IX.

Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.

Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä

hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi

mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.

Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli

Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja

muuttuneet tämän kasvot olivat.

-- Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin

säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet.

Hän tuli lopulta luokseni.

Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin,

huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.

Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen

Ingertiä edestakaisin;

-- Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En

toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla

häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi

antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.

Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että

Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.

-- Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. --

Päästä hänet! Anna tänne!

Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen

tyynen, viilentävän katseen.

-- Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin?

Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei

kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen

valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle

maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun

jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet,

mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut

kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi

samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä

olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.

Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan,

hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet

Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa,

niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni

uskaltaakseen tässä ilmetä.

-- Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.

-- Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.

Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän

näytti hymyilevän. -- Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän,

kohtalo itse.

Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin

ennen, sokeassa surussaan.

-- Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot...

Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen

ajatuksissaan.

Vieras liitti tyynenä sanansa siihen;

-- Silloin kuuluu minulle mitä tässä on hänestä jäljellä. Sitä et

häneltä kieltäne?

Ja kun mies hämmästyi hänen tavatonta pyyntöänsä, jatkoi hän:

-- Minä vien hänet sinne, missä hän on syntynyt ja kasvanut. Siellä hän

parhaiten lepää. Minulla on siellä talo ja minä rakensin uuden. Sen

jätin tyhjäksi, kun oli varmaa, että hän ei koskaan tule siinä asumaan.

Siellä hän saa maata paareilla. Joka ilta istuissani olen rakentanut

sitä edelleen kuullessani hänen askeleensa, mutta tätä en koskaan

uneksinut. Nyt sopii talo semmoisenaan hänelle. Paljaat, puhtaat

laudat. Nyt se on valmis, ja nyt hänen täytyy päästä kotiin.

Ja mies antoi lupauksensa hänen katseensa pakottamana ja tuntien

vähäisyytensä tämän suuren, puoleksi käsitetyn, selittämättömän

rinnalla. Kun Gabriel nousi laskien luotaan rakkaan, raskaan taakkansa,

teki hän sen Ingertin viimeistä matkaa valmistaakseen.

Soihdut olivat palaneet loppuun, huomaamatta kaikessa levottomuudessa

ja kauhussa. Tähdetkin olivat sammuneet. Juhlapäivä valkeni

juhlallisempana ja kylmempänä harmajassa kalpeudessa kuin koskaan

ennen kuluneen vuoden ajalla. Yli vaikeitten maitten ja jäätyneitten

vesistöjen poistui matkue siihen suuntaan vuorien väliin, missä

kulkusen kilinä soi kivistä aivan kuin siellä sisällä, ahdistetussa ja

sidotussa, äärettömän väkevässä ja salaperäisessä, valmistettaisiin

sijaa osalle Ingertin olennosta ja kohtalosta.

Phocas.

Phocas asui kappaleen matkan päässä Sinopen muurien ulkopuolella

puutarhassa, jonka hän oli perinyt aikoja sitten ja joka oli parhaiksi

suuri hänen yksin hoitaa. Siihen meni hänen päivänsä auringon noususta

sen laskuun.

Siellä hänellä oli tuhansia askareita: hedelmäpuita piti oksastaa,

harventaa, tukea, viiniköynnöksiä oli leikattava ja sidottava

punaisenruskeilla pajunoksilla lämpimintä auringonpaistetta kohden,

vihanneksia oli kylvettävä ja istutettava, kasteltava ja varjostettava,

etanoita piti poimia pois ja pieniä risuvalkeita sytyttää, kun halla

keväällä uhkasi kukanpuhkeamista. Joka ilta, kun hän oli lopettanut

työnsä, olivat hänen kasvonsa tyytyväiset ja hymyilevät ja hänen

selkänsä ja jäsenensä olivat väsymyksen turruttamat.

Hyvin hän nukkuikin, ja ainoana vaihteluna hänen elämässään olivat

vuodenajat, mutta nämäkin liukuivat niin tasaisesti ja sopuisasti

toisiinsa, ettei hän juuri milloinkaan tullut koonneeksi niitä vuosiksi

ja ajatelleeksi, kuinka monta hänellä niitä oli takanaan ja kuinka

monta mahdollisesti jäljellä.

Joskus tuli kulkijoita kolkuttamaan hänen portilleen, kun heidän

jalkansa olivat liian turvonneet kyetäkseen palvelemaan heitä

kaupunkiin saakka tai kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa

yösija. Phocas otti kaikki yhtä ystävällisesti vastaan, tarjosi

heille hedelmiään ja vihanneksiaan ja antoi heille pienen huoneensa

leposijaksi. Itse hän asettui etuhuoneen paljaalle lattialle pistäen

jalkansa kumollaan olevaan niinikoriin, etteivät kivet kovin uhoisi

kylmää, ja nukkui sielläkin yhtä hyvin.

Mitä hänen puutarhansa antimista jäi yli, sen hän jakoi seudun

köyhille, jokaiselle joka vain katsoi häneen ojentaen kättään. --

Ota se Jumalan siunauksella, sanoi hän, hänpä sen on antanut kasvaa.

Harvoin hän keksi useampia sanoja, mutta hedelmät maistuivat niin

vienoilta ja hyviltä ja paremmilta kuin muiden, Phocaksen ääni oli

niin hiljainen ja tyyni ja hänen ilmeensä niin rauhoittava, että moni

hänen luotaan lähtevä tunsi hänen luonaan asuvan onnen, hiljaisemman

ja suuremman kuin kenenkään muun, ja ihmetteli, ettei se herättänyt

kateutta, vaan ainoastaan kaipuuta. Kauan näki edessään hänen kuvansa

ja silmänsä, ja unohtui miettimään kuinka hänestä oli tullut se, mikä

hän oli, ja tähän kysymykseen toivoi vastausta innokkaammin kuin halusi

saada taas nauttia virkistäviä hedelmiä.

Tällä tavoin kertyi useita, jotka olivat valmiit liittymään Phocaksen

uskoon, ja he pyysivät häntä saattamaan heitä papin luo, joka kastoi

heidät jonakin yönä syrjäisen, viileän, solisevan lähteen luona.

Pyydettiin myös häneltä itseltään tietoja hänen oppinsa salaisuuksista,

mutta silloin hän näytti heille työstä kuluneita kämmeniään, kuin olisi

jotain niistä pudottanut, ja hymyili nöyrästi.

-- En tiedä muuta kuin mitä teille olen sanonut, vastasi hän.

Salaisuuksia minulla ei ole, ja ymmärrykseni on vähäinen. Hedelmät voin

teille antaa -- minkä arvoisia ne sitten lienevätkin, tulee lahjani

aina sydämestä -- mutta sitä en osaa sanoa, kuinka ne ovat itäneet,

kasvaneet ja kypsyneet. Siihen tarvitaan sadetta, tarvitaan aurinkoa,

niitä pitää hoitaa niin hyvin ja huolellisesti, kuin ne olisivat pieniä

lapsia, ja muuta ei ehdi ajattelemaankaan.

Uskovaisten seuroissa hän istui uloimmassa rivissä nyökäten silloin

tällöin hyväksyvästi, kun kuuli sanan, jonka täydelleen ymmärsi,

mutta itse hän ei puhunut koskaan. Hän alkoi jo olla vanha. Hiukset

harmenivat ja selkä kumartui sitä enemmän, kuta useampia köynnöksiä ja

vesoja hän nosti aurinkoa kohden.

Hänen rakkaassa, pienessä maailmassaan olivat kukat hänelle

rakkaimmat. Hän ei niitä viljellyt, sillä maahan oli oikeastaan

olemassa tuottaakseen ravintoa nälkäisille suille, mutta maa kasvatti

niitä itsestään siellä täällä peltosarkojen ja polkujen varsilla, ja

kiviperäisimmässä maassa, kukkulan huipulla, jota hän ei vielä ollut

ehtinyt raivata, kasvoi niitä runsaasti villinä.

Keskellä talvea pilkotti kuloheinän keskestä satakaunojen valkeita ja

punertavia tähtiä. Kultakukkainen krookus ilmestyi sitten, ikäänkuin

multa olisi leimahtanut pieniin liekkeihin aurinkoa vastaanottamaan.

Untuvavartiset vuokot pyöreine päineen, jotka niin pian väsyivät,

edustivat kukin erityistä hienoa sinipunervan vivahdusta kohoten

puhtaansinisestä hehkuvimpaan punaan. Hennot narsissit taivuttivat

päitään yhtä somasti, vaikka ei ollut kuvastintakaan, hyasinttien

terälehdet kiertyivät kuin kiharat niillä satuolennoilla, keijukaisilla

ja muilla, joihin ei enää saanut uskoa, mutta joista ei mitenkään

voinut ajatella kovin pahaa. Vielä oli siellä lukemattomia muita, jotka

kaikki olivat yhtä kauniita ja ihmeellisiä. Ja kun oli täysi kevät ja

koko ilma kaikui satakielten riemua ja palavaa rauhattomuutta, löysi

hän monin paikoin valkeita liljoja, joitten suoniverkoissa läpikuultava

puna tiivistyi sisäänpäin, kuin olisi siellä ollut sydän.

Hän varoi tallaamasta ainoatakaan, ja milloin hänen täytyi uhrata

joku, joka oli tunkeutunut hänen hedelmälliselle maalleen, tapahtui se

lyhyen, hiljaisen taistelun jälkeen, ja silloin täytyi hänen oikein

elävästi muistuttaa itseään siitä, että rajaviivojen piti olla suorat,

ennenkuin hän voi pakottautua vetämään vaon aurallaan. Eikä hän sen

tehtyään katsonut mielellään taakseen. Tämä olikin melkein ainoana

pilvenä hänen taivaallaan, ja senkin hän ajoi pois miettiväisesti ja

päivänpaisteisesti hymyillen inhimilliselle heikkoudelleen.

Eräänä iltana kesäpuoleen saapui kaksi miestä hänen luokseen tullen

kaupungista päin.

Heillä näytti olevan kiire ja he tuntuivat olevan kärsimättömiä ja

väsyneitä, suuttuneita toisiinsa riideltyään teistä ja poluista, ja

myöskin epätietoisia siitä, pitikö heidän jäädä tähän vai kulkea

eteenpäin. He olivat kyselleet neuvoa päästäkseen perille, kertoivat

he, mutta olivat saaneet valheellisia ja eksyttäviä vastauksia. Ihmiset

valehtelivat ilkeyttänsä, maailma oli kukkurallaan kiusallisuutta,

kivet polttivat jalkoja, ja nyt heidän täytyi pyytää suojaa yöksi, että

aamulla voisivat alkaa paremmalla onnella.

Phocas seisoi portillaan ja hänen edessään vieraat tummina illanvaloa

vastaan, synkistynein, rypistynein kasvoin. Heidän päittensä takaa

näkyi kaupunki, jonka yläpuolella oleva ilma oli levotonta ja

sakeaa johtuen liesien savusta ja kaikesta alhaalla vallitsevasta

kilpailevasta, kummallisesta kiireestä.

-- Sen näkee, että tulette tuolta, sanoi hän, ja hänen mieleensä

juohtuivat huhut, joita hänkin oli alkanut kuulla, että maailmassa

karttuivat viha, pahat työt ja ja kaikenmoiset vaarat. Monet olivat

olleet peloissaan ja valitelleet lastensa tähden, olivatpa muutamat

lähteneet tiehensä paikkakunnalta laahaten taakkojaan öisin pitkin

kukkuloitten jyrkkiä teitä ja tukahduttaen langetessaan tuskanhuutonsa.

Itse hän oli asettunut tähän, kuten muuhunkin nähden, rauhalliselle

kannalle.

-- Sieltäpäin ei tule mitään hyvää, lisäsi hän. Olkaa hyvillänne, että

olette sieltä päässeet, ja ottakaa vastaan lepo ja kestitys, jota

teille tarjoan parhaani mukaan!

Hän vei heidät sisään ja sytytti pari lamppua vierasten kunniaksi,

mutta sitten hänellä oli niin paljon puuhaa heidän tähtensä, ettei hän

ehtinyt katsoakaan heihin, ennenkuin kaikki oli valmista ja hän kantoi

ruuan pöytään. Kauniiksi heitä tuskin voi sanoa. Heidän kätensä olivat

känsäiset, kasvonsa litistyneet monissa nyrkkitaisteluissa. Karkeat,

lyhytkarvaiset silmäkulmat olivat omiaan tekemään katseen pistäväksi

ja raa'aksi. Mutta ruoka maitti heille hyvin, ja se ilahdutti Phocasta

niin suuresti, etteivät he olleet enää niin rumannäköisiä hänen

mielestään. Itse hän ei syönyt mitään, hän vain ajatteli, kuinka

järjestäisi parhaiten ja mukavimmin vierailleen.

He näyttivät nyt tyytyväisiltä, olivat ojentaneet jalkansa suoriksi ja

laskeneet aseet viereensä.

-- Me olemme kummallisella, asialla, sanoi toinen. Nyt se kyllä voi

tuntua ikävältäkin, kun istuu näin rauhassa ja levossa. Jos saisikin

vain täyttää vatsansa, lepuuttaa jäseniään eikä muuta tarvitsisi, niin

ei maailma olisi hullumpi. Mutta täytyy tehdä yhtä ja toista elääkseen.

Phocas nyökkäsi ystävällisesti ja miettiväisesti. -- Niin täytyy. Mutta

kun hän ei ollut utelias, ei hän kysynyt, mikä työ heillä nyt oli

tehtävänään.

-- Ihmiset keksivät niin paljon pahoja ja jumalattomia uutuuksia, sanoi

toinen kiukkuisesti ja nyökäytti kömpelöä päätään, ikäänkuin vain siten

saisi ajatuksensa liikkeelle. Niin ei saa jatkua, ja kellä on kourat se

käyköön käsiksi.

Niin, ihmiset keksivät kaikenlaista, ajatteli Phocas muistaen

levottomuutta herättävät kuulopuheet, joita oli saapunut hänen

korviinsa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut yhtyä tuomitsemaan

lähimmäisiään.

-- Rakkaani, täytyy pysyä tyynenä ja odottaa parempaa aikaa, sanoi

hän vain. Kaikki kai tarkoittavat jotain hyvää, vaikka unohtavat sen

kiireessään. Syksytuulikin on usein kylmä ja vihainen, mutta sen

tarkoituksena on levittää siemeniä.

Mies ei häntä kuunnellut, vaan jatkoi:

-- Nyt meidät on lähetetty ottamaan selkoa eräästä, jonka sanotaan

olevan pahimman levittämään harhaoppeja ja saattamaan toisia turmioon.

Me viemme hänet tuonne alas ja siellä hän saa varoa nahkaansa.

Me vain saatamme häntä kaikessa ystävyydessä, sitten hän kyllä

tyytyy, hah-hah... Hänen luokseen me juuri haimme tietä, mutta

sitten vetivät ihmiset meitä nenästä kirotussa kavaluudessaan ja

pahansuopaisuudessaan. Hänen nimensä on Phocas, ehkä tiedät sinä, mistä

hänet löytäisimme?

Phocas toi juuri heille pyöreitä punaisia omenoita kauneimmassa

savivadissaan. Kun hän kuuli nimeään mainittavan ja ymmärsi kaiken,

horjahtivat hänen polvensa ja omenat tuntuivat lentävän reunalle ollen

putoamaisillaan lattiaan. Hän pyrki tasapainoon kaikin voimin, ja se

onnistuikin. Hedelmät pyörivät paikoilleen, mutta kädet vapisivat

kantamuksineen. Hän hymyili hämillään kömpelyydelleen eikä tiennyt mitä

vastaisi.

Miehet katsoivat häntä ja ajattelivat: Ehkä hän on sen ystävä, jota

haemme? Hän on vanha, kiltti ukkohassu, emme viitsi saattaa häntä nyt

pulaan, kun hän meitä kestitsee. Huomenna on vielä aikaa, ja onhan

niitä muitakin, joilta voi kysyä.

He eivät toistaneet kysymystään ja Phocas asetti omenat pöydälle ja

vetäysi syrjään odotellen jalka menoon valmiina, voisiko vielä jollain

tavoin heitä palvella. Mutta hänen katseensa oli hiukan hajamielinen,

ja hänen täytyi monta kertaa sitä pidättää, kun se tahtoi harhailla,

heidän päittensä yläpuolitse kiintyen milloin mihinkin tuttuun

esineeseen hänen huoneessaan.

Kun he olivat lopettaneet, vei hän heidät makuuhuoneeseen ja toivotti

rauhaisaa lepoa.

-- Missäs itse makaat? kysyivät he hyväntahtoisesti, sillä he

huomasivat, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuusija.

-- Älkää siitä huolehtiko, ystäväni, vastasi hän. Kyllä minä löydän

paikan itselleni. Minulla on ensin hiukan puuhaakin. Niin hän jätti

heidät.

Hän meni puutarhaan ja kulkea haparoitsi kukkulan laella olevalle

paikalle, josta hän paljon piti sen näköalan vuoksi. Aamuisin, kun hän

juuri oli saanut verensä iloisesti kiertämään työskennellen kasteen

viileydessä, nousi aurinko tuolta vastapäätä hänen kohdaltaan. Silloin

tuntui, kuin ei koko hiljaisessa maailmassa olisi muuta kuin taivaan

kultaiset liekit ja oma juhlallisen arka, kummallisesti liikutettu

sielu, joka tunsi pienuutensa, mutta tiesi kuitenkin kuuluvansa

tähän. Koko päivän oli siellä kauniimpaa kuin muualla; sieltä näkyi

vihreitten puitten alle peittyvät pehmeät kummut ja kauimpana vuorien

sininen viiva. Nyt ei sitä näkynyt, sillä oli aivan pimeä. Ainoastaan

tulikärpäset levittelivät hohtavaa ja katoavaa kipunaverkkoaan.

Phocas sai käsiinsä lapion ja kuokan ja mursi turpeen. Hiukan

surumielisenä hän ajatteli, että nyt hän ei voinut nähdä, vahingoittiko

kukkia, mutta hän työskenteli kuitenkin keskeytymättä asettaen

multapaakut varovaisesti syrjään samassa järjestyksessä kuin oli

ne ottanutkin. Häntä ilahdutti tieto, että paikka oli niin kaunis

päivänvalossa.

Hän kaivoi kuopan hyvin syväksi, ja se oli aika vaivalloista, kun

sattui tielle kovaa savea lihavan multakerroksen alta, jonka hän tunsi

niin hyvin ja tiesi olevan vaaleanruskeaa, kiiltävää, täynnä eloa

aurinkoon päin käännettynä.

Kukapa olisi luullut, että tuolla alhaalla on niin jäykkää ja

kuollutta, ajatteli hän tullen surulliseksi, ja häntä rupesi melkein

palelemaan sitä ajatellessa. Mitäpä tuosta, keskeytti hän ajatuksensa,

mitäpä sillä on väliä, kun kerran kuori kukkii niin kauniisti ja

runsaasti. Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän joutui valmiiksi, ja

hän oli hyvin väsynyt.

-- Eipä kannata enää mennä sisälle, puhui hän ääneen itsekseen, voisin

vielä herättää heidät. Ei se olisi minullekaan hyvä, sillä silloinhan

he suuttuisivat. Ilma on leuto ja ihana Jumalan hiljaisessa maailmassa.

Minä nukun täällä yhtä hyvin.

Ja hän asettui haudan partaalle, päänaluksenaan irti otettu

ruohomätäs. Hän ei voinut nukkua heti, ja kääntelehtiessään siinä

edestakaisin joutui hän makaamaan kasvot suoraan ylöspäin, silmät

tuijottaen avaruuteen, joka kaareili ja laajeni sitä katsellessa yhä

korkeammaksi ja suuremmaksi, kuta kauemmin siihen katsoi. Se oli

hyvin syvän sininen, mutta ei hetikään niin tumma kuin miltä se oli

ennen näyttänyt. Pikemminkin oli se muodostettu heikosta valosta,

joka punoutui tuhansista kimpuista ja sulautui toisensa kohtaaviksi

säteiksi. Siinä oli tiheän tiheässä tähtiä, aivan loppumattomiin, minne

vain katsoi. Lakkaamatta löysi hän uusia siitä, missä ensin näytti

olevan vain tyhjää.

Ne muistuttavat ruohikossa kasvavia satakaunoja, ajatteli hän; ensin

löytää vain muutamia, mutta jos katsoo tarkemmin, löytää yhä useampia

ja useampia, jotka ovat puolittain lehtien ja korsien peitossa. Ja hän

oli iloissaan, että hän tämän yhtäläisyyden avulla luuli ymmärtävänsä

tähtiä paremmin kuin ennen. Tavallisesti oli yötaivasten laki häntä

hiukan pelottanut kummallisella viileällä, hiljaisella suuruudellaan.

Kun hän oli kulkenut kotiin hartaushetkiltä, olivat kaikki nuo valot

olleet hänestä kysymyksien ikuisia virtoja, joita tuskin voi sulkea

ihmissanoihin, mutta jotka kuitenkin ikäänkuin kysyivät jokaiselta:

kuka sinä olet, mikä voima sinussa elää? Nyt ne hänestä olivat

rakkaita, ja hän kesti silmää räpäyttämättä niiden katseet. Kauan hän

siten makasi; viimein sulkeutuivat silmät ja hän vaipui suloiseen uneen.

Viileydestä päättäen aamupuoleen yötä hän kohosi hitaasti tiedottomasta

levostaan ja rupesi uneksimaan.

Hän nousi ylöspäin, kuinka, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi

selvästi ilmanvedon hiukan palelevana turtumuksena jäsenillään ja

kasvoillaan. Pää ei kallistunut taapäin, jalat eivät tuntuneet

painavan. Yläpuolellaan näki hän tähdet, mutta ne olivat paljon

likempänä, suuremmat ja kirkkaammat kuin muutoin. Ne olivat aivan

niiden kukkien muotoisia, joihin hän oli niitä verrannut; joka säde oli

terälehti, joista ei yksikään ollut toisensa kaltainen, niin pieniä

kuin ne olivatkin. Jokaisella oli oma hohtavan valkea värinsä, joka

vivahteli punaiseen ja kullankeltaiseen.

Ei hän ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina. Se on ollut silmäini

vika, ajatteli hän; kuinka olenkaan onnellinen, kun saan nähdä ne

sellaisina kuin ne ovat. Ja niiden joukossa loisteli siellä täällä

toisia suurempia kukkia, ihmeellisiä, aavistamattoman ihania. Siinä

oli väriseviä kullanpunaisia liekkejä, jotka oli liitetty yhteen ja

taivutettu ulospäin kuin ruusunlehdet juuri auenneessa kukassa. Siinä

oli loistavia pieniä aurinkoja, jotka näyttivät sulkevan kokonaisen

elävän maailman sädekehäänsä. Siinä oli liljankukkia, valkeita kuin

aamuruskon soihtu; kummallisin kuvioin vetäytyi niissä hehkuva

liljanveri sisäänpäin sykkiviin sydämiin.

Phocas katseli kyllästymättä, ja vaikka kaikki oli niin suurta ja outoa

mahtavuudessaan, tunsi hän riemuiten kaikki tutukseen.

Minä ymmärrän niitä, sanoi hän; olen alati ollut niiden seurassa,

vaikka silmäni olivat liian hämärät voidakseen tajuta niiden ihanuutta.

Ne ovat kuuluneet jokapäiväisten tehtävieni piiriin. Ne tuntuivat

silloin vähäpätöisiltä samoin kuin minäkin ja minun työni, mutta nyt

näen, mitä ne sisälsivät. Ja hän avasi sylinsä vetääkseen ne syliinsä

tunteakseen kukkien tuoksun ja koskettaakseen niiden viileää, hienoa

hipiää.

Hänen kätensä sattui kovasti kosteaan multaan ja kiviin, niin että

hän heräsi. Yläpuolellaan, paljoa kaukaisempana kuin yöllä, hän näki

valonsarastuksen kalventaman taivaan. Tähdet olivat kalpeammat ja

pienemmät, heikommat ja värisevämmät ja näyttivät olevan äärettömän

kaukana. Mutta hän hymyili vielä näkemälleen, hän tunsi ne nyt ja

nyökkäsi ystävällisesti, yhtä paljon jälleentapaamistervehdykseksi kuin

jäähyväisiksi.

Phocas nousi ja huomasi värisevänsä vilusta. Hän katsoi hautaa, jonka

oli pimeässä kaivanut, ja oli varsin tyytyväinen työhönsä. Sitten hän

meni herättämään vieraitaan.

Kun he astuivat ulos, oli heillä vastassaan kalpea, selvä aamu, ja ukko

kulki valkeana, vilusta väristen ja kumarassa heidän edellään paikalle,

missä oli yönsä viettänyt.

-- Minä olen Phocas, jota te etsitte, hän sanoi. Nyt tahdon pyytää

teiltä jotain. Älkää viekö minua muassanne tuonne alas! Siellä ei ole

mitään hyvää, enkä minä sovi sinne, sillä tämä on minun maailmani.

Täällä tahtoisin levätä ja siksi olen -- järjestänyt kaikki parhaani

mukaan. Kaikki on valmista. Eihän siitä ole teille mitään vaivaa, vai

kuinka, ystäväni! Pääasiahan olikin, että minut otetaan hengiltä, siis

se ei voi ketään loukata. Tehkää se tällä paikalla, joka on ollut

minulle niin rakas!

Miehet hämmästyivät eivätkä tahtoneet enää olla tietävinään asiastaan.

-- Me sanomme, ettemme ole löytäneet sinua, vastasivat he. Pakene! Emme

tahdo tehdä sinulle mitään pahaa, kun olet meitä niin ystävällisesti

kestinnyt.

Phocas innostui ja tuli melkein kiivaaksi kärsimättömyydestä, ettei

hän, kuten tavallisesti, ollut osannut asettaa sanojaan niin, että

hänet heti olisi ymmärretty.

-- Kuinka minä voisin paeta, vastasi hän. Katsokaahan ympärillenne!

Täällähän minun pitää olla, kun kerran olen täällä elänyt. Jos

kieltäydytte, lähetetään toisia, ehkä pahoja ihmisiä, jotka eivät syö

palaakaan luonani, vaan sitovat minut ja raastavat mukaansa. Tekin

saisitte moitteita, ehkä pahempaakin siitä, ettette toimittaneet

asiaanne, -- ei se käy laatuun, senhän käsittänette? Nyt te olette

tyhmiä ja juonikkaita! Tehkää niinkuin olen sanonut ja antakaa minun

lopettaa päiväni täällä.

Se oli ensimäinen ajatukseni eilen illalla, kun te melkein säikytitte

minut, sillä se näytti niin mahdottomalta... Sitten tulin tänne ja

kaivoin haudan, sillä jos se olisi ollut tekemättä, ette olisi minua

kuunnelleet. Siihen vaivaan ette minun tähteni olisi ruvenneet. Mutta

nyt sen sijaan! Yhtä keveästi kuin muna säretään, otatte te minulta

hengen. Sitten lapioikaa tuota päälleni niin paljon kuin mahtuu.

Turpeetkin olen pannut järjestykseen, niitä tahtoisin myös saada.

Mielelläni soisin, että laittaisitte kaikki sievästi, niin ettei voisi

juuri huomata, että tässä on liikutettu ja rikottu maata.

Miehet eivät voineet kyllikseen kummastella, he vain tuijottivat

tuijottamistaan.

-- Kun olet niin halukas kuolemaan, sanoivat he, ja koska ehkä olet

oikeassa siinä, mitä puhut vastuusta... pitänee tehdä tahtosi mukaan.

Emme luulleet, että näin tulisimme maksamaan, kun eilen lyykistyit

omenoinesi. Mutta sano meille ensiksi, miksi tämä paikka on sinulle

erityisesti rakas? Ethän vain liene tänne jotain piilottanut, vai mitä?

Ja heidän kasvoihinsa tuli tyhmän viekas, kova piirre.

Phocas hymyili niin avoimesti, että se heti teki tyhjäksi epäluulot ja

sai heidät unohtamaan ahneutensa.

-- Kukkien tähden, sanoi hän, ja myöskin näköalan vuoksi, vaikka

sitähän en enää saa nähdä.

-- Niin, ja tuskinpa tulet kukkiakaan enää näkemään. He nauraa

rähättivät hänelle. Heistä hän alkoi tuntua niin omituiselta, että

sääli ja ihailu, jota he ensin olivat tunteneet hänen rohkeuttaan

kohtaan, väistyi raa'an huolettoman välinpitämättömyyden tieltä.

-- Kuka tietää, ystävä raukat? Tiedän niiden pysyvän tässä joka

tapauksessa. Ja juuri viime yönä, kun nukuin ja uneksin, minä ne näin.

Näin paljon muutakin. Tämä on hyvä lepopaikka, olen sen kokenut.

Oletteko valmiit.

Ja hän polvistui aivan haudan partaalle, niin että ruumis iskun

vaikutuksesta tuli itsestään putoamaan alas.

Hänen pyövelinsä täyttivät hänen tahtonsa, ja kun he tulivat ihmisten

ilmoille, kertoivat he kummallisesta ukosta. Niin tuli hänen kohtalonsa

tunnetuksi, ja ihmiset hiipivät paikalle, missä hän lepäsi, ja

rukoilivat kauan ja muistelivat häntä kauan ja hartaasti.

Aikojen kuluessa ruvettiin häntä pitämään pyhimyksenä, ja kun kullakin

näistä on ihmisten joukossa oma piirinsä, joka tarvitsee häntä enemmän

ja kiinnittää häneen suurempia toiveita kuin muihin, tuli Phocaksesta

niiden suojeluspyhimys, jotka maata muokkaavat ja hiljaisuudessa

toimivat yrttitarhureina ja istuttajina. Mutta hänen ystävällisen

voimansa luultiin suojelevan myöskin koko puutarhaa sarkoineen,

hedelmäpuineen, kylvöineen ja pitävän loitolla etanoita ja muita

vahingollisia eläimiä, ja hänen silmälläpitonsa alaisina paisuivat

punastuvat hedelmät, kuori uudistui ja kukat loistivat iloisina ja

suopeina ja ikinuorina vihreässä ruohossa.

Lähteet.

Minusta tuntuu, etten koskaan ole katsonut kevättä niin suoraan

sieluun ja silmiin kuin sillä kerralla. Olinkin silloin poika, ja se

oli ensimäinen matkani pohjoiseen. Viimeiset kouluviikot olivat tänä

heräämisen vuodenaikana kulkeneet ikäänkuin kaukaa ohitseni, aivan

kuin taivaan harmahtavassa sinessä liitävät muuttolintujen parvet

olisivat vieneet ne mukanaan vaaleneviin öihin. Kosken kohina soi yhä

innokkaammin kehottaen, kastanjapuitten umput loistivat yhä valkeampina

valossa, ja sadepilvien suuret haaleat pisarat herättivät pudotessaan

levottomuutta.

Jos käväisin kaupungin ulkopuolella, ympäröi minua siellä jo ylen

kypsynyt ihanuus. Ihme on tapahtunut, näytti se sanovan, olet liian

myöhään tullut sitä ihailemaan. Kokonainen vuosi ja raskaan talven lumi

ovat nyt välillämme, ennenkuin taas voit tavoitella minua, ja silloin

käy taas samalla lailla.

Oikeana kesäkuun päivänä istuin sitten rautatievaunussa ja kiisin kohti

metsämaita. Tie, joka johti tuntemattomiin seutuihin, kulki leveän ja

valkeavaahtisena vyöryvän joen ylitse, ja laaja sininen avaruus, jonka

kepeä, raikas ilma ympäröi minua, tuntui niin suurelta ja ihmeellisen

uneksuvalta. Äkkiä säpsähdin hämmästyksestä ja katselin valveutunein

silmin ympärilleni. Olin saavuttanut pakenevan kevään.

Pilvenpehmoisina varjostivat koivu- ja haapaviidakot notkelmien

hentoa vihreyttä joen kimmeltävän sinen reunoilla, havumetsän vielä

jähmetyksissä olevan tummuuden alapuolella. Aineellisuus näytti niistä

haihtuneen, mutta ne voivat vieläkin välkkyä ja loistaa matalassa

auringonpaisteessa, joka niitä kannatti säteillään, sekä levittää

illan viileyteen voimakasta, hienoa tuoksuaan. Vuodenvanhan ruskean

lehtikerroksen lomista pilkotti kukkia, joita en ollut vielä ehtinyt

poimia enkä omistaa. Oli kuin olisi vasta kuolleen, ikävöiden kaivatun

henkilön haamu ilmestynyt rakkaittensa piiriin, missä hänen muistonsa

oli alkanut vaihtua, ruveten säteilemään iäksi kadotetun runollisuutta,

ja nyt seisonut edessämme valoisasti hymyillen ja hiljaa kuiskannut:

Katsokaa, tässä olen. Tällainen on olemukseni, jota en voinut koskaan

antaa teille kokonaisena. Katsokaa minua, mutta älkää minuun koskeko!

Todellisuudessaan vielä haaveentapaisena kuin entisyys, väliin kuluvaan

aikaan vaipuvana, väliin pakottavassa rauhattomuudessaan eteenpäin

lentävänä, sellaisena löysin ja käsitin kevään.

Aurinko meni mailleen, mutta pimeys ei saapunut yön keralla. Minua

kuljetettiin hiljaisten järvien rantamitse, missä äkkijyrkät reunat

laskivat lehtipuitten latvoista muodostetun seppeleen seppeleelle; ne

tuoksuivat vielä kuten äskenkin, mutta loiste oli sammunut. Kalpea valo

vain loisti tuhansin vivahduksin, ja pari alhaalla tuikkivaa tähteä

paloi väristen vavahtelevilla oksilla. Ei kuulunut muuta kuin junan

vyöryvä jyminä ja taaksemme jäävä kaiku ja silloin tällöin laulurastas,

joka säikähtäen vaikeni kesken liverryksen.

Mahdotonta oli uskoa tätä kaikkea todelliseksi; maa lepäsi oikoisena

ja sidottuna, jäykän profeetallisen innoituksen valtaamana kuunnellen

sisintään ja tuijottaen taivaan valkeansiniseen avaruuteen. Oli kuin

ei se koskaan voisi herätä lumouksestaan, ja oli toivotonta vaikka

houkuttelevaa arvailla sen arvoituksia ja salaisuuksia.

Matka päättyi, ja minut tuuditti uneen näkymättömän kosken kohina,

kumea pauhu, jonka alkuperästä ei voinut saada selkoa, sillä siihen

tuntui sisältyvän kaikki tuo, mikä oli outoa ja viileää, kasteisen

harmaata ja raikasta.

Kun heräsin, katosivat öiset vaikutelmat tutustuessani koskeen ja

nähdessäni, kuinka iloisen hurjan ja huolettoman leikin aiheuttama

oli sen kohina. Kevät, jonka olin saavuttanut, ympäröi minua selvällä

päivälläkin, samoinkuin uusi vieras seutukin, johon minun nyt oli

tutustuminen.

Tienoo oli kaunista korkeahkoine metsäisine vuorineen, joitten

loivenevat rinteet olivat niin pitkät, että ne olivat samalla

sekä suurenmoisen että säyseän näköisiä, varsinkin tähän aikaan,

kun havupuitten tummuus kaikkialla notkelmissa häipyi kevään

kiiltäviin, nuoriin lehtiin. Joki virtasi hitaasti, kunnes joutui

kosken pyörteeseen; sitä ennen se muodosti jonon laajoja järviä,

jotka liittyivät toisiinsa niemien ja saarien lomitse. Jos seisoi

korkeammalla, saattoi nähdä kolme, jopa neljäkin vesikuvastinta

siintelevän toinen toisensa yläpuolella. Metsä oli luoksepääsemätöntä

ja villiä, toisin paikoin kivistä rytöä, toisin paikoin suoperäistä;

tasamaat olivat autioitten rämeitten peittämiä, vuohet siellä kävivät

laitumella keinuvien mätästen ja mustien käpristyneiden puiden

keskessä. Ainoastaan vetten varsilla oli kaunista, tai myöskin jos näki

kaiken kokonaisena näköalana, loistavana ja pehmeänä tulvivassa valossa.

Eräänä iltapäivänä näin tapauksen, johon kaikki senaikuiset muistot ja

vaikutelmat ovat yhdistyneet.

Jokeen viettävällä rinteellä oli uutistalo, jonka eräs nuori pari oli

edellisenä syksynä rakennuttanut. Se oli niin uusi, ettei tupaa oltu

vielä maalattu eikä aurinkokaan ollut vielä vaalentanut puun väriä.

Vähäiselle karjalle aiotut suojat olivat keskentekoiset, ei ollut

aitauksia, ei polkuja, kaikki näytti iloiselta ja leikillä sirotellulta

keväiseen vihreyteen. Ei ollut vielä kaivoakaan, ja siitä nyt juuri

olikin kysymys.

Kuka hyvänsä ei kykene valitsemaan kaivonpaikkaa sillä siinä ei

auta ymmärrys eikä käsivoimat, jollei kerran osaa löytää oikeaa

paikkaa, missä suoni lähenee maanpintaa, ikäänkuin itsestään pyrkien

päivänvaloon. Vedenhakeminen on muodostunut erityiseksi taidoksi,

niin taidoksi sitä tuskin sentään voinee nimittää, sillä sitä ei

voi oppimalla saavuttaa. Sen ainoa välikappale, taikavapa, on

kaikkien saatavissa, mutta se ei toimi jokaisen kädessä. Tämä mahti

on päinvastoin lahja, jonka luullaan olevan perinnäisen ainoastaan

muutamissa suvuissa; kullakin seudulla on oma luottamusmiehensä.

Näillä tienoin oli sinä eräs talonpoika Grels Olavinpoika muissakin

suhteissa merkillinen mies. Hän kykeni myöskin parantamaan monenlaisia

sairauksia ja ruumiinvammoja; hän oli "viisas".

Tämä ominaisuus liittyy tavallisesti ikivanhaan taikauskoon ja

pakanuuden ajoilta johtuviin perimätietoihin; keinot ovat usein

luonnottoman raakoja, usein myös syvästi runollisia, perustuen

enimmäkseen vanhoihin uhri tapoihin.

Tämä ei pitänyt paikkaansa Grelsin suhteen. Hänen keinoihinsa ei

liittynyt vähintäkään taikauskoa. Salaperäisyyttä lie piillyt pohjalla

tuskin hänelle itselleenkään tietoisena, se ilmeni ainoastaan

syvässä, ennakolta tuntevassa silmäyksessä, jolla hän käsitti sairaan

koko olemuksen, taikka yksinkertaisessa, havaintoja tekevässä

mielikuvituksessa, joka anatomisia tietojakin vailla olevana tajusi

välittömästi asiain yhteyden ja ruumiillisuudessa piilevän elämän. Ehkä

kaikki olikin mielikuvitusta? Ken tietää, kuinka paljon tämä ihmisen

salaperäisin ominaisuus voi, kuinka syvällä sen juuret ovat? Kaikessa

luodussa on sillä sijansa, se on ehkä maailman suurin positiivinen

voima. Runoudessa ja sadussa liitelee se vapaana, mutta elää salattuna

ja hiljaisenakin luonnon työpajoissa. Ihmisessä se lienee sitä

voimakkaampi, kuta vaiteliaampi se on ja kuta likempänä äänettömintä,

itsetiedottominta se piilee. Niin oli laita tämän talonpojan, joka ei

koskaan poikennut olemisen todellisuuden ulkopuolelle.

Harvoin hän epäonnistui, eikä hänelle ollut koskaan sattunut suurta

erehdystä; ammattilääkäritkin kohtelivat häntä suopeudella, vieläpä

kunnioittavastikin. Grels oli luja, järkevä ja päättäväinen mies, joka

ajatteli nopeasti, mutta puhui hitaasti ja vähän; kaikissa tapauksissa

oli hän pitäjän merkillisin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Häntä kävi

pitäminen rikkaana, sillä hänen metsänsä olivat koskemattomat, eikä

hän koskaan ollut joutunut kiusaukseen niillä ansaita rahaa. Hänen

elintapansa olivat yksinkertaiset, ja hän uurasti kuin olisi ollut

köyhä. Avustaan hän ei ottanut maksua, vaikka siihen kului usein hänen

kiirein aikansa; hän piti palveluksiaan huvituksena, hiljaisella,

miettivällä ilolla hän ne toimitti. Jo muutaman vuoden oli hän ollut

leskenä, kaksi lasta oli hänellä elossa, poika ja tytär.

En ollut nähnyt Grelsiä ennen, siksi katselin häntä uteliaana

odottaessani oudon toimituksen alkamista ihmetyksellä ja samalla

jonkinlaisella koulupoikamaisella ylemmyyden tunteella. Hän oli

pitkä ja vielä hoikka, vaikka oli ukkoikää lähellä. Pää oli iso,

voimakkaasti muodostunut, silmät lapsekkaan kirkkaat selvine väreineen,

vaikka katseen nopea päättäväisyys ilmaisi miehekästä ankaruutta.

Ankarapiirteinen oli suukin, jonka harmahtava parta jätti selvästi

näkyviin, mutta minkäänlaista kovuutta ei ollut huomattavissa,

ainoastaan vakavuutta, joka ei koskaan näyttänyt sulautuneen nauruksi.

Grels istui maassa kuunnellen vaieten talonomistajan jokseenkin

tarpeetonta kertomusta siitä, kuinka hän juuri tähän paikkaan oli

tullut rakentaneeksi ja missä hän tahtoisi kaivon olevan. Grels katsoi

silloin tällöin ystävällisesti hänen ohitseen ystävällistä pientä

taloa kohti, sulki puoleksi silmänsä antaen auringon paistaa vasten

kasvoja, jotka ilmaisivat selvästi tyytyväisyyttä; hänen voimakas

työläiskätensä siveli hentoa ruohoa. Hän oli saapunut tänne järvien

takaa poikansa ja tyttärensä soutamana. Vielä kuvastelivat hänen

mielessään matkan vaikutelmat, jotka olivat uusia tälle vuodelle, mutta

vanhastaan tuttuja ja rakkaita. Tänä tyynenä iltana oli varmaankin

ollut paljon suurta ja omituista nähtävänä. Jokainen rinteellä

kasvava puu selvästi piirtyvänä seijastavaan ulappaan, jokainen

loistavanpunainen talo hymyilevänä kuvalleen, joka vedessä olevassa

varjossa näytti vielä iloisemmalta. Kuljettiin kautta kirkastuneen,

veden ja ilman muodostaman keveän avaruuden, jossa kevään valkeat,

miltei yliluonnolliset näyt leijuivat.

Nyt hän levähti, nauttien joka hengenvedosta, ja valmistautui tapansa

mukaan kokeeseensa. Huolimatta valppaasta ulkomuodostaan, jossa ei

ollut mitään salaperäistä, ilmaisi hänen olentonsa jotain omituisen

kuuntelevaa, muistuttaen satuolentoja, jotka kuulevat ruohon kasvavan

ja näkevät maan uumeniin. Hänen takanaan näin tyttären, viiden- tai

kuudentoistavuotiaan tytön, joka poimi kukkia.

Tytön pienet, pyöreät kasvot olivat terveet ja punertavat kuin

kirsikka, vaikka päivä oli jo antanut niille ruskean vivahteen.

Kaulalle solunut huivi jätti näkyviin kastanjanruskean kihartuvan

tukan; kastanjanruskeat olivat tavattoman avoimet silmätkin lyhyine

ripsineen ja valokuvasteluineen. Hänen vartensa oli hento ja joustava,

niinkuin usein nähdään metsämaiden asukkailla; harmajanpunertavassa

leningissään muistutti hän kevään untuvaisia kukkia.

Grels nousi ja meni leikkaamaan lähimmästä pensaikosta pajuvitsan

itselleen. Hän haki kauan ja huolellisesti, taivuttaen varovasti

verhoavia oksia sivullepäin, ja kun hän oli valinnut, saattoi nähdä,

kuinka sileän kuoren alta pulpahti mahla veitsen leikkauksesta. Hän

katkaisi oksan niin, että se tuli Y:n muotoiseksi, koetteli sopiko se

käsiin ja katsahti ympärilleen arvostellakseen aluetta. Se mahtoi olla

lupaava, koska hän nyökkäsi pojalleen, joka vastahakoisesti totellen

lähestyi.

-- Koetahan vielä kerta, Olavi, sanoi hän, sinunhan pitäisi olla jo

siinä iässä, koetahan! Ja hän ojensi pajuvitsaa hänelle. Nuorukainen

otti sen vastaan vastahakoisesti.

-- Mitäpä se hyödyttää? kysyi hän, mutta kun isän katse oli yhä

kehottava, otti hän pajuvitsan käsiinsä ja lähti kävelemään hiukan

etukumarassa.

Hän oli voimakasrakenteinen, kookas kahdeksantoistavuotias, reipas

ja ripeä, ja hänen silmäinsä katse oli synkän päättävä. Muutoin oli

hän isänsä näköinen, ainoastaan suu oli isompi, liikkuvampi, ja sen

ympärillä oli jokin tyytymätön, puolittain nyreä, puolittain himokas

ilme.

Hän kulki kärsimätönnä ja nopeasti rinnettä alas ja näytti olevan

tyytymätön siksi, että kaikkien katseet olivat häneen suunnatut.

Isä seurasi häntä katseillaan.

-- Sinä et kumarru tarpeeksi, Olavi, hän sanoi. Samoin kuin viime

kerralla. Tuolla lailla et ikinä menesty. Sinä ajattelet jotain, ja se

hajoittaa voiman.

Olavi pysähtyi äkkiä.

-- Tiedäthän mitä ajattelen, vastasi hän. En voi tehdä enkä sietää

sitä, mihin minulla ei ole halua.

Sisar huusi innokkaalta kuuluvalla äänellä:

-- Tännepäin, Olavi, miksi et tule tännepäin, poika? Löytäähän sen

ilman vitsaakin, näkeehän sen kukista. Suoni kulkee tästä, sillä kukat

ovat tässä tuoreimmat. Etkö näe?

Mutta hän ei kuunnellut sisartaan, vaan tarjosi oksaa pois,

vapautuakseen tehtävästään.

-- Ei minusta ole tuollaisiin, sanoi hän matalasti, tiedäthän sen

ennestään, ja niin tulee vastakin olemaan.

Grels katsoi häntä paheksuen kirkkailla, vakavilla silmillään, otti

vaieten pajuvitsan, ummisti silmänsä puolittain, päivää vasten, ja

alotti kulkunsa.

Hän piti käsiään polvien kohdalla ja kulki hyvin hitaasti, kuin olisi

hakenut jotain ohuesta ruohikosta, rinnettä ylös, seuraten melkein

huomaamattomia maan syvennyksiä. Matala auringonpaiste verhosi hänen

omituisia, hapuilevia liikkeitään melkein peittäen ne meiltä; koivujen

kiiltävät oksat välkkyivät lasimaisina viidakossa, ja hiirenkorvalla

olevat lehdet kellertivät kultaisina. Viileä, tuoksuva tuulahdus

keinutti illan ilmaa; melkein luuli näkevänsä, kuinka kaste laskeutui

kimmeltävien korsien keskessä loistaville kukille. Seurasimme kaikki

häntä kauempaa, ja talon nuori vaimo, odottamansa lapsen ja kuluneen

talven sisälläolon raskauttamana, oli hänkin uskaltautunut ulos ja

hymyili nyt surumielisen väsyneesti ja samalla toivehikkaasti keväälle,

auringolle ja odotetulle lähteelle. Nopea, iloinen, metallimainen

viserrys soi ilmassa -- pääskyset olivat juuri saapuneet ja

kiitollisina asettuneet asumaan uuden tuvan suojaan, siten ikäänkuin

vihkien sen vaihtelevalle, onnelliselle elämälle.

Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja

viittasi maata kohden -- iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien

huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen

kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja

ystävällisen näköiseksi.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein

hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat

sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi -- paikka oli

löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa.

Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.

-- Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan

syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi

ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon

siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!

Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan

korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen

harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.

-- Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee

hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili

kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. -- Vahinko, ettet tule mukaamme,

isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan

ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän

vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin

menivät he molemmat veneen luo.

Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili

ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai

jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi

pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä,

jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin

ihminen suinkin voi olla.

Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen

näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut

ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä

merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi

arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut

siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista.

Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla

alkeistietoihini ja otaksumiini.

Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle

viisaudelleni.

-- Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä

elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla.

Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita

voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se

ja siitä kasvaisi puu -- sellainen voima sillä on -- suuri, kaunis

puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille

jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.

-- Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?

Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli

itsekin miettinyt niitä usein.

-- Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta

aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan

takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen

siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta

osa menee syvemmälle. Täällä maan alla -- hän taputti sitä -- on

myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on

savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja

kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä.

Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät

tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta

tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat

sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme,

on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi

itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka

suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja

silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä

painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa.

Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki

muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.

Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin

selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen

elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin,

aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla.

Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki,

lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui

minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.

Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena

ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta

läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen

olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni

hän kotiinsa.

Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät.

Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen

hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin,

sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän

tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä

sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels

vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei

pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän

kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan

mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain

kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.

Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli

tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan,

mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti

uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana

ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina

tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan

kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.

Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen

vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä

puhjennut kukkaansa.

Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja

palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista

kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä

vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen,

nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden

äkkikäänteitä.

Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut

metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi

hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä,

mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä

kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut

kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin

entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden,

metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä

estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti

hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut

joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä

kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen

luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu

Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin

kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja

tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli

Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin

ensimäiseksi.

Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli

kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina.

Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat

painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön.

Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät

lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina

ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan

viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi

olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.

Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.

En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan

rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi

oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan

surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää

mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä

elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan

valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti

avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä

lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa

kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia,

niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan

sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten

pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti,

joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan

nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina

kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän

onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!

Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat

aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän

oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista

varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei

voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän

oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.

Pysähdyin ja katselin hänen jälkeensä, mutta vaikka hän luultavasti

tunsi sen, ei hänen huoleton ryhtinsä muuttunut. Kuten olin

arvannutkin, ilmestyi viidakosta mies, varmaankin asianomainen. Tytön

käynti tuli vielä nopeammaksi, hän juoksi mäessä häntä vastaan vapaana

kuin koko maailma olisi saanut olla tässä todistajana, ja sitten he

jatkoivat matkaa rinnan.

Heidän piti piakkoin mennä naimisiin, ja siitä johtuvissa asioissa

olivat isä ja tytär usein täällä rautatieaseman lähellä asuvien

sukulaisten luona.

Seuraavana päivänä saapui sinne Olavikin sopimaan joistakin

kauppa-asioista kahden jotensakin ikävän näköisen

pikkukeinottelijatyyppiin kuuluvan miehen kanssa, joiden esiintyminen

oli puolittain kerskuvaa, muistuttaen käräjä-asianajajan viekasta

varmuutta, puolittain arkaa, mikä taas johtui työläisruumiin ja

herraspuvun välisestä ristiriidasta. Olavi oli komea, kaunis poika,

pitkä ja miehekäs, mutta silmien päättäväisyys oli synkempi, suu

kovempi ja tyytymättömämpi kuin ennen.

He oleskelivat kestikievarissa, missä juotiin, meluttiin ja juteltiin

aika lailla. Vieraat ottivat vilkkaasti osaa perheriitaan saattaen

sen sellaiseen valaistukseen, mikä oli kuvaavaa heidän käsitykselleen

ihmisluonteesta ja sen vaikuttimista. Tämä ei ennustanut hyvää, sillä

Olavi oli kutsunut sinne tulevan lankonsa saadakseen välit selviksi.

Tämä tulikin iltapäivällä, mutta kun hän harmistuneena kieltäytyi

rupeamasta tekemisiin moisen seuran kanssa, lähti Olavi, ollen

jo melkoisesti väkijuomien ja puhelun kiihottama, hänen kanssaan

syrjemmälle keskustelemaan asiasta. Lanko oli kiivas, mutta moitteeton

mies, ja häneen oli koskenut perheen eripuraisuus sekä sanat ja

syytökset, joita hän oli kuullut.

Keskustelu koski varmaankin Olavin halua myydä metsää tai tukkipuita.

Hän tahtoi saada langon puolelleen vaikuttaakseen siten isään. Kuinka

lienee ollutkaan, kukaan ei aavistanut kuinka syntyi kiivas sanasota,

ja juovuspäissään iski Olavi puukolla riitapuoltaan.

Uutinen levisi nopeasti, ja paikka oli täynnä väkeä, kun tulin sinne.

Haavoitettua ei oltu viety pois, vaan hänet oli ainoastaan kannettu

lähellä olevan puron luo.

Hänen morsiamensa oli ensimäisten saapuneiden joukossa ja oli

luultavasti ollut mukana kantamassa. Nyt oli hän polvillaan puron

reunalla ja pitäen sulhon päätä rintaansa vasten pesi tämän otsaa ja

ohimoita nenäliinallaan koneellisen nopein, itsetiedottomin liikkein.

Häntä voi tuskin tuntea eilisillan näöstä; hän oli nyt kalpeampi kuin

kukaan muu, ja hänen silmissään, jotka tuijottivat sulhon silmiin,

oli melkein sama ilme kuin näissä. Katse oli niissä kummallisesti

laajentunut, kuin olisi tahtonut murtaa aistimuksen rajat ja käsittää

enempi kuin kuolevaisen silmät voivat; se oli jäykkä ja ikäänkuin

jäätynyt näön takana kirkkaaksi voiden milloin tahansa murskahtaa

muruiksi kuin jää. Silmät olivat kuitenkin tyynet ja piirre suun

ympärillä rauhallinen, melkein iloinen, kuten sanotaan tavallisesti

olevan niillä, joiden veri vuotaa kuiviin. Hänessä ei ollut mitään

kammottavaa; vaikka isku oli sattunut niin äkkiä ja odottamatta, tuntui

se tulleen hänestä aivan luonnollisesti, eikä hänen miehekäs lujuutensa

ollut murtunut.

Tytön katse taas törmäsi vasten jotakin läpitunkematonta ja

vihamielistä, ääretöntä tuskaa, josta se kimposi takaisin sattuen

sisässä olevaan haavoitettuun, kärsivään kohtaan ja sitten taas nousten

toivon siiville. Koko hänen olentonsa värähteli kuin soittokoneen

kieli rajusti kosketeltaessa, muiston ja todellisuuden vaiheella. Oli

mahdotonta sovittaa niitä keskenään ja käsittää, että sama minä oli

olemassa tässä äkisti muuttuneessakin maailmassa.

Liikutus, joka tytössä oli vain sisimmissä ja joka raukeni levoksi

jäykäksi suoristuneessa miehessä, purkautui tämän jalkapuolessa

seisovissa miehissä ja naisissa liikkeiksi, puheeksi ja itkuksi.

Käsivarret ja kädet tekivät kiivaita liikkeitä, risteili neuvoja ja

ehdotuksia, ja kiihtyneisiin ääniin punoutui puron lirinä viileänä

vastakohtana, ja kauempaa säesti sitä kosken kohina.

Murhaaja seisoi itsekseen kauempana puron yli vievällä portaalla,

tummana kuvastuen iltataivasta vastaan, outona ja kummallisena kuin

itse rikos ja hairahdus. Hän tuijotti veteen, jossa haavasta vuotanut

verijuova sekoittui veden pyörteisiin ja virtasi edelleen hänen

jalkojensa alitse peittyen varjoon. Kiihotus oli hänestä hälvennyt, nyt

häntä näytti palelevan, hän pudisti tuontuostakin olkapäitään, vetäysi

taaksepäin päästäkseen näkemästä vedessä olevaa kalpeiden kasvojensa

kuvaa, mutta tuli yhä uudelleen sitä katsoneeksi. Hän se kaikkein

vähimmin tajusi tätä hämmästyksen ja kauhun kuvaelmaa ja hän tuntui

kaikista surkuteltavimmalta.

Grels, jota joku oli juossut hakemaan, näkyi tulevan kaukaa astuen

tavalliseen lujaan tapaansa.

Poika näki hänen tulevan ja vetäytyi syrjään arkana ja saamatonna kuin

pahaa tehnyt lapsi. Hän kiersi meidät kaaressa kulkien puron vartta

ja peittyen kivenharmaitten leppien suojaan. Kestikievarissa olleet

miehet, jotka olivat seisoneet yksikseen tietämättä mihin painua,

seurasivat häntä. Hajamielisenä katsottiin heidän poistumistaan,

mutta unohdettiin se pian. Toivo elpyi kaikissa eloon, kun nähtiin

lääkärin tulevan, eikä kukaan ajatellut muuta. Tytönkin katse keventyi.

Haavoitettu vain oli ennallaan.

Grels kumartui tutkimaan, hänen voimakkaat kätensä soluivat tottuneesti

ja varovaisesti paljastetulla ruumiilla, hänen silmänsä tutkivat

kirkkaina ja tyyninä haavoitetun silmiä, mutta väistivät tyttären

katsetta. Näytti siltä, kuin olisi hän vartavasten koettanut olla

omaansa ajattelematta voidakseen tavallisella syvällä katseellaan

päästä selvyyteen. Hän kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi, kuunteli

ja ajatteli. Vierestämme ja kauempaa tuleva veden kohina kuului nyt

selvempänä.

Helppo oli edeltäkäsin tietää tuomio, sillä nyt alkoivat kuolevan

viimeiset korisevat hengenvedot.

Tyttö ojensi kätensä tarttuen Grelsin käteen. Hän ei ollut ymmärtänyt

eikä huomannut mitään tästä viimeisestä. Hänen katseestaan ikäänkuin

nousi toivon tuskainen huuto, valonpilkahdus, ilokyynelten tulva,

joka tahtoi syöksyä esiin hänen kirkkaista, ruskeista silmistään. Hän

pakotti isän katseen itseensä saadakseen varmuutta. Se oli hyvin syvä,

hyvin hiljainen, ihmeellisen, kammottavan hiljainen.

-- Isä! huusi hän ymmärtäen samassa kaiken. Ääni vaikeni, silmän

loiste sammui. Hän päästi hänen kätensä ja ajatteli vain kuolevaa.

Hän vartioi joka liikettä, jonka tämä kykeni tekemään, joka merkkiä,

jonka tämä ehkä voisi antaa siitä, että tiesi hänen olevan läsnä. Hän

koetti seurata kuolevan raskaita hengenvetoja ja kietoa jokaisen niistä

hellästi ajatuksiin, jotka seurasivat sen pyrkimystä avaruuteen.

Grels nousi ja kääntyen puolittain poispäin omasta tuskastaan

viittasi läsnäolevia jättämään lähimmän yksin suruunsa. Tässä ilmeni

kunnioitusta, alistumista elämän lakeihin, joka poikkeuksetta

sälyttää kärsimyksen taakan kunkin yksin kannettavaksi, sekä sanojen

halveksumista asioiden musertavan painon rinnalla, olivatpa ne sitten

kuinka ystävällisiä ja tuttuja tahansa.

-- Miten se tapahtui? kysyi hän suunnatakseen huomion pois

kohtauksesta, vaikka kysymyksellä ei ollut suurta merkitystä hetkeen

nähden -- kuka...?

Selvää oli, ettei oltu kerrottu hänelle onnettomuutta kokonaisuudessaan

ja ettei hän sitä aavistanutkaan. Kukaan ei kyennyt vastaamaan.

Puolittain vaistomaisesti käännyttiin siihen suuntaan, missä murhaaja

oli viimeksi nähty.

Grels seurasi katseita suunnaten omansakin puron tummaan uomaan päin.

Epäselvä näky sai selvän muodon hänen silmissään samoin kuin viivojen

ja pilkkujen sekamelska siihen tuijottaessa, kun mielikuvitus luo

muodon. Kolmimiehinen ryhmä häämötti metsästä näyttäen painiskelevan.

Eräs heistä heitti toiset luotaan, jotka tahtoivat estää häntä ja

huusivat vielä innokkaita neuvojaan. Olavi tuli hitaasti isäänsä kohden

astuen häntä lähelle.

-- He tahtoivat minua pakenemaan, sanoi hän, mutta mitäpä se

hyödyttäisi? Sinua minä läksin pakoon, mutta tässä taas olen. Mitäpä

pako hyödyttäisi? Minähän olen kuitenkin mennyttä miestä. Vai onko

-- hänen äänensä kadotti kumean jähmettyneen sävynsä saaden hurjan

kiihkeän kaiun, jota oli vaikea kuulla, sillä se oli mahdottomuutta

vastaan tähdätty voimakas tuskanhuuto, -- vai onko vielä toivoa?

Isä tapaili sydäntään painaen sille kätensä. Hän oli nyt aivan kalpea,

mutta pakottautui lujaksi.

-- Tämä on liikaa yhdellä kertaa, änkytti hän. Sinä! Sinäkö sen teit?

-- Mitäpä minä siitä tiedän? Käteni ainakin -- ja hän katsoi siihen

kuin kauheaan vieraaseen esineeseen ja näytti tuntevan ylenannatusta

katsoessaan siinä olevaa veritahraa ja muistaessaan siitä

johtuneen lämpimän tunteen. Niin, jatkoi hän varmasti ja ikäänkuin

peräytymättömästi tuomiten, minä sen tein. Minun pahuuteni sen teki.

Onko vielä toivoa?

Nämä muutamat hetket olivat kylliksi Grelsille; hän oli jo nähnyt uuden

tapahtuman pohjaan ja mitannut sen syvyyden.

-- Aina on toivoa, sanoi hän, mutta ei tässä tapauksessa sellaista kuin

sinä tarkoitat. Ja vastaukseksi vetäytyi hän askeleen sivulle päin

jättäen näköalan vapaaksi.

Kuoleva kokosi voimansa äärimäiseen ponnistukseen. Hänen silmänsä

välähtivät, kuin olisivat tahtoneet saada takaisin tavallisen

ihmiskatseen menneisyyden hämärästä kohoavien muistojoukkioiden edessä,

hänen suunsa vääristyi tuskallisesti ja aukeni selälleen. Oli kuin

koko hänen sisimpänsä, tuo tuntematon esine, jota sanotaan sieluksi,

olisi kamppaillen katkonut siteitään vaipuakseen johonkin vielä

tuntemattomampaan ja suurempaan, johonkin pelättyyn ja ikävöityyn.

Murhaaja käsitti sen, mutta enempää hän ei näyttänyt voivan ajatella

eikä tuntea. Katkera, hedelmätön katumus kajasti synkkänä hänen

silmästään. Jospa en olisi sitä tehnyt, näytti hän kerta toisensa

perään tuskailevan, -- jos, jos! Kunpa en olisi hukannut elämääni!

Sisaren kasvot kertasivat samat liikkeet kuin armas hänen sylissään,

sanoivat hyvästit samoille muistoille, jähmettyivät samaan kylmyyteen.

Vielä hetkinen jännitystä, niin hän olisi vaipunut ruumiin viereen

yhteiskuolemaan.

Silloin aukeni kuolevan suu vielä enemmän ja jotain murtausi esiin,

kaikille näkymätönnä, mutta kaikille yhtä todellisena. Tuossa purossa

virtaavan kuplan tavoin se särkyi tuskin kuultavasti äännähtäen ja

katosi. Ja välittömästi kuin hiljaisen ihmeen vaikutuksesta silenivät

kasvojen jännittyneet piirteet entiseen lepoonsa, entistä suurempaan

rauhaan, tyyneyteen, jollaista elämällä ei ole unessakaan. Kun kaikki

näkivät tämän yliluonnollisen kauniin rauhan, illanviileydessä, kumman

kohinan kuuluessa, tuntiessaan jonkin pakenevan, jotain aavistaen

ja muistaen, puhkesivat kyyneleet kaikkien silmistä, runsaimpina ja

vapauttavimpina surevalle kuolevan pääpuolessa, eikä kukaan voinut

nähdä mitään enää.

Ainoastaan Olavi seisoi jäykkänä, kaikkien tunteitten ulkopuolella,

synkkänä hedelmättömässä katumuksessaan, käsittämättä mitään,

rajattoman köyhänä.

Grels oli ollut tyttärensä luona silloin kun tämä jätettiin yksin,

ikäänkuin ottaakseen hänet takaisin kärsivien maailmaan ja antaakseen

hänelle tuen ja lämmön varmuuden. Ennenkuin hän vei hänet mukanaan

ruumiin keralla, meni hän poikansa luo, katsoi tätä tutkivasti ja

odotti hänen hyvästiään, millaisena se tulisikin. Tuolla onnettomalla

ei ollut hänelle ajatusta antaa, tuskin katsettakaan.

-- Jään tänne, sanoi hän vain, kunnes minut otetaan.

-- Sitä sinulta odotinkin. Kaikki asiaankuuluva oli sitä myöten

valmista ja päätettyä hänen mielestään. Jos on vielä jotain, niin kutsu

minua, ja minä tulen!

Mutta ei ollut mitään sen enempää, Olavi jäi paikalle hautoen ja

tuudittaen ajatuksiaan. Ei kukaan vartioinut häntä; ilta tuli, hän

istui vielä paikalla -- kunnes hänet noudettiin.

Tämän jälkeen en sillä kertaa tavannut Grelsiä enkä hänen tytärtään.

Jostain sanomalehdestä luin oikeudenkäynnistä. Olavi ei kieltänyt

mitään, muttei voinut selittääkään. Hän teki lujan, miehekkään, mutta

ikäänkuin jähmettyneen vaikutuksen. Tuomio oli mahdollisimman lievä,

mutta kylläkin ankara sittenkin, useita vuosia vankeutta.

Ja kesästä tuli talvi, ja kesät ja talvet vuorottelivat, aika kului.

Vielä kerran tulin matkustaneeksi sille seudulle, ja löysin saman

kevään kuin ennen ja kaiken entisellään.

Kesyin Grelsiä, oliko hän vielä elossa ja kuinka voi.

Kyllä hän eli ja oli entisensä lainen. Mikseikäs olisi?

Koko tapahtuma näytti unohtuneen.

Entä tytär, oliko hän naimisissa?

Ei -- nyt johtui mieleen -- ei, hän ei ollut naimisissa. Hän ei

ollut unohtanut vainajaa. Paljon hän oli muuttunut. Ei vanhentunut

ulkomuotonsa puolesta, mutta hyvin hän oli vakava. Samoinkuin isä ei

hän koskaan nauranut ja muutenkin hän oli isän kaltainen olennoltaan.

Aina he olivatkin yhdessä, olipa sitten kyseessä sairaskäynnit tai muu,

ja molempia mainittiin samalla kunnioituksella, mikä aina oli seurannut

isän nimeä.

Entä poika, Olavi, oliko hän vielä vankilassa? Tiedettiinkö hänestä

mitään.

Turvauduttiin sormilaskuun. Kyllä hän mahtoi olla vankilassa, mutta

pian kai aika oli kulunut. Milloin tahansa saattoi hän päästä vapaaksi.

Muuten ei hänestä paljoa tiedetty.

Kerran oli Grels matkustanut häntä tapaamaan, mutta hän oli lähettänyt

vain terveiset: Olen vielä sama kuin ennen, en ole kyllin arvokas.

Grels oli kääntynyt tyynenä kotiinsa. Ihminen tulee siksi, mihin

hänessä on idut, oli hän sanonut, kun ihmeteltiin vastausta. Jos

hänessä on sitä, mitä odotan hänestä, pulpahtaa se kyllä esiin kerran.

Jollei sitä ole, ei siitä kannata puhuakaan sen enempää. Tänne hän on

tervetullut, silloin kun aika on käsissä.

Kysyttiin, oliko hän sanonut terveiset pojalleen, että oli antanut

anteeksi, mutta hän vastasi: Mitä taikoja se sana tekisi? Ihminen ei

elä toisen puheista. Ei, en lähettänyt minkäänlaista sanaa. Eikähän

minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Minäkö tunkeutuisin poikani ja

hänen kohtalonsa välille?

Tämä kuulosti kylläkin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, mutta ei

ryhdytty tutkimuksiin eikä tuomioon silti, koska asia koski Grelsiä,

joka oli mies ainoa laatuaan.

Kirkkoherrakin oli ollut kerran kaupungissa ja puhutellut

vankilanpappia. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavanaan. Vanki oli

aivan toisenlainen kuin muut, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä,

moitteeton käytökseltään, rauhallinen ja tyyni, mutta kuitenkin

luoksepääsemätön. Uskonto ei häneen pystynyt, ei hän kaivannut

vapauteen, mutta ei myöskään peljännyt sitä. Oli kuin hänen sisäinen

elämänsä olisi ollut suljettu kovan ja järkkymättömän välttämättömyyden

holviin, joka oli lujempi kuin vankilanseinät. Kaikkihan on niin

tarkoituksetonta. Jos olisin rangaistukseksi menettänyt henkeni, olisin

sen voinut ymmärtää. Mutta täälläpitäminen on pikkumaista ja tyhmää.

Johtomiehet arvelivat, että hän ehkä kuului noihin synnynnäisiin

rikollisiin, jotka järkkymättömän kohtalon pakosta kulkevat yhä

eteenpäin kerran astumaansa tietä, ja olivat huolissaan ajatellessaan

hänen vapautumistaan.

Enempää en saanut kuulla, enkä luullut enää tapaavani ketään noista

kolmesta.

Mutta eräänä päivänä piti taas kaivettaman kaivoa, ja Grels tuli vanhaa

ammattiaan harjoittamaan. Menin sinne häntä katsomaan.

Hän istui maassa samoin kuin ensi kerralla, kun hänet näin, hän

lepäsi ja kokosi voimia matkan jäljestä, ja hänen kätensä hyväili

hajamielisesti silittäen ruohoa kuten silloinkin. Paljon hän oli

muuttunut, vaikkei hänen ympäristönsä ollut sitä huomannut. Nyt hän oli

vanha mies, tukka oli vetäytynyt taaksepäin otsalta ja harmennut kovin,

selkä oli hiukan kumarassa. Silmät, jotka yhäti olivat lapsellisen

kirkkaat, olivat nyt sisäisen, ajatusten alla piilevän pimeyden

synkistämät. Salaperäisyys oli niihin ottanut asuntonsa.

Tytär istui hänen läheisyydessään kukkien keskessä; hän ei näyttänyt

olevan enää halukas niitä poimimaan, hän silmäili niitä kuin rakkaita,

pidettyjä esineitä. Hän veti syvään henkeä, hänen sileä ihonsa oli

soudun tuottamasta ponnistuksesta punastunut, kädet lepäsivät helmassa

kuin väsyneet palvelijat, jotka olivat tehneet tehtävänsä niin ettei

mitään ollut enää jäljellä. Hänen katseensakin oli väsähtänyt. Hyvin

suopeana, mutta vakavana se kierteli ympäristöä, kuin olisi tahtonut

sanoa: täällä on niin ihmeellisen kaunista ja iloista, minua täällä

ei kukaan tarvinne! Terveys loisti vielä hänen olemuksestaan, mutta

sittenkin se pisti silmään loistavasta kukkivasta ympäristöstä.

Tämä olikin ihmeteltävän rikas ja iloinen paikka.

Rantaäyräät olivat tavallista jyrkemmät, ja niiden rajaviivat, jotka

erottivat ne yläpuolella olevista kunnaista, näkyivät selvästi

hienon ruohon alta. Petäjämetsän muuria verhosivat koivut hohtavan

valkeine runkoineen ja lehvineen, jotka näyttivät olevan pelkkää

kultaista tomua tai usvaa, mutta jotka kuitenkin olivat niin tiheät,

että ainoastaan latvojen yläpuolelta saattoi nähdä havupuitten

tumman taustan. Alapuolella virtasi joki, jonka pinnan kosken alkava

vauhti pani karehtimaan. Siinä karkeloivat tuhannet välkkyvät liekit

ja suuret näkinkengän muotoiset täplät, jotka upposivat sineen ja

ilmestyivät taas pintaan. Tuonnempana, mutkansa tällä puolen, se levisi

laajana ja valkeana kuin taivas pouta pilviä kuvastellen. Niemien ja

saarien lomitse liittyi yhä uusia vesiviiruja toisiinsa. Aurinko,

joka tulvi viheriälle rinteelle, näytti kuin prismasta heijastuen

vaihtuneen suorastaan kukkien väreiksi. Niitä oli siinä ryhmissä ja

kiehkuroissa, kevätesikoita, vuokkoja, leiniköitä yltäkylläisissä,

tavattomissa joukoissa. Uutistalosta, joka oli aivan puhdas ja loistava

pärekattoineen, nousi sinertävä savu. Veturin vihellys viilsi ilmaa, ja

kauempana jymisi juna outoine sisällyksineen terottaen äänellään täällä

vallitsevaa levon ja erilläänolon tunnetta.

Grels nousi lepuutettuaan väsyneitä käsivarsiaan ja katseli kauan ja

tutkivasti ympärilleen tottunein katsein.

Hän näytti odottavan aivan erikoista iloa siitä, että löytää täältä

elvyttävät vesisuonet ja jo kumartuen saa kuulla, kuinka ne hiljaa

solisevat ja kumpuilevat syvyydessä. Hän meni leikkaamaan pajunoksan ja

valitsi kauan ja tarkasti.

Läsnäolijat seurasivat häntä katseillaan, eivätkä muut kuin minä

huomanneet kahta lähestyvää miestä, jotka pysähtyivät uutistalolle.

Heidän puvussaan ja ryhdissään oli jotain näille paikoille outoa, siksi

katselin heitä tarkkaavaisesti.

Heti tunsin ketä he olivat: Olavi ja luultavasti vankilasta lähetetty

kuljettaja. Sieltä he lienevät tulleet suoraan; varovaisuuden vuoksi ei

oltu tahdottu jättää vankia yksikseen ennen kotiin saapumista.

Olavin kasvot loistivat jo kaukaa kalpeudesta, joka oli johtunut

sisälläolosta ja ehkä myös liikutuksesta. Säpsähdin. Nyt! Nyt juuriko

hän tuli, keskelle kevättä, keskelle tätä?

Kuinka hänestä mahtoikaan tuntua kummalliselta ja valtavalta.

Millaiset olivatkaan hänen viimeiset vankilapäivänsä olleet, kun

tuo levoton kysymys läheni yhä ratkaisuaan: mitä teet elämällä,

joka sinua odottaa ulkopuolella; minne voit siltä mennä piiloon? Ja

samalla tapahtui vuodenajan vaihdos nopeasti, hänestä nopeammin kuin

muista, antaen aavistuksen siitä muurin yli hiipivässä välkkeessä tai

ristikon läpi pujahtavassa valonsäteen tomutanssissa; kevät tuntui

saavuttamattomalta muun menetetyn ohella, kaiken murtuneen elämänilon

keralla. Päivä tuli, jolloin tämä kaikki oli poissa. Hän näki edessään

valmiin, kauniin, mutta vieraan maailman, jossa ei hänelle ollut sijaa.

Sitten seurasi matka pohjoiseen halki metsien, jotka muistuttivat

hänelle hänen omiaan, yli jokien tutun, herättävän kohinan.

Sitten, äkkiä kohtasi hän taas kevään, toivon, ilon kirvelevänä

mahdollisuutena. Mutta pian palasi taas muisto raskaampana, rikos

entistä suurempana.

Hän painautui, puolittain tukea hakien pyörrytyksen vallassa,

puolittain piilottautuakseen, tuvan nurkkaan ja seisoi sitten siinä

katsellen hiljaa ja liikkumatonna.

Grelsillä oli pajuvitsa valmiina, hän kulki hiukan kumartuneena

nurmikon yli. Paju rupesi melkein heti värisemään hänen kädessään,

sillä paikka lie ollut vesiperäinen, mutta hän haki parasta suonta,

kulki mäkeä ylös ja alas edes ja takaisin, katse suunnattuna maahan, ja

päivänsäde leikki hänen kumartuneella, vanhentuneella ruumiillaan.

Saatoin arvata, kuinka pojan silmät seurasivat laajentuneina tätä,

kuinka muisti kuljetti häntä taapäin ja kuinka samoinkuin lapsuudessa

hänet nytkin täytti kunnioituksen tunne. Kuinka hän luki vanhuuden ja

surun merkit, kuinka kaikki mahtoi tuntua hänestä kummalta kuin uni,

jonka selvitystä jo nukkuvanakin etsii.

Grels oli löytänyt suonen, hän seurasi sitä, pysähtyi paikkaan, missä

paju kääntyi suoraan maata kohden eikä näyttänyt tahtovan irroittua

siitä, työnsi vitsan maahan ja katsoi ylös.

Ensimäiseksi sattui hänen silmänsä vastapäätä oleviin pojan kalpeihin

kasvoihin. Kaikki muutkin näkivät ne samassa hetkessä.

Grels seisoi hiljaa paikallaan ja antoi käsiensä vaipua. Ne vapisivat

kuin vitsa äsken, hapuilivat kummallisesti ympärilleen, pysähtyivät,

laskeutuivat alas puolimatkaan. Yhtäkkiä ne nousivat kuin oudon voiman

pakosta, hän seisoi käsivarret ojossa kirkkain, odottavin katsein.

Siinä saapui kadotettu nopeasti nurmikon yli, horjahtelevin askelin,

miltei eteenpäin kaatuen. Hän oli jo perillä ja painautui rajusti

nyyhkyttäen toisen syliin. He vapisivat molemmat.

Käännyin sisareen.

Hän oli aivan kalpea katsoessaan heihin. Mahdollisesti oli hän "antanut

anteeksi", kuten sanotaan, mutta nyt, nähdessään rakastettunsa

murhamiehen niin likellä, hän ymmärsi mitä tuo sana merkitsee, sillä

tapahtuman muisto kohosi jäätävänä hänen mieleensä. Kosken kohina

soi nyt hänen korvissaan kuin silloinkin, ja se tuntui vetävän

hänet pyörteessään kohti kauhua ja surua, joita vuodet eivät olleet

kuolettaneet, vaan ainoastaan vaivuttaneet uneen.

Grels irtautui lempeän lujasti poikansa suonenvedontapaisesta

syleilystä, piti häntä ojennetuin käsivarsin edessään ja katsoi

katsomistaan pojan kalpeanloistaviin kasvoihin ja kuumeenhohtoisiin

silmiin. Olavi ei koettanutkaan salata itseään. Näytti siltä, kuin

hän olisi ensinkään ajattelematta itseään antanut sisäisen elämänsä

olla tuon ihmeellisen kirkkaan, salaperäisen, kaikkinäkevän katseen

tutkittavana. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olivat

kaikkien katseltavina, vaikka oli heidän luonteelleen vastaista näyttää

muille sisintään. Aivan yksin he siinä seisoivat ollen ainoastaan

toisilleen olemassa, edustaen kahta sukupolvea, sielu sielua vastaan.

-- Isä, isä, kuului viimein sammaltaen, ja lapsellisen yksinkertainen

sointu oli liikutetussa, miehekkään syvässä äänessä, -- minä pidän

sinusta. Juuri sanojen niukkuus teki sisällön rikkaaksi, ja tyynenä,

lujana kaikui Grelsin vastaus: Se on hyvä ja siunattu asia, poikani.

Tiesin varmaan sen joskus tulevan. Enempiä sanoja ei meidän tarvitse

tuhlata muuhunkaan.

Ja isä tarttui poikansa käsiin ikäänkuin siten lausuen hänet

tervetulleeksi vertaisten joukkoon; se oli samalla sekä korotus että

hyvästijättö kaikelle entiselle. Toisesta kädestä kiinnipitäen hän vei

hänet tyttärensä luo.

-- Tässä, sanoi hän, on sinulla jotain takaisin voitettavaa. Minut olet

aina omistanut.

Hän jätti heidät kahden. Hän ei tahtonut häiritä heidän hienointa,

syvintä tunnettaan; hänkin olisi tässä tilinteossa tuntunut vieraalta.

Tai ehkä hän tarvitsi jotain puuhailtavaa voidakseen sisäisesti päästä

tyyneyteen, joka hänessä vasta oli ulkonaista. Oli miten oli, hän

tarttui hieman vapisevin käsin kankeen ja lapioon ja palasi lähteen

paikalle työhön.

Vankilasta-saattaja tuli nyt hänen luokseen esittääkseen asiansa.

Tämän luottamustoimensa tähden, sekä ollen järjestyksen ja oikeuden

moitteetonryhtinen, vaikkakin virkapuvuton edustaja, hän tunsi olevansa

sangen merkillinen henkilö tässä piirissä, ja se kuvastuikin selvästi

hänen suorakulmaisesta ja jäykästä olemuksestaan. Hän alotti pitkän,

kuivan, lakityyliä tavoittelevan, vahtimestaria ilmaisevan esitelmän,

että koska hän otaksui olevansa tekemisissä holhottavansa isän

kanssa j.n.e. ja kun vankilassa oli syntynyt arveluita vastaisuuteen

nähden j.n.e. ja koska oltiin vakuutetut lujan ja johdonmukaisen

edelleenkasvattamisen hyödystä, sillä perusteella, minkä rankaiseva

oikeus oli vapautettuun laskenut -- ja paljon muuta sellaista --

niin... Mutta hän ei koskaan päässyt lauseen loppuun.

Grels nyökkäsi hänelle ystävällisesti hymyillen, katkaisten yhdellä

katseella sanatulvan. Enempää selittelemättä hän työnsi kangen maahan

ja alkoi työnsä, samalla kuin mies harmin ja epäröimisen mykistämänä

loittoni parin askeleen päähän.

Työ sujui reippain, toiveikkain, siivitetyin ottein, rauta kalskahti

kiviin, ja hän oli nuorempi ja voimakkaampi kuin äsken seisoessaan

siinä ulkonaisen ja sisäisen auringon kirkastamana.

Sisarukset seisoivat vaieten paikoillaan tuijottaen toistensa

kalpeihin, muuttuneihin kasvoihin. He katsoivat, ei niinkuin

todellista, vaan niinkuin aavenäkyä, joka joskus voi ilmestyä

kiihottuneitten aistien tajuttavaksi silloin kun äkillinen valo

lamauttaa ulkonaisen aistimuksen. Heidän tunteensa olivat liian syvät

pukeutuakseen sanoihin, mykkyys sitoi heidän kielensä, nykyisyys oli

hävinnyt, ainoastaan entisyyden muisto ruumiillistuneena oli elävänä

heidän edessään.

Sisarelle olivat nämä vuodet olleet kaipauksen ja katkeruuden

täyttämiä, veljelle synkkää jähmetystä tuottavia, päivän

kärsivällisesti suoritetussa toivottomassa työssä, vankilan tyhjyydessä

ne olivat kuluneet. Kuollut makasi siinä heidän jalkainsa juuressa,

teko, joka oli murtanut molempien elämän; lamauttavan kylmänä piteli

kosken kohina sitä heidän välillään.

Veli kohotti epäröiden, arasti kättään, sisar näki liikkeen, suuntasi

katseensa siihen, säpsähti. Silmänräpäyksen tuijottivat molemmat

siihen, ikäänkuin olisivat vielä nähneet veritahrat. He olivat nyt

toisistaan yhtä kaukana kuin silloin, ja jos he olisivat puhuneet,

olisivat sanat vahvistaneet ikuisen eron.

Mutta he vaikenivat, käsi vaipui takaisin yhtä pelokkaana kuin oli

noussutkin, ja katseet kohtasivat toisensa. He elivät edelleen

muistoissaan.

Siinä kulki heidän ajatustensa ohitse sisaren varman, odottavan

onnen kultaamat päivät, siinä veljen nuoruudentoivo, kiihkeä halu

toimintaan, valtaan, elämään. Heidän suunsa värähti surumielisesti;

kauemmas taapäin kulkivat muistot. He näkivät toisensa lapsena,

jolloin ystävyys, leikki ja itsetiedottoman lämpimät tunteet liittivät

heidät toisiinsa, he etsivät toistensa kalpeista kasvoista kadonneita

piirteitä menneiltä ajoilta, samoinkuin palaneen paperin tuhasta

haetaan varjomaista kirjoitusta.

Hitaasti tapahtui molemmissa muutos; se sai alkunsa sisältäpäin leviten

hiljaisena loistavana valona katseeseen ja tunkeutuen verettömään

ihonpintaan saakka. He eivät enää nähneet vain omaansa, eikä toinen

ollut toiselle vieras. Silta sielusta sieluun oli rakennettu, ihmeen

hetki oli tullut. Veli ja sisar, asetettuina vastakkain kuin kaksi

kastepisaraa, sulivat samaan sääliin toistensa särjetyn elämän

tähden; muistaessaan kaikkea hyvää, mitä olivat yhdessä tunteneet,

he ymmärsivät toisensa, unohtivat itsensä. Tässä ei ollut enää

rikoksentekijä ja kärsinyt, vaan molemmilla oli sama suru ja sama siitä

syntyvä toivo. Ei kumpikaan tiennyt alottaneensa, ensiksi kyyneliin

puhjenneensa, saattaen toisen tekemään samoin, rinta rintaa vasten he

nyt tuudittivat toisensa ja itkunsa sovintoon. Koska kaikki tämä oli

tapahtunut sanatta, ei sillä ollut sanan rajoitustakaan. Syvimmistä

syvyyksistä kumpusi uutta välittömästi ja loppumatta.

Kun he nostivat katseensa, työskenteli isän kanki yhtä iloisesti

kalahdellen. He astuivat käsi kädessä kuin lapset hänen eteensä. Hän

katsoi heihin ja nyökkäsi, kuin olisi nähnyt juuri sitä, mitä hänen

pitikin nähdä, viittasi silmänräpäyksen odottamaan, kumartui maahan ja

väänsi siitä jotain. Suuri kivi pyörähti rinnettä alas ja putosi jokeen

iloisesti molskahtaen.

Grels laski työaseensa ja veti heidät syliinsä seisoen suorana ja

hymyilevänä, kirkkain silmin, valoisin ilmein heidän rinnallaan.

Heidän jalkainsa juuresta syöksähti auringonvaloon vesisuihku nousten

maasta kyynärän korkealle maanalaisen painon voimasta. Se pirskotti

vesipisaroita heidän vaatteilleen, laskeutui maahan ja virtasi purona

edelleen kukkien ja ruohon lomitse. Vesisuihku kumpusi esiin kuin

laulu, raikkaana ja välitönnä, ja sen ensi pulpahdus, joka oli aluksi

hiekan ja saven sekainen, tuli äkkiä kirkkaaksi ja säihkyväksi,

loistaen kauneimpana kauniilla seudulla.

He katselivat tätä hiljaisella ihmetyksellä, käsi kädessä. Katse

puoliksi verhottuna päivänpaisteelta kulkivat he unelmissaan virran

siintävänsinisiä selkiä kotiaan ja tulevaista elämää kohden. Niin minä

jätin heidät.