Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen
kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun
hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat
jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän
painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu
isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja
hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita
kuorimattoman maidon kera. -- Panette liian vähän sokeria, serkkuseni,
-- ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä
pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien
päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä
ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon
ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja
vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän
ystävällisesti uudestaan: -- vähän enemmän sokeria, serkkuseni!
Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä
hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen
aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin
hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli
Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden
joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen,
aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia,
silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen.
Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja
Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat
ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm!
Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa -- pyssy pamahti, jänis kellahti
nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei
Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni
oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista
jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan
koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään!
Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! -- Sitten
löytää hän silakoita -- mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! --
viimein keitettyjä perunoita -- no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm,
jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui
siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.
Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck,
tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan,
tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja
tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista
vaarainta. -- No? -- sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen
kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.
-- Niin, kummi, -- vastasi Jonathan reippaasti; -- nyt ovat vaaraimet
kypsyneet metsässä.
-- Se on hyvä se, -- sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen,
kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.
Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. -- Niin, -- huusi hän, --
nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia
uutta kertomusta.
-- Hm, -- sanoi välskäri. -- Lehtisiika nousee parhaillaan, ja
sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla
ehkä on aikaa.
Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme
viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista
siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia
kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella
ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään
virkkavan päivällispöydässä: -- Tänä iltana saatamme aloittaa.
Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui
tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka
aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri
Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti
kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään
höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon
houkuttelisi.
Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen
kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt
olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. -- Nyt
saamme kuulla Kaarle XII:sta, -- kuiskasi Jonathan tahallaan niin
kovasti, että toisetkin kuulivat sen.
-- No, annapa kuulua! -- sanoi Svanholm. -- Veljellä on tänään
tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään
haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle
XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.
-- Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, -- sanoi tästä ärsytyksestä
kiivastunut koulumestari. -- Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää
kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty
verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen
kuolemansa jälkeen...
-- Niin, kysy vain, -- vastasi kapteeni. -- Kysy vain, niin köyhinkin
torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä
tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja
leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle
XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri,
niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän
säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat
jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet
hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!
-- Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, -- sanoi vanha isoäiti
saadakseen sanakiistan loppumaan. -- Minusta on kuin olisin tuntenut
hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä
päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta
alkaen.
-- Piru vieköön! -- puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. --
Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa
jänteissään.
Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas
kapteeni yht'äkkiä vaikeni: -- Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon
vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku
Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut
vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi
Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä
serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias
ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin
hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai
piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta
tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja
ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja
maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan.
Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia
ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.
-- Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, --
muistutti Svenonius. -- Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan
välinen riita kestää kautta _saecula saeculorum_. Kerronpa joskus
serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.
-- Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä
kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan
sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä,
että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se
kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut
järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella
itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten
Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.
-- Mutta, -- puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, -- entäs se, kun
kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun
mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan
kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai
neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi
selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa
edeltäpäin.
-- Lapsikultani, -- sanoi isoäiti vakavasti, -- minusta näyttää
niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä
sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja
kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla
Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi
parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on
luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä,
että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja
hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota
lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen
jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen
uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.
Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä,
joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa
vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa
hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita
kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea
mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen
oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut
kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät
hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä
katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: -- Uusi aika!
Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin
Anna Sofian puoleen: -- Pane enemmän puita pesään, tyttöseni,
kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin
näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan
saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.