Eräänä aamuna tuli outo mies hakemaan työtä Nilsiltä, joka työskenteli
metsässä.
Seisoessaan lumessa, vapaana ja luontevana muutellen asentoa, katsoi
hän talonpoikaa tutkivasti ja syvästi silmiin, ennenkuin esitti
asiansa. Oli kuin hän olisi tahtonut punnita hänet ja katsoa, mitä hän
oli miehiään, ennenkuin pyysi mitään. Siitä Nils piti, sillä hän tunsi
arvonsa, ja vaati sitä muiltakin.
Työtä oli saatavissa ja hän sai heti koettaa mihin kykeni. Ei kukaan
riittänyt hänelle voimissa ja taitavuudessa, ja Nils päätti ottaa
hänet rengiksi kysyttyään ensin hänen elämäntarinaansa ja saatuaan
tyydyttävät vastaukset sekä yhtä hyvät vaikutelmat hänen olennostaan.
Mies otti osaa työväen ateriaan ja meni heidän kanssaan illalla kotiin.
Ingert seisoi lieden äärellä ja näki heidän tulevan sisään, hiljaisessa
rivissä, pitkin, metsänkulusta pehmein askelin, kirveet käsissä. Ensin
hänen miehensä, sitten muut ikäjärjestyksessä, ja viimeksi, kun ovi
juuri oli sulkeutumaisillaan, tuli vieras.
Ingert kalpeni, hänen katseensa sivuutti niin nopeasti vieraan, että
näytti kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan. Hän seisoi liikkumatonna
hilliten vavistuksensa, toisten ääneti asetellessa työkaluja
paikoilleen ja käydessä kehään tulen ympärille.
Nyt oli Gabriel aikonut näyttää hämmästyneeltä, mennä tervehtimään
Ingertiä tarkasti harkituin elein ja sanoa hänelle, kuinka kummallista
hänestä oli tavata hänet täällä. Tämän kysymykseen olisi hän
vastannut kertomuksella, jonka oli opetellut. Ingert olisi osoittanut
myötätuntoisuutta puolittain vieraasti, hiukan nyreästikin, koska
hänen asemansa Gabrielin suhteen oli niin omituisesti vaihtunut, mutta
olisi kuitenkin ollut suloista ottaa se vastaan ja kuulla taas hänen
ääntään. Mutta hän yksin näki Ingertin katseen, hänen vavistuksensa ja
kalpeutensa punaisessa valaistuksessa, jokin kouristi äkkiä kovasti
ja ylivoimaisen lujasti hänen sydäntänsä ja tukahdutti jokaisen
äännähdyksen. Kaikkein vähimmin olisi hänelle ollut mahdollista sallia
ensi sanansa, ensi liikkeensä Ingertin edessä olla valheen. Sitä hän ei
ollut ennakolta harkinnut.
-- Olen tuonut muassani miehen metsästä, kuten näet, sanoi Nils.
Ingert ei kuitenkaan katsonut häneen. Hän katsoi hänen takanaan ja
päällään liehuvaan varjoon ja värisi ajatellessaan kohta saavansa
kuulla hänen äänensä. Nyt siitä oli jo kauan, kun se oli kaikunut
hänen unelmissaan, mutta kuten niissä ennen, oli se vielä nytkin oleva
menneisyyden kajahtelevan ilman ympäröimä.
-- Niin näkyy, vastasi hän ainoastaan.
-- Aion pitää hänet täällä, jatkoi isäntä, koska paikka on vapaa ja hän
hakee palvelusta. Saat pitää huolen siitä, että hän saa mitä tarvitsee.
Kun asia oli niin yksinkertainen laatuaan, ei hän huolinut edes ottaa
selkoa mitä mieltä Ingert oli siitä. Se koski isännän aluetta, ja lyhyt
tiedonanto riitti. Jos hän olisi kiinnittänyt huomionsa Ingertiin,
olisi hän hämmästynyt.
Ingert tuli kaksin verroin kalpeammaksi ja aikoi painaa sydäntään,
ikäänkuin olisi jokin siihen pistänyt. Mutta käsi ei kohdannut rintaa,
sillä hän pakotti sen pysymään alallaan. Siinä tapahtui taistelu
katkonaisin nytkäyksin. Hän hillitsi myöskin äänensä värähdykset, kun
vastasi, mutta vastaus oli yksitoikkoinen ja lyhyt:
-- Vai niin! Sen teen!
Nils ei huomannut mitään, ollen väsynyt ja epäluuloton. Toiset
ajattelivat: Hän ei ole tyytyväinen, kun asia tuli niin äkkiä. Ehkä
hän panee pahakseen, kun isäntä yksin päättää asian. Tahtoa hänellä on
kyllä! Mutta heistä ei se seikka ollut erityisen merkillinen.
Gabriel seisoi paikallaan häiritsemättä, kenenkään kiinnittämättä
häneen huomiota. Hän katsoi katsomistaan, kun Ingert taas kääntyi
tuleen päin ja sen liekki leimahti korkealle sytykkeestä, jonka hän
heitti siihen antaakseen siten askartelua vapiseville käsilleen.
Miksi hän niin kalpenee? ajatteli Gabriel. Suuttumuksestako? Eikö
hän pidä siitä, että minä, joka olen ollut isäntä, muistutan häntä
siitä ajasta. Se minun olisi pitänyt ottaa huomioon. Tuo ei ole
hyväsydämisesi tehty häneltä, kun hän näkee minut köyhänä. Ei edes
tervehdi! Mutta joka tapauksessa ymmärrän, että minun tulee mennä.
Ei, jotain muuta se on, jotain enempää! Mikä puristaa hänen sydäntään
samoin kuin minunkin? Samako syy? Taivaan Jumala, olenko erehtynyt?
Onko onnettomuuteni paljon, paljon suurempi kuin luulinkaan? Vai eikö
tämä ole onnea, surullista onnea, jota en koskaan saavuta, onnea joka
tapauksessa! Lieden punaisessa kipuna patsaassa ja kekäleissä, jotka
loistivat kuin satulinnat ja luhistuivat maahan kuin elämän jättämät
lahonneet sukupolvet, näki hän heidän särkyneen tulevaisuutensa, heidän
suuren, kovan kohtalonsa.
Koko illan tuijotti hän sinne katkerana, surumielisenä, tuskan ja
juhlallisen surun valtaamana. Mutta hän ei ollut varma, oliko hän asian
oikein selittänyt, eikä voinut päättää mitään. Väsyneenä ja tulen lumon
vallassa hän tunsi olevansa oikeutettu omistamaan sen köyhän ilon,
jonka oli saanut. Tuossa hyöri Ingert eikä näyttänyt huomaavankaan
hänen olemassaoloaan, mutta hän kuuli hänen askeleensa, aavisti hänen
sydämensä sykinnän, arvasi hänen kukistetut ajatuksensa.
Mutta Ingert ajatteli: Hän rakastaa minua! Miksi hän muuten olisi
tullut? Nyt olen hukassa, nyt en koskaan enää saa rauhaa. Nyt palaa
elämäni loppuun tuolla lieden tulessa. Kun hän oli yksin Nilsin kanssa
kamarissa ja saattoi puhua vapaasti, sanoi hän:
-- Sinun ei pitäisi pitää tuota miestä täällä.
Mies hämmästyi. Asia oli jo päätetty ja unohdettu.
-- Ketä tarkoitat? Miksi?
-- Sinä et tiedä hänestä mitään. En pidä siitä.
Enempää hän ei voinut sanoa, sillä jos hän olisi hipaissutkaan siihen,
mitä oli ollut heidän välillään, olisi se ollut samantekevää, kuin
jos olisi avannut koko sielunsa, koko haavansa. Siinä samassa olisi
kaikki hänen ja miehen välillä ollut lopussa, ja hänenhän piti muistaa
velvollisuutensa ja valansa.
Nils oli ensi kerran tyytymätön häneen.
-- Se on minun asiani, vastasi hän. Hän on kertonut minulle mitä
tarvitsi. Muuten olen hänelle jo luvannutkin.
Tästä Ingert ymmärsi, että päätös ei ollut muutettavissa ja että hänen
oli tyytyminen, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin. Hän
valvoi koko yön ja mietti.
Ehkä hän menee pois itsestään, ajatteli hän. Ei, sitä hän ei tee.
Kerran olemme eronneet. Nyt on kysymys ikuisesta erosta, joka koskee
elämää ja kuolemaa. Mutta minun velvollisuuteni on pakottaa hänet
siihen, oli sitten toivoa tai ei. Samaten kuin tähän asti emme saa
sanaakaan vaihtaa keskenämme. Ei ainoakaan ilme saa kieliä, mitä me
olemme olleet toisillemme, mitä olemme toisillemme. Nyt on se aika
ohitse, jolloin sanat olisivat auttaneet asiaa. Tuli on välillämme, ja
vaikka se kuinka polttaisi ja hivuttaisi, ei mikään saa ilmaista tuskaa.