Aamulla hän oli valkea väsymyksestä, mutta pysytteli suorana ja
toimitti askareensa. Vieraalle miehelle hän ei sanonut sanaakaan
ojentaessaan hänelle ruokaosuuden muitten keralla. Gabrielin sydäntä
kirveli alistuva suru, ja lahja tuntui hänen kädessään nöyryyttävältä
ja raskaalta.
Kyllä minä erehdyin, ajatteli hän; eilinen oli vain tuhmaa unta. Häntä
varmaankin harmittaa. Mutta jos olen hänelle yhdentekevä, silloin
hänelle minun läsnäoloni ei ole mitään siihen verraten, mitä hänen
näkemisensä on minulle. Ja siinä tapauksessa, kuinka voisin silloin
mennä sanatta pois? Sitä ei voi auttaa; vaikka en koskaan saisi sitä
tietää, täytyisi minun kuitenkin tulla tänne takaisin. Tuo iltavalkea,
se vetää minua puoleensa kuin yölintua.
Toiset ajattelivat: Me arvasimme oikein. Vieras on hänelle
vastenmielinen. Hän kärsii, kun täytyy kysymättä sietää häntä talossaan.
Niin Nilskin arveli. Sitä en olisi häneltä odottanut, tuumi hän
itsekseen. Mutta sellaisia naiset ovat. Ehkä tein väärin kieltäessäni
häneltä -- noh, sitä ei enää voi auttaa, ja se menee kai ohi kuten
kaikki muukin.
Mutta se ei mennyt ohi, ei muuttunut muuksi.
Melkein vuoden kulki vieras töissä talon muun väen keralla. Hän ei
säästänyt itseään, hän teki kaiken voitavansa saadakseen aikaan
parhainta, eikä kukaan ehtinytkään niin paljon kuin hän. Tuvassa hän ei
vienyt suurta tilaa eikä millään tavoin koettanut tulla huomatuksi.
Se ei auttanut.
Ei koskaan emäntä häntä puhutellut, ei koskaan katsonut häneen. Kun
hänen täytyi ojentaa vieraalle ruoka, tapahtui se ilman minkäänmoista
näkyvää epäystävällisyyttä, mutta sanattomasti, aivan kuin tämä ei
olisi ollut ihminen, vaan jokin yliluonnollisista ja salaperäisistä
olennoista, joille vanhan tavan mukaan annettiin talon uhrit juhlain
aikana. Yhtä vaiti ollen otti toinen ne vastaan eikä näyttänyt
kummeksivan hänen käytöksensä omituisuutta. Gabriel painoi päänsä alas,
ja jos oli tulta liedessä, istui hän siihen tuijottaen vakavana, mutta
näöltään tyytyväisenä, ajatustensa ja unelmiensa vankina.
Hän ajatteli ja uneksi tähän tapaan:
Hän ei ollut täällä muiden joukossa, hän ei nähnyt Ingertin liikkeitä,
kun tämä kauniina, kalpeana ja hiukan ylpeänä kulki suuressa huoneessa;
hän vain kuunteli häntä. Hänen sisäinen silmänsä loi nopeasti kuvia
korvan vaarinottamisille. Siihen taloon, jonka hän oli jättänyt
tyhjänä ja puolivalmiina talvipakkaseen, kauas kylmien, jäykkien
vuorten keskelle, sinne hän siirtyi joka ilta. Yksin hän ei siellä
ollut; kaikki, mitä hän oli elämältä vaatinut, vaan ei saanut, se oli
hänen kerallaan siellä. Vaitelias nainen, jonka oma hänen sielunsa
oli, mutta joka ei siihen tahtonut katsettansakaan luoda, katsoi
siellä häneen kirkkaasti, syvästi ja loistavasti, puhuikin siellä.
Siellä he molemmat itkivät ja riemuitsivat. Siellä oli lumous heidän
väliltään kaikonnut, siellä piti elämä alettaman. Mutta kaikki ei
ollut tähän vielä valmista; juhlallisesti ja valoisasti piti se ottaa
vastaan. Kaikki suunnitelmat, joita hän ei ollut saanut valmiiksi,
vaan jättänyt jälkeensä paleltumaan syntymättömien sielujen tavoin,
täyttyivät nyt. Paljon kauniimmiksi kuin hän konsanaan oli nähnyt
tai uneksinut, muodostuivat hänen työskennellessään talouskapineet,
jotka täyttäisivät kamarit; kaikki oli loistavaa ja rikasta kuin
peikon aarteet, sen peikon, joka alkoi rakentaa rinnan hänen kanssaan.
Yksitellen ne valmistuivat, ja jokaisesta iloitsivat molemmat kuin
lapset ja ihailivat niitä kauan yhdessä. Heidän parhaillaan tätä
tehdessään saattoi osa työstä kadota hänen käsistään ja häipyä pois tai
koko paikka heidän välillään tulla tyhjäksi. Se ei häntä ihmetyttänyt.
Niin on onnen laita, ajatteli hän; kokonaisena ja täytenä sitä ei
helposti saa haltuunsa. -- Vielä parempaa piti kaiken olla kelvatakseen
Ingertille; aikaa oli yllin kyllin. -- Taas uudestaan alusta, ja
reippain mielin! Vaiva on niin rakas ja siunattu. -- Ja väsymättä
alotti hän unelmissaan uudelleen työnsä.
Hän istui hiljaa hymyillen, ja hänen silmistään välähtelivät niihin
kuvastuvat kekäleet. Ei koskaan aika tuntunut hänestä pitkältä yöhön
mennessä.
Mutta joka aamu, kun hän kohtasi Ingertin, hän suuntasi häneen nopean,
vaativan ja kysyvän katseen: Eikö se pian tapahdu? Muistatko, missä
olimme? Vaikka hän kääntyi pois, näki Gabriel, että katse sattui ja
että kalpea välähdys lehahti hänen kasvoilleen ja käsi yritti kohota
ylös, mutta pysähtyi heti.
Minä kidutan häntä, ajatteli Gabriel; lie syy kuinka suuri tai pieni
tahansa, sama teräs on lävistänyt meidän molempain sydämet. Minun ei
olisi pitänyt tulla, enkä saa jäädä tänne.
Mutta koko päivän hän ikävöi ja kaipasi kotiin. Hän oli kuin lumottu ja
tunsi, ettei enää vallinnut tahtoansa.
Olen tavannut osani sellaisena kuin kohtalo sen on minulle määrännyt,
ajatteli hän, enkä sitä valitakaan. Onhan hän minun läheisyydessäni.
Hänelle se ei ole mitään merkinnyt, se on vain loukattua ylpeyttä. Minä
olin hänen isäntänsä ja muistutan häntä siitä, minkä hän tahtoo unohtaa.
Tuo kaikki oli tullut tavaksi, josta ei voinut poiketa.
Nils ja väki olivat myös tottuneet ilmaan, jonka vieras oli muassaan
tuonut tupaan, eivätkä useimmiten huomanneetkaan eroa entiseen nähden.
Tehdäkseen kylmyytensä häntä kohtaan vähemmin huomattavaksi ja
siirtääkseen sen epäluulojen ulottuvilta oli Ingert muuttunut kaikkia
kohtaan harvapuheiseksi sanoen ainoastaan tarpeellisimmat. Se kuulunee
hänen olentoonsa, arvelivat toiset, ja heistä hän oli kaunis ylpeässä,
nuoressa arvokkuudessaan, tuskin häntä toivoikaan toisenlaiseksi, sillä
ei ainoakaan hänen velvollisuuksistaan tullut laiminlyödyksi.
Miehensä lapseen hän suuntasi kaiken, mikä ei muutoin saanut tulla
esiin. Hänestä tuli mitä hellin äiti pojalle, mutta iloton äiti, joka
vain antaa eikä koskaan odota mitään itselleen. Kun lapsi oli sairas,
saattoi hän kulkea ja kantaa sitä nukuttaen tuntikausia, kuunnella
sen vaikerrusta ja omia askeleitaan. Sitten istui hän unohtaen kaiken
muun lasta tuudittaessaan, kuin olisi hänellä ollut suru sylissään,
ja tuijotti lapsen vaalean pään yli tiheneviin, leveihin varjoihin,
ja pimeyteen, joka nousi lattiasta tulvivan virran tavoin. Jos häntä
johonkin kutsuttiin, laski hän taakan luotaan kaipuulla, ikäänkuin
jostain suloisesta eroten. Lapsi piti hänestä, mutta omalla tavallaan.
Se kiintyi häneen, mutta hymyili harvoin hänen läheisyydessään. Se
oli hiljainen ja miettivä, kuin olisi nähnyt aikaihmisten maailman
vakavassa ja pelottavassa tulevaisuudessa.
Nils kunnioitti Ingertiä vielä enemmän, kun tämä siten kohteli hänen
poikaansa, eikä nähnyt vaimossaan mitään virhettä, vaikka häntä joskus
ihmetyttikin se, että heidän elämänsä oli niin omituisen juhlallista.
Mutta se sopi hyvin hänelle, sillä hän oli hidas ja arvokas luonne,
joka oli kokonaan kiinni velvollisuuksiensa täyttämisessä.
Ja niin kului aika.