Ingert ei tahtonut jäädä paikkakunnalle. Oli mahdotonta elää siellä,
ajan pitkään yhä enemmän etääntyen hänestä, nähdä hänen ottavan vaimon,
tanssia hänen häissään, kohdata hänen lapsiaan. Jos taas sattuma
veisi heidät yhteen, uhkasi vaara uudestaan, sillä nyt, paremmin kuin
koskaan, Ingert tiesi olevansa olemassa vain Gabrielia varten. Hän meni
pois hakemaan uutta palveluspaikkaa, alemmaksi jokivartta ja sieltä
etemmä etelään, tasankomaalle.
Hän sai paikan erään talonpojan luona, jonka nimi oli Nils. Tällä oli
hallussaan paljon maata ja väkeä, ja hän oli kaikkien arvossapitämä ja
hyvä, vakava mies. Vähän aikaa oli hän ollut leskenä, ja hänellä oli
pieni poika.
Hän kiintyi vieraaseen tyttöön, joka toimitti hiljaa ja arvokkaasti
askareensa ja ehti siten enemmän kuin muut iloisuudellaan. Hän näytti
kuuluvan eri piiriin kuin kanssapalvelijat, tahtomattaan pysyttäytyen
heistä erillään. Tällaiseksi hänet teki, lukuunottamatta luonnon
antamia taipumuksia ja hiukan surunvoittoista muistoa erilaisesta
syntyperästä, rakkaus ja kaipuu jätettyyn.
Jos hänellä olisi ollut samat tunteet kuin minulla, ajatteli tyttö,
olisi hän jo seurannut minua ja noutanut minut pois. Nyt olisin heti
suostunut. Olenhan minä alati siellä, vaikka täällä näytän elävän.
Joka yö minun täytyy sinne siirtyä, vaikka en sitten muista, mitä olen
nähnyt. Hänen äänensä kuulen valveellakin omituisine sointuineen, joka
siellä liittyy joka ääneen. En olisi niin väsynyt, jos todellisuudessa
saisin kuluttaa jalkani sinne vievillä poluilla. Hyvä on, ettei häntä
sattuma saata likelle, sillä silloin olisi arpani heitetty. Näin ei voi
elämäni jatkua; minun täytyy, täytyy unhottaa.
Kun isäntä jonkun ajan kuluttua kysyi Ingertiltä, tahtoiko tämä tulla
hänen vaimokseen, kalpeni hän sen sijaan että olisi punastunut.
Kohtalo niin tahtoo, ajatteli hän. Se on hyvä ja vakava minulle, ja jos
se taivuttaa minun päätäni niin, että tekee kipeää, tapahtuu tämä siinä
tarkoituksessa, että näkisin pelastukseni. Velvollisuudessa olen tähän
asti löytänyt leponi, vaikka se olikin niukka ja helposti häiriytyvä.
Jos nyt omistan sen suurempana ja juhlallisempana, tiedän sen antavan
vielä enemmän, vaikkakin se maksaa enemmän. Silloin minun täytyy
pakottaa ajatukseni ja sydämeni; sisintä sopukkaa myöten on minusta
tuleva sellainen kuin pitääkin. Miehellä, joka tarjoo minulle kättään,
on aina ollut minusta korkeat ajatukset. Hän ei ole pyytänyt enempää
kuin mitä hänelle voin antaa -- elämäni on hän saapa. Tuo toinen
minussa kuolkoon. Se on pysyvä minusta kaukana, ja tie sinne sulkeutuu
vihdoinkin.
Ja Ingert myöntyi tarjoukseen ja hänestä tuli määräajan kuluttua Niisin
vaimo. Hän pysyi entisen kaltaisena, yhtä vakavana ja yhtä hiljaisena.
Monet luulivat hänen ylpeilevän asemastaan, mutta kun se soveltui hyvin
hänen arvokkaaseen, nuoreen olentoonsa, kunnioitettiin häntä yhtä
paljon siitä huolimatta.
Vasta kuukausien kuluttua saapui sanoma tästä lngertin kotipitäjään.
Gabriel oli koko ajan ollut levoton ja rauhaton kenenkään tietämättä
syytä siihen. Hänen luonteensa mukaista ei ollut istua murehtimaan
kadotettua onnea. Eikä kansakaan sillä tavoin käsittänyt elämää.
Vaadittiin paljon itseltään, ja jos se ei riittänyt antamaan rauhaa,
vaadittiin enemmän ja pakottauduttiin eteenpäin. Niin Gabrielkin teki.
Saadakseen jotain täytettä talvitöistä runsaasti ylijäävälle ajalle
rupesi hän rakentamaan lisää taloonsa, vaikka se oli hänelle jo
tarpeeksi tilava. Tuollainen hyödytön ylellisyys oli siellä silloin,
samoin kuin nytkin, tavallista, ja jos jotkut ihmettelivät, miksi hän
yksinäisyydessään niin teki, päätyivät he arveluun, että hänestä tuntui
vaikealta asua samassa talossa, johon äidin muistot olivat liittyneet.
Itse hän antoi sen selityksen käydä omastaan. Vastahakoisesti otti hän
vastaan apua ja yksin haki hän puut metsästä. Siellä kuuli hän jokaisen
pakkasilmassa terävöityneen kirveeniskun, joka sattui jäätyneeseen
puunrunkoon, kajahtavan takaisin syvältä vuoresta ja vetoreen ketjujen
ratisevan sen sisässä. Silloin oli kuin olisi hänen rakennuksensa
keralla kasvanut toinen hanke, salassa ihmisten silmiltä, yhtä
salaperäisenä ja tuntematonna tarkoitukseltaan kuin hänen omansakin,
mutta suurempana ja valtavampana kuten kaikki, mikä on tulevaisuuden
porttien takana.
Väliin hän tuumi: Olen antanut onnen mennä luotani ja nyt rakennan
sille jotain, joka aina on pysyvä tyhjänä. Tahdon kuitenkin tehdä sen
valmiiksi. Mitä ne siellä vuoressa rakentavat? Onko niiden kohtalo sama
kuin meidän? Mutta mitä tiedän omastanikaan? Ehkä voi joskus käydä
niin, että talo ei jääkään tyhjäksi, ehkä hän tuntee samoin kuin minä.
Silloin tulee hän takaisin, ja silloin loistaa tupa häntä vastaan ja
sanoo, ettei hän ole poistunut ajatuksistani. Joutuin eteenpäin siis!
Kävipä miten tahansa, on hyvä tehdä työtä väsyksiin asti ja nukkua
rauhassa. Hän oli ennättänyt saada valmiiksi katon ja huoneet, valkeat
ja kajahtelevat tyhjyydessään.
Silloin tiesi sanoma kertoa, mitä oli tapahtunut. Nyt oli hänen
mahdotonta kauempaa rakentaa, ja aika kävi raskaaksi.
En voi jäädä tänne, sanoi hän. Täällä ei ole mitään ajateltavaa enää,
ei mitään askaroimista. Hän ei minusta välittänyt, hän ei voi enää
tulla takaisin. Nyt vasta Gabriel ymmärsi häntä varten rakentaneensa
ja että koko hänen toimintaansa oli vahva toivo kannattanut. Hän takoi
lukon ja asetti sen ovelle, eikä hänellä sitten ollut mitään, mikä
häntä olisi kiinnittänyt sille paikalle.
Minä menen hänen luokseen, ajatteli hän. Se lienee hänelle
samantekevää, sillä hänellä ei voi olla pienintäkään aavistusta
minusta ja minun tunteistani. Minä sanon, että olen köyhtynyt ja että
minun pitää mennä palvelukseen, kuten hänen ennen. Silloin hän antaa
minulle paikan, jos mahdollista, sillä ystävinähän erosimme. Ennen olin
onnellinen, kun sain vain olla hänen läheisyydessään. Yhtä hyvin voin
nyt olla, koska hän silloin oli yhtä kaukana minusta. Tai voin tulla
onnettomaksi -- samantekevä, kunhan saan olla siellä missä hänkin.
Ja hän jätti talonsa muiden huostaan, sanoi tahtovansa nähdä vähän
maailmaa ja katosi. Ei kukaan tiennyt minne tai miksi, mutta hänen
selityksensä sai käydä täydestä. Sellaista oli ennenkin tapahtunut,
että ihmiset äkillisestä väsymyksestä ja vaihtelunhalusta olivat
jättäneet halpa-arvoisena kaiken, mitä heillä oli, kokeakseen sitä,
mitä eivät tunteneet ja mikä siitä syystä tuntui elämisen arvoiselta.