Kerran kuoli siellä mies, ja koska perheen hyvinvointi oli jo ennestään
järkytetty useitten onnettomuustapausten johdosta, täytyi lasten
lähteä kotoansa vieraaseen palvelukseen. Vanhimman tyttären nimi oli
Ingert; hän ei ollut vielä täyskasvuinen, mutta hänestä näytti tulevan
suuri ja voimakas ja kauniskin. Hän tuli erääseen naapuritaloon, jonka
isäntä oli nuori ja naimaton ja jolla oli äitinsä talossaan. Se oli
arvossapidetty, hyvä ja rikas pesä, ja hänen oli siellä hyvä olla. Hän
sai yhä enemmän ja enemmän toimia huostaansa sitä mukaa kuin voimat
ja ymmärrys kasvoivat. Silloin hänen luonteensa muuttui iloisemmaksi,
kun hän tunsi olevansa hyödyksi, muutoin häntä vaivasi tieto siitä,
että oli vajonnut omistavien luokasta ja nyt oli toisten käskettävänä.
Vaikeinta oli olla kotiseudulla siinä asemassa, sillä ne, jotka hänet
näkivät, saattoivat ajatella samaa kuin hän, ja hänen oli torjuminen
luotaan heidän aavistettu säälinsä.
Vihdoin rupesivat nuoret pitämään toisistaan. He eivät sitä osoittaneet
sanoin eivätkä ilmein, päinvastoin tulivat he vieraammiksi ja melkein
tylyiksi käytökseltään. Kumpikin säilytti omaansa jonkinlaisella
pelolla, joka tuli aremmaksi ja ylpeämmäksi tunteen heissä yhä
kasvaessa. Miksi niin piti olla, sitä he eivät ajatuksissaan
selvittäneet, yhtä vähän kuin miksi pilven varjo toi tuulta ja kylmää
mukanaan; siinä ei auttanut muu kuin kietoa vaate tiukemmin ympärille.
Jos he tutkivat sydäntään, tuntui heistä, että rakkautta, joka olisi
yhtä syvä ja voimakas kuin heidän omansa, tuskin voi olla olemassakaan,
se oli yhtä mahdotonta kuin että myrskytuuli voisi puhaltaa kahdelta
eri taholta. Tuntiessaan oman arvottomuutensa tuli kumpikin siihen
havaintoon, että häntä ei toinen voinut pitää yhtä arvokkaana kuin
hän itse piti toista, eikä kumpikaan tahtonut tyytyä vastaamaan
valheella rehelliseen huutoon. Tytöstä oli myös köyhyytensä esteenä
avioliittoajatukselle.
Muutoin he olivat kyllin onnellisia saadessaan elää toistensa rinnalla
ja antaessaan työn täyttää tunnonrauhalla päivän. Pitkään aikaan heidän
mieleensä ei johtunut edes pyytää enempää. Mies ei olisi tahtonutkaan
tehdä äitinsä mieltä vastaan, sillä tämä ei ollenkaan tahtonut miniää
taloon. Hänellä oli syöpähaava rinnassa, joten hänellä ei ollut
pitkälti elon aikaa. Sen tahtoi hän elää rauhassa ja tuntea tahtonsa
vallitsevan voimakkaana ja lujana, kunnes hetki oli käsissä, jolloin
sen tuli kääntyä pois ja särkyä. Hän katsoi elämään synkästi, mutta
rohkeasti eikä tahtonut verhota sitä ilon valepukuun. Se sai leikkien
kulkea edelleen tapansa mukaan, sitten kun hän itse oli kätkössä, mutta
nyt hän tahtoi olla hymyilemättä ja suutaan vääntämättä, koska selvästi
tiesi, minkä arvoista se oli. Hän piti paljon Ingertistä juuri tämän
hiljaisuuden tähden, jonka hän luuli sisältävän samaa kylmyyttä kuin
hänen omansakin, ja hän oli ystävällisempi hänelle kuin muille, syystä
että ei saanut tarpeetonta tuttavallisuutta vastaukseksi. Niin kului
aika, kunnes äiti kuoli.
Nyt tiesi mies, Gabriel oli hänen nimensä, että jos hän ollenkaan
puhuisi, pitäisi sen olla kuolemantapauksesta aiheutuneiden muutosten
yhteydessä. Mutta se oli vastaista hänen sopivaisuudentunteelleen,
hänestä tuntui kiittämättömältä heti sellaisen tappion jälkeen täyttää
aukko ja kääntää suru iloksi. Äiti oli ottanut suuren sijan ja
jättänyt jälkeensä voimakkaan ja juhlallisen muiston; yksin huoneessa
vallitsevan ilman ihmeellinen kylmyys tuntui henkivän puhtautta ja
hiljaisuutta, jota ei ollut rikottava. Poistunut oli vielä heidän
keskellään, ja hänen haamuaan ei pitänyt pelottaa pois ja sulkea ulos
pimeyteen, ikkunasta katsomaan toisten iloa.
Se, minkä hän sai ja mitä hänen tuli tehdä oli: puhutella Ingertiä ja
kysyä, tahtoiko hän jäädä kuitenkin taloon, vaikka hän nyt oli yksin,
ja tarttua siihen peräsimen osaan, jonka vainaja oli jättänyt. Aika sai
sitten rauhassa tuoda mukanaan sen, mikä oli tapahtuva, jos yleensä
jotain oli tapahtuva.
Mutta kun Gabriel kysyi häneltä, ääni hillittynä ja määräperäisin
sanoin, ei hän voinutkaan hallita katsettaan. Se hymyili ja hyväili
tulevaisuuden mahdollisuutta; siihen syttyi loiste heidän seisoessaan
eteisenportailla, silmäillen maaliskuun illassa hämärtyvää maisemaa ja
kevätvalon leikkiä lumella. Ja Ingert näki loisteen.
Ja Ingert oli hyvin ylpeä, ja hänen ajatuksensa oli nopsa ja terävä.
Hän ei ole koskaan ennen katsonut minuun noin, ajatteli hän, olen
kaunis hänen mielestään, hän tietää, että olen köyhä, ja tahtoo minua
jäämään tänne yksin kanssaan. Jos hän olisi ajatellut pitemmälle,
tarkoittanut jotain enempää, olisi hän nyt sen sanonut. Jos jäisin,
voisi siitä koitua minulle häpeää, sillä en voisi mitään kieltää,
jos hän oikein pyytäisi. Vaikkapa hän vain teeskentelisi rakkautta.
Tiedänhän, mitä miehelle voisi pälkähtää päähän, jos asuisimme täällä
turvallisesti ja tottuneina yksinäisyyteen.
Ja juuri siksi, että hän itse rakasti niin suuresti, tarttui hän
kovemmin ja ankarammin sydämeensä. Hän tiesi kyllä, että jos niin
olisi tapahtunut, olisi se kunnon miehen puolelta, kuten Gabriel
oli, johtanut avioliittoon. Taikka, jos hän pitäisi varansa, voisi
hän houkutella tämän siihen kunniallisella tavalla, huolimatta
köyhyydestään. Mutta pienintäkään viekkautta tai rumaa keinoa käyttäen
ei hän tahtonut saavuttaa onneaan, jos sitä sanaa ollenkaan sopi
käyttää, ei Gabrielin suhteen, vaikka hän muihin nähden saattoi katsoa
sellaista yhtä ennakkoluulottomalta kannalta, kuin oli tavallista hänen
piirissään. Nyt tarvitaan rohkeutta, ajatteli hän, ja samassa oli
hänellä sitä yllin kyllin ja hän pysyi lujana päätöksessään.
Ei, sanoi hän, ei hän tahtonut.
Ja Gabrielin silmissä loiste sammui. Hänkin kävi tilille rakkautensa
kanssa ja tarttui siihen kovasti ja vakavasti.
Hän ei vastaa rakkauteeni, ajatteli hän. En sitä koskaan ollut
toivonutkaan. Ainoastaan että ehkä joskus... Mutta niin ei pitänyt
käymän. Hän on oikeassa; jos hän niin tuntee, on parasta heti erota.
Ja täten oli hänelle vielä mahdottomampaa kuin ennen antaa edes
vilahdukseltakaan nähdä, mitä hän oli tarkoittanut. Heidän
hyvästijättönsä oli lyhyt, mutta ystävällinen. Hyvänä isäntänä ja
hyvänä palvelijana he erosivat, mutta raskaat olivat heidän askeleensa
toistensa luota.