Nilsin suvussa oli säilynyt vanna tapa, joka ennen oli ollut yleinen
niillä tienoin.
Kun talon isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon jouluaamuna, sanoivat he
juhlallisesti hyvästit koko talon väelle, vaikka useimmat lähtivät
heidän mukaansa matkalle. Se merkitsi sitä, että nyt, suurena
juhlana, irtauduttiin kaikesta, mikä arkipäivien aikana oli voinut
painostaa molemminpuolisesti. Vapautuneena kaikista painostavista
ajatuksista, omatunto tyynenä ja voimakkaana, tuli astua Jumalan ja
hänen loppumattoman armonsa eteen. Koko menneisyys oli oleva kirkkaana
hänen edessään rehellisessä pyrkimyksessään, joka kyllä saattoi
olla vajavainen pienessä ja suuressa, mutta joka kuitenkin koko
ajan oli sisimmässään tahtonut parasta. Muutamalla yksinkertaisella
sanalla pyydettiin toisiltaan anteeksi se, mikä olisi voinut olla
toisin, tai jos itku oli lähellä, tyydyttiin vain käsien puhuvaan
puristukseen. Vastaukseksi lausuttiin kiitos kuluneesta vuodesta ja
siunaus tulevalle. Se soi mielelle rauhaa, ja enempää tuumimatta,
miksi niin oli, huomasi matkan sujuessa, että öiset tähdet näyttivät
niin levollisilta avaruudessaan. Iloisemmin kuin muulloin kohdattiin
kirkon juhlallisesti ja kirkkaasti palavat pienet kynttilät ja heikko
aamusarastus, joka antoi lupauksen lähenevästä auringosta.
Tälläkin kertaa noudatettiin tapaa. Nils teki kierroksensa valaistussa
tuvassa, katsoi kutakin luottavasti silmiin, pudisti tukevasti
kunkin kättä ja sanoi, mitä hänellä oli sanottavaa, lyhyesti, mutta
levollisesti ja varmasti. Jotain lapsellista ilmeni tuon muutoin niin
arvokkaan ja hiukan karun miehen suoruudessa, ja kaikki ottivat sen
lapsena vastaan.
Viimeisenä joukossa oli Gabriel. Isäntä puristi lujasti haavan jättämää
arpea.
-- Minä tiedän parhaiten, minkä arvoinen olet ollut vuoden ajalla,
sanoi hän. Meidän välimme on hyvä.
Vieras katsoi häneen takaisin, kirkkaasti ja vapaasti kuten tapansa
oli. Hän vastasi isännälle, että niin oli, ja toivotti onnea sekä
siunausta matkalle. Itse hän ei aikonut lähteä mukaan, ja nyt hän
vetäytyi huomaamatta pois seurasta ja huoneesta.
Nils meni panemaan rekeä kuntoon sillä aikaa kuin vaimo sanoi
hyvästinsä.
Ingertistä oli tämä hyvin vaikeata. Häntä paleli liikutuksesta, ja
valot pistivät häntä kuin neulat. Tosin hän oli kaikille tarkoittanut
hyvää ja täyttänyt velvollisuutensa, mutta enempää ei hänen ollut lupa
tehdä. Kylmältä ja ylpeältä hän lie näyttänyt sivullisista, ja se häntä
suretti enemmän kuin koskaan. Tuotti kumminkin lievitystä tieto, että
Gabriel oli poissa, sillä hänelle hän ei tänäkään aamuna saanut virkkaa
sanaakaan.
Hän kulki hyvin kalpeana, mutta nopein askelin toisesta toiseen.
Hiljainen, terävä valo loisti hänen ympärillään, hän oli kaunis, mutta
arkamaisen hento; jokaisesta tuntui, että kulunut vuosi oli vienyt
enemmän kuin vuosi saa viedä. Hän on liian nuori kestämään osaansa,
ajateltiin, se ei voi kauan jatkua. Hän ei voinut sanoa paljoa, mutta
hän katsoi katsomistaan, ja hänen silmistään lukivat nuo huomaamiseen
sangen tottumattomatkin, mitä liikkui hänen sielussaan. Koko vuoden
suru ja salaperäinen pakko häämötti synkkänä loiston takana.
Uskokaa, uskokaa minua, näytti hän aikovan sanoa, minä se en ollut,
eikä minun tahtoni. Kohtalo laski kätensä minun niskalleni; silloin
minun piti pysytellä hyvin suorana, etten kaatuisi lattialle. Mitä te
olette tunteneet, ei ole mitään minuun verraten, uskokaa minua, ei
mitään.
Hän oli itkemäisillään, mutta oli onnellinen kuten se, joka edes
puolittain saa ilmaista sen, mikä on sidottu vastustamattomalla
voimalla.
-- Olenko ollut sinulle hyvä emäntä, kysyi hän. Ja he vastasivat,
ihmetellen miksi tunsivat itsensä niin liikutetuksi: Kyllä olet ollut.
Kiitos kaikesta. Ja hän sai heidän lämpimät, rehellisesti tarkoitetut
siunauksensa.
Lopuksi oli vain lapsi jäljellä.
Hän laskeutui polvilleen pojan eteen, joka seisoi nurkassaan ja suurin,
säikähtynein silmin seurasi tapahtumaa. Nyt olivat kyyneleet vielä
lähempänä puhkeamistaan. Hän tarttui pojan molempiin käsiin ja puhui
tälle kiirehtivin, toisiaan takaa-ajavin sanoin, joita muut tuskin
käsittivät.
-- En ole tehnyt elämääsi iloiseksi, sanoi hän, mutta en voinut,
minulla ei ollut iloa antaa. Kaikki eivät sitä saa. Ehkä sinun itsesi
täytyy se joskus oppia. Silloin pitää pysytellä pystyssä kuitenkin,
näetkös. Enkö sentään hiukkasen ole ollut sinulle äidin sijassa, äidin,
jota sinulla ei ole? Voitko kiittää minua kuluneesta vuodesta? Minä
en väisty, olen kestävä kuten tähänkin saakka, ja jos joskus -- sitä
älköön Jumala suoko -- pääset selvyyteen minusta, silloin myöskin
ymmärrät, että enempää ei voinut olla, ja annat anteeksi puutteet.
Poika katsoi kummastellen häneen. Niin paljon hän kuitenkin käsitti
sen yhdyssiteen vaikutuksesta, joka oli hiljaa ja synkästi punoutunut
noiden kahden välille, että itku syöksyi esiin.
-- Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui
arasti häneen, äiti on ollut hyvä.
-- Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.
Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui
kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa,
äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin
täytyi viihdyttää poikaa sylissään.
Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. -- Olen
siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen
keralla.
Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti
ulos.
Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin
ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:
-- Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?
Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten
mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni
pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi
rauhallisesti:
-- Olen.
-- Gabrielille myöskin?
Ingert säpsähti, ja hänen suunsa ympärille jännittyi tuskainen piirre.
-- Hän ei ollut sisällä.
-- Etsi hänet! Sinä et saa unohtaa ketään.
-- Ajattele mitä teet! Älä pakota minua siihen! Mieti tarkoin mitä teet!
Hänen äänensä kävi kummallisen syväksi. Mies hämmästyi nähdessään,
kuinka suuret, mustat ja epätoivoiset hänen silmänsä olivat tulen niitä
valaistessa. Soihdun liekki hulmusi tuulessa, pimeyskin punertui ja
madaltui. Pakkanen kipinöi ja vaikeroi maassa.
-- Ei saa mitään unohtaa eikä peittää, vastasi hän lujasti, ei nyt
enää. Vapautettuna kaikesta on meidän astuminen Jumalan eteen.
Tässä mies ei voinut myöntyä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa vuoden
kuluessa, kun oli aikonut kosketella asiaa, mutta pidättäytynyt, kun
Ingert joka kerta oli painanut kädellään sydäntään, ikäänkuin siihen
olisi pistänyt. Silloin oli Nils ajatellut: minä olen siihen syypää
sentähden, että saatoin tehdä vastoin hänen tahtoaan. Mutta vieras oli
saanut kärsiä syyttömästi; tänään se oli sovitettava.
Ingert seisoi katsellen yhä häneen ja tuumi hänen sanojaan.
-- Ei saa unohtaa eikä peittää. Sinä niin sanot. Sinä sen parhaiten
tiennet.
Ingert tutki hänen kasvoistaan, pysyikö hän lujana vaatimuksessaan,
mutta ei enää kerjännyt. Päinvastoin, hänen katseensa ilmaisi miltei
uhkaa.
Mutta kun mies yhä seisoi odottaen liikkumattomana ja lujana,
tahtomatta edes toistaa mitä kerran oli sanonut, leimahti hurja liekki
Ingertin silmien pimeydestä, omituinen ilon ja tuskan hohde, jota Nils
ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut häntä samaksi. Hänen sielunsa ei enää
ollut siinä. Hän ei olisi kuullut, jos Nils olisi puhunut, hän kuunteli
jotain etäisyydestä, joka kietoi ja sitoi syvin, salaperäisin äänin.
-- Nyt minä menen, hän vastasi. Ja nopeasti, mutta ei kuitenkaan
niinkuin omasta tahdostaan, vaan oudon voiman johtamana, hän katosi
taloon.