Eräänä päivänä, kun talvi taas oli tullut, tapahtui jotain.
Oltiin metsässä kaatamassa puita. Oli satanut paljon lunta. Se oli
alkanut ensin sumulla ja sateella, mutta puhdistanut sittemmin
ilman kirpeäksi pakkaseksi. Siitä syystä oli lumi tarttunut
korkeitten kuusten oksiin raskaiksi möhkäleiksi. Siinä ne riippuivat
eriskummaisten, nukkuvien olentojen muotoisina ja pitivät oksista
kiinni kankeilla jäsenillään, niin ettei juuri mitään pudonnut maahan
kirveeniskujen tärisyttäessä raudankovaa puuta. Nils ei kiinnittänyt
huomiota tähän painonlisäykseen, vaan viipyi liian kauan paikallaan
hakatessaan erään suuren puun tyveä. Samassa runko taittui kuin lasi ja
kaatui suoraan hänen päälleen.
Kaikki kuulivat rymähdyksen seuraavan liian nopeasti viime iskua,
kaikki käsittivät vaaran, mutta kukaan ei ehtinyt ajatella mitä oli
tehtävä. Ainoastaan vieras mies syöksyi esiin nopeasti kuin petoeläin,
kiskaisi isännän luokseen juuri kun isku hipaisi hänen päätään, heitti
hänet alleen maahan ja sai hänet pelastetuksi. Kättään hän ei ehtinyt
vetää tarpeeksi nopeasti pois. Se sai iskun, ja puun kylkeen jäänyt
oksan tynkä repäisi suuren, syvän haavan siihen.
Nils nousi ja katsoi ihmeissään pelastajaansa, ennenkuin huomasi,
minkä arvoinen tämän teko oli. Vielä sittenkin kiitollisuudessaan hän
kummasteli tämän käytöstä.
Mies seisoi omituisen jäykästi hymyillen, kalpeana, loistavin silmin
ja katsoi, kuinka verensä valui valkealle lumelle. Ei ainoakaan piirre
vääntynyt tuskasta, päinvastoin näytti se tuottavan hänelle nautintoa
ja vapautusta. Hän tuijotti punaisten pisarain tipuntaan, kuin olisivat
ne muodostaneet kirjoituksen, jonka selitys oli hänelle suuriarvoinen
ja antoi vastauksen lukuisien kysymysten vuohon. Hän liikutti hiljaa
huuliaan ja sanoi itsekseen: Niin piti käymän. Niin minun piti toimia
ja niin minä toimin. Näin opin tuntemaan itseni.
Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä
istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.
Kiitos ei tullut kysymykseen, sillä oltiin säästeliäitä sanoissa ja
tunteissa kuten ainakin, mutta Nils kosketti melkein kunnioittavasti
haavoitettua kättä, kun tarkasti vammaa. Hän kehotti heti menemään
kotiin. Voisi olla vaarallista, jos kylmä pääsisi haavaan, sanoi hän.
Vieraan silmä välähti, kun hän kuuli puhuttavan kotiinmenosta yksin, ja
nyt kaikki huomasivat, kuinka valkeaksi hän oli käynyt haavasta. Mutta
hän hillitsi heikkoutensa, katse kävi taas tyyneksi ja hän oli itsensä
lainen. Hän ei tahtonut noudattaa kehotusta, veri sai juosta niin kauan
kuin tahtoi, ja vain vastahakoisesti hän sitten salli panna siihen
siteen. Kyllä sitä ehtii illalla katsoa, sanoi hän.
Kun he tulivat kotiin, oli emännän asia hoitaa haavaa. Muutamin sanoin
sai hän tietää mitä oli tapahtunut ja mitä renki oli tehnyt.
Nyt emäntä varmaankin puhuu hänelle, ajateltiin, nyt kai hiljaisuus
katkeaa. Ja siksi katsottiin jännitettynä häneen. Gabriel tahtoi
pysytellä syrjässä ja peitti kuin häveten kätensä, jossa maksoittunut
veri ja jää rapisi joka liikahduksella. Mutta hänet pakotettiin esiin
emännän luo tulen ääreen.
Ingert oli aivan valkea -- näytti siltä, että hän käsitti torjutun
vaaran sen koko laajuudessa, ja häntä näytti myöskin liikuttavan ajatus
uhanneesta tappiosta, arveltiin -- hän oli aivan valkea kuin kuollut
eikä hän nyt voinut hillitä vavistustaan.
Silmät laajenivat laajenemistaan, hengähdykset olivat lyhyitä ja
kiivaita, ja suun seuduilla värähti samassa rajusti ja jäykästi, kuin
olisi kiivas ja sekava puhe tahtonut syöksyä esiin. Mutta hän pidätti
sen. Hän ei edes katsonut vieraaseen, hänen käteensä ainoastaan.
Hänessä on sentään jotain jäätynyttä ja liian kovaa, ajatteli kukin
itsekseen ja käänsi pois katseensa tuntien hiukan vastenmielisyyttä.
Nuo kaksi saivat seisoa siellä kuin yksinään hiljaisuudessa, punaisessa
loisteessa.
Ingert haalisti vettä, liuotti hyytyneen veren ja otti pois siteen.
Silloin alkoi veri uudelleen juosta. Hän oli vähällä pyörtyä sen
nähdessään, mutta hillitsi itsensä hiljaa ja teki tehtävänsä. Hänen
onnistui miltei kokonaan estää kätensä vapisemasta.
Haavoitettu hymyili yhtä kummallisesti kuin silloin, kun oli
loukkaantunut, hyvin kalpea oli hänkin, mutta hänen silmänsä ja
kasvonsa loistivat. Oli kuin hän olisi nauttinut tuskasta, kun kiinni
takertunut liina irroitettiin haavasta, mutta kun Ingert kääri uutta,
pehmeää, vavahti suu kuin olisi itku ollut lähellä. Kun kaikki oli
valmiina, seisoi hän vielä paikallaan käsi ojennettuna, kuin olisi
mielellään läpikäynyt kaiken uudestaan vielä kerran. Hänestä näytti
Ingertin liike silmänräpäyksen ajan osoittavan epäilystä, oliko hänen
työnsä lopussa. Se saattoi ilmaista myöskin hänen puoleltaan toivoa
saada pitkittää kauemmin. Gabriel oli varma, että Ingertin sormet
vapisivat. Enempää hän ei saanut tietää, katse ei kohdannut häntä, ja
Ingert vetäysi nopeasti pois.
Iltakauden istui Gabriel, nyt haavakuumeen punertamana ja silmät
loistavampina kuin muulloin, ja tuijotti tuleen. Kasvoinilmeet
vaihtelivat nopeasti, valoisassa onnessa hymyillen kuville, jotka
ilmestyivät hänen eteensä.
Taasen oli hän mielessään sieltä poissa. Hänen verensä pulppusi
lämpimänä haavasta, ja sydän kävi keveäksi; samoin kuin pisarat
tulvivat hänen sanansa hurjina ja punaisina saaden nyt vastauksen.
Rakastettu ei ollut sanaton siellä. Sinä teit oikein, sanoi hän. En
koskaan olisi seurannut sinua tänne, jos olisit tehnyt toisin. Nyt
olemme toistemme omat, nyt olemme toistemme omat, eikä mitään halpaa
voi itää ajatuksissamme! -- Mutta koska käsi oli kipeä, ei hän voinut
sinä iltana rakentaa onneaan kuten tavallisesti. Se oli samantekevää,
aika ei käynyt raskaaksi, ja heillä oli tulevaisuus edessään.
Kun hän meni levolle, oli hän niin suloisen väsynyt kuin lapsi onnesta
ja valosta.
Joka kerta, kun haavaa hoidettiin, oli samanlaista. Ei mitään muuttunut
heidän käytöksessään toisiaan kohtaan, kaikki kävi sanatta, toisten
huomautuksesta. Lopuksi ei hoitoa enää tarvittu, ja silloin tuntui
Gabrielista hyvin tyhjältä. Vähitellen unohdettiin kaikki, myöskin
kummastus Ingertin kovuuden johdosta.
Koska renki oli pelastanut Nilsin hengen, saattoi vielä vähemmin kuin
ennen tulla kysymykseen hänen poismenonsa. Hän kuului sinne ja hän oli
siellä oleva aina. Ja kaikki jäi entiselleen. Niin tuli joulu.