Gabriel oli vetäytynyt renkitupaan ollakseen mahdollisimman kaukana;
hän oli yksin. Siellä paloi pieni kynttilä, mutta yö painoi pimeänä
ikkunaruutuja. Oli kylmää ja autiota.
Hän istui sängyllään ja ajatteli, kuinka hänen vuotensa oli kulunut,
ja häntä paleli. Hän odotti, että oltaisiin jo valmiit, jotta hän
saisi palata tuvan lieden luo. Siellä hän kenties voi saada takaisin
ajatuksensa ja olla melkein onnellinen juhla-aamun kuluessa.
Silloin hän kuuli Ingertin askeleet ja tunsi ne.
Hän tiesi heti asian koskevan häntä, ja hän ajatteli: Nyt hän tulee
puhumaan minulle, häntä on pakotettu. Se voi koskea ainoastaan yhtä.
Sitä, että minun pitää mennä, että en saa jäädä tänne. Sitä siis olen
odottanut koko vuoden. Tietysti minun on totteleminen, mutta mitä
minulla on sitten enää maailmassa?
Ja hän istui liikkumatta paikallaan, katse jännitettynä oveen,
puolittain peläten, puolittain riemuiten. Nyt tuli vihdoin palkka hänen
palveluksestaan, vaikkakin se oli niin köyhä, että hänen täytyi sille
nauraa. Nyt hän oli edes olemassa Ingertille! Ihmisenä ihmisen vastassa
oli hän seisova hänen edessään siksi, kunnes muisto vain oli jäljellä.
Ingertin käsi oli lukolla. Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Mutta
Gabriel istui samassa asennossa.
Hän saa ajaa minut pois, ajatteli hän. En ainoatakaan hänen sanaansa
ole hukkaava. Siihen ne ovat liian kalliit, koska ne ovat ainoat, mitä
saan. Olen kyllin kauan niitä odottanut.
Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea,
melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin
jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.
Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen,
mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut
pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät
tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten
tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet
pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas
siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui
kamppailuun.
Niin antoi hän välttämättömän tulla.
Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat
tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat
suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli
rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.
Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.
Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana
vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että
vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa
jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja
vaipui lattiaan.
Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän
jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.
Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan
vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen
huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä
suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden
tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.
Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän
vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi -- kaikki tapahtui kuitenkin niin
nopeasti -- oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä,
omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän
oli aivan hiljaa.
Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden.
Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet
unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja
raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi
kuunnellen hiljaisuudessa.
Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi
heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen
tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut
päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea
kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna
hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.