
jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset
asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät
heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien
eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli
ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. -- Onpa kummallista, --
sanoi hän, -- että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi.
August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia
vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan
asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!
Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista,
kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.
Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain
vinkuna hänen soittonsa.
Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan
vettä.
Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.
Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata
tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi
vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen
virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään
saavuttama.