Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken
laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen
rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita,
vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja
urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys
heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt
muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja
valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki
syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän,
joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan
lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko
aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli
itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin
oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä
ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei
enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen
päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään
uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus
kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli
kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa
ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi
myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.
Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa
kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin,
että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia
aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet
hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä
tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia.
Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien
ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja
pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat
odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois
hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään
hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa
heikkoutta -- tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt.
Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat
silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi
näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä
kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli
ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli
levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton
nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut
valtaistuimelle pyytämään -- karhuja.
Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin
telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta
jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli
Aleksanteri suuresta: -- Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. -- Ja kun
muistutettiin: -- Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään -- niin
kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: -- Eikö siinä ole kylliksi,
kun on valtakuntia valloittanut?
Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta.
Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului
jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia
tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli
istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut
huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin
punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa
orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig
Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon
Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin
mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle
XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan
pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat
sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat
toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig
Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi
ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja
eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.
Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista
ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa
ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä
jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa.
Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja
läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi
hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin
pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään
talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan
huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien
valolta, jotka pihalla paloivat.
Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla
äänellä: -- Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä
kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle
teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi
naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.
-- Jos hän olisi ollut mukana? -- toisti toinen nyrpeästi. -- Sanoiko
hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin,
että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me
ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme
onneamme huomenna.
-- Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin
poissa ollessa, -- sanoi toveri. -- Teidän majesteettinne on
tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä
vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista
tekoa mainittuna.
-- Huomenna koetamme, -- oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän
se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa
leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain
palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen
majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla
läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin
naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa
perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron
kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä
sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita
hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista;
mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen
vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas
hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella
kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.
Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään,
Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa -- niin keveät ja somat
laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten
jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli
näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että
olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet
leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli
kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä
kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan
puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria
saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin
maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.
Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa
osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän
suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme
vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet
pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet
kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki
pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava
seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus,
ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään,
joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään
vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden
loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia
henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi
puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä
vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.
Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys
taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset
eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä
pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua
lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä
vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli
kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut
semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen
puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka
vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta
semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin
sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä
muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan -- vähäinen asia tosin,
mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi --
hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina.
Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen
nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti
varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi
siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita
kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti
oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle
kuninkaan talvitietä".[1]
He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että
Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi
marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja
verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina
Mustanmeren rannikoille asti.
Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista
kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs
pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen,
vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän
pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun
käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja
kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: -- Varo,
Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään
löytyvät leijonan kynnet.
Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen
nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja
hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen
vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut
kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen
ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen
pilkattavaksi.
Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista
isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää.
-- _Mais qu'avez-vous donc, Gustave?_ -- hän sanoi -- minkälainen puku!
Katso ympärillesi, _mon ami_, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti
erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin
ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, _mon coeur_, näitä naisia
katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, _pauvre
Gustave_? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai
vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.
Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi
kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen,
jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli
metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja
kuiskannut: -- Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan
kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä;
minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten
annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia
muita, -- lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset
silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi
leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.
Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä
sukkeluuksilleen.
-- Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla
ovat, -- sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle
kuningattaren hovinaiselle. -- Yksi heistä näyttää päältä, toinen
kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.
-- Oikein arvattu, kreiviseni, -- vastasi hovinainen. -- He ovat kaksi
veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä -- kenties
tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta
hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten,
aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin
lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on
henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia
seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia
Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa
sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on
päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran
luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua
sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen
muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka
ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa -- _et cela, c'est la
barbe_. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä
vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.
Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä,
jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin
kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä,
miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli
karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.
Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta
pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle
XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei
edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja
kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut
olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua
latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä
kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen
kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään
onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta
pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden
harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja
jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut
oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika
tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle.
Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä
päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa,
alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan,
ei enää olisikaan muiden hallittavissa.
Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä
pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä,
että tämä oli marakatin näköinen!
Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi
-- mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin
marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta
kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti
varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten
vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut,
ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan
hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota
ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla,
sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset
vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että
sai pitää huolta _hänkin omista_ huvituksistaan oman päänsä mukaan.
Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon
saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen
sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan,
joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin
Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän
sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta
naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII
useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin
huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen
kuninkaanlapsi -- kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun
Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi
viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin
pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta -- hän se oli,
joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten
välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.
Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä
kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle
ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka
olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut
sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata
närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli
tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa"
pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi
saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä
asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje
ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti
kudottuun holsteinilaiseen koriin.
Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän
kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti
niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi
hän rakasti sisartaan -- tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa
nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.
Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän
vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella
kirjoitetut rivit:[2]
"Au roy de Suede.
Suurivaltaisin Kuningas.
Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä,
ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän
Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian
silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta
että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla,
ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja
P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin
vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun
oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja
minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme
tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja
toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta,
ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut
paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä
iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon
päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun
vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä
kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin
onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten
ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa
Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar
tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä
Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella
Teidän Majesteettinne
nöyrin ja uskollisin sisar
ja palvelija
_Hedevig Sofie_.
Kielissä 16 p:nä tammikuuta.
Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän
Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun
puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni,
lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne
pahastu, että rohkenen..."
Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui
pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen
varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.
Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen
otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka
lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi;
esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja
sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä.
Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg
oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:
"Aurinkoinen armahainen,
meren helmaan vaipuvainen,
anna tulla synkän yön,
pian laata kaiken työn.
Meri, metsä, kuunnelkaa,
kuin tuo koito valittaa:
Missä, kulta, viipynet,
luokseni kun tule et!"
Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs
tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli
ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä".
Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa
paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa,
niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa
Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se
oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama
latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin;
suomennettuna se on näin kuuluva:
"Pomppe, koira kuninkaan,
nukkui luona ruhtinaan.
Väsyneenä ikään suureen
kuoli vihdoin jalkain juureen.
Moni kaunis neitonen
Pompen lailla elää soisi;
monen urhon halu oisi
kuolla lailla koiran sen."
Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä
utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin
vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi
mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni
virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi
kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.
-- Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa
teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.
-- Kenties, -- sanoi kuningas naurahtaen, -- kun tulen kolmenkymmenen
ikäiseksi![3]
Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä
kuninkaasta ajateltiin. -- Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on
rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita,
-- sanoi hän.
-- Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, --
vastasi armo nojatuolista. -- Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että
taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä -- _eh bien_,
silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden
kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli
täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat
pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien
sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä
käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi,
kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen.
-- Onko se hyppäys vaarallinen? -- huusi kuningas. -- Ei, kun ei vain
pelkää, -- vastasi Horn, joka on hyvä uimari. -- Loiskis, ja silloin
hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että
pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut
hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja
vetänyt häntä maalle.
-- Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, -- sanoi kreivi. -- Mutta
osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.
-- Ritarillistako? _Grand Dieu!_ Jos olisitte viime keväänä nähnyt
nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu
eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin
suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki
hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä
sanotte, kreiviseni?
-- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti
harjoitelleen tieteitä, -- sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.
-- Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta
kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.
-- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja
tarkan.
-- Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua
virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä
hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin
hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin
vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] _Que voulez-vous_ -- hän on
tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.
Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.
Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on -- niinkuin kreivi
Tessin sanoo -- että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä
vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä
palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.
Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta,
sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista
toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä
perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa,
valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan
kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui
ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin
liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten -- alussa varovasti
käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi
pyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun
Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit
kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn,
muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa.
Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua,
mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein
hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja
hengenvaara oli aina tarjona.
Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana
yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta
Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan
suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista
miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty,
luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin
huvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka
epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä
huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on
luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että
rajaton valta on tämän _hurjan pojan_ käsissä. Valtiollisiin asioihin
se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta
aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme
levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"
Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!