Per Hallström.
Haaksihylky.
Sanaton.
Phocas.
Lähteet.
Per Hallström.
Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia
kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin
opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä
toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän
sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun
puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo
varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat
sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan
esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin
kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia.
Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia
kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä,
romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja
valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie
hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä
värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean
talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.
Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla.
Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on
olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno
sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan.
Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän
lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.
Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa
vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja
"Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia."
Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi"
sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna".
Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana,
suurenmoisempana ja sopusointuisempana.
Haaksihylky.
Ulkosaarilla puhuttiin vielä joskus tapauksesta, joka oli sattunut
noin miespolvi sitten. Paikka oli tietty, ja jos osui joutumaan sen
läheisyyteen silakkaverkkoja laskevien kalastajien mukana, saattoi
kuulla sanan, joka pani mielikuvituksen liikkeelle.
Ylemmä -- sanoivat he merkitsevästi varoittaen etsiessään nuotalle
ankkuripaikkaa likellä rantaa -- ylemmä! Muuten voi virta ajaa sen
sinne.
Mikä siellä sitten on? tuli kysyneeksi uteliaana merkitsevästä
äänenpainosta.
Hylky, kuului vastaus aivan kuin koko maailmassa olisi vain yksi
sellainen olemassa.
Ettäkö kivekset tarttuvat siihen kiinni?
Ei siksi. Kyllä siinä tarpeeksi syvää on. Mutta kalaonni ei ole
taattu sillä paikalla. Ja kun puhuttiin kalaonnesta, mitteli katse
epäluuloisesti vierasta, jonka suhde tutkimattomiin ja outoihin,
inhimillisiä hankkeita suosiviin tai vastustaviin voimiin oli
epätietoinen ja siten tosin lupaavakin, mutta samalla vaarallinen.
Niin kauan kuin laskemista kesti, oli mahdoton saada enempiä tietoja,
ja kivekset ja kohot molskahtelivat veteen, niin että kuului kuin
olisi vaiteliaisuuden perään pantu piste toisensa jälkeen. Vasta
kun kaikki oli valmiina ja pyydys kellui ylös ja alas tavallisesti
huomaamattomassa, kuvastelevassa iltamainingissa, saattoi tulla
kysymykseen jotenkin vastahakoinen myöntymys pyyntöön saada nähdä
haaksirikkoutunut laiva, jos siitä vielä oli mitään nähtävissä.
Eipä ollut paljoa. Siinä oli niin syvää, että tuskin etumastokaan oli
koskaan ulottunut pinnalle, ja nyt olivat molemmat mastot poissa,
joko talteenotettuina tai jonkun keväisen jäänlähdön vieminä. Vasta
sitten, kun oli kauan tuijottanut, käsi kiikariksi koverrettuna,
veden pinnan rajassa, saattoi erottaa kallellaan olevan rungon koko
reelingin. Saattoi nähdä katkenneet vantit, jotka kiemurtelivat
kannella kuin ankeriaat, ankkuripelin joutilaine kampeineen, valmiina
pyörimään kuin joku sadun eläin, ja ruorinvarren kauas sivullepäin
väännettynä samoin kuin silloin kun se teki viimeisen epätoivoisen
yrityksen vaaraa välttääkseen. Kaikki oli tummaa, varjomaista, melkein
aineetonta. Näki myöskin kajuuttaportaan aukon, joka oli musta kuin
kaivos ja tuntui johtavan aivan suunnattomaan kuiluun. Huolimatta
selvästä alastomuudestaan oli se kammottavaa kuten kaikki, mikä on
ollut ihmisten omaa ja sitten luisunut kadoksiin elämän käsistä. Ei
ainoakaan meriruoho eikä leväkasvi ollut siihen juurtunut, luultavasti
syvyyden tähden. Mutta saattoi myös tuntua siltä, kuin jonkinlainen
kirous olisi pitänyt ulohtaalla kaiken kasvullisuuden. Tiheänä
laumana lähestyvä lahnaparvi säikähti laivan varjoa, ja leveät kyljet
välähtivät metallimaisesti sen samassa kääntyessä ja kadotessa. Oli
aivan kuin sadat keihäänkärjet olisivat taittuneet oudon, aavemaisen
valon kajastuksessa.
Oli mahdotonta käsittää, kuinka alus oli voinut upota sellaiseen
syvyyteen ja siksi kaukana maasta.
Se oli tapahtunut keskiyöllä, kerrottiin. Kaljaasi oli ollut seudulla
outo, tullut kovaa vauhtia, kovassa myrskyssä. Sitten se oli törmännyt
terävään kallionkulmaan, kimmahtanut taaksepäin jonkun matkaa vajoten
ja luisuen äkkijyrkännettä alas. Ken tietää, miten kaikki oli käynyt.
Siellä se nyt joka tapauksessa oli.
Ei siis ketään pelastunut miehistöstä.
Ei kukaan elävänä päässyt sieltä. Eikä sillä hyvä; jälkeenpäinkin se
tuotti onnettomuutta.
Kun oli kuljettu kappale kotimatkaa, sai kuulla lisää, koko tarinan
sellaisena kuin se oli.
Tarinat ovat kansan suussa niukkasanaisia, aivan kuin ne vastoin
heidän tahtoaan jäisivät muistiin. He eivät puhu paljoa itsestään
ja vielä vähemmin luonnonvoimista, joista ei juuri tiedä muuta
kuin että niiden luonne on oikukas ja närkästyvä, niiden tahto
hiljaisuutta ja salaperäisyyttä kauttaaltaan. Siihen aikaan, kun ne
olivat taruperäisiä, eläviä yksilöitä, mainittiin niitä kiertelevillä
nimityksillä, sillä oikeissa nimissä piili taikavoima. Vaikka tämä
käsitys nyttemmin on hävinnyt, on siitä jäänyt jäljelle jonkinmoinen
arkailu. Muu johtuu luonteen kalseudesta. Ei ole paljoa sanomista
elämästä, jota on saanut kokea kaikessa sen kuivassa kovuudessa.
Aivan yksinkertaisesti kaikki käy niin ja niin, koska ei toisin voi.
Mieltäkiinnittävää se ei ole, eikä itsekään välitetä olla. Jos joku on
ajatellut ja tuntenut jotain elävästi, ei hän puhu siitä sanaakaan.
Niin säilyttää tarina vain tapahtuman lujan ja kuolleen luurangon, joka
on kokoonpantu muutamista kankeista sanoista, ja vieras kuuntelija
kysyy turhaan: eikö enempää? On ollut enemmän. Luuranko on ollut osa
elävästä ruumiista, joka nyt täytyy jättää arvaamisen varaan.
Siihen oli hyvää aikaa säyseitten sanojen välillä, joita soudunkin
tahdikkaat liikkeet venyttivät ja katkoivat. Kohta oli kaikki
lopussa, ja veneen jättämä juova sileni ulapan vaaleanvihertävään ja
tiilenpunaiseen peilipintaan ihmeellisessä kesäyön valossa.
Tapahtuma oli ollut suunnilleen tällainen.
Haaksirikko tapahtui myöhään eräänä syksynä, jolloin oli tuullut kauan
ja kovasti. Mies, joka hoiti pientä majakkaa laivareitin varrella
olevalla luodolla, ei ollut voinut soutaa tarkastamaan, paloiko lamppu
todellakin. Niin oli hänen tapansa tehdä ainakin muutamia kertoja
öljysäiliön täyttämisten välillä. Hän oli hyvin tunnontarkka, ja nyt
häntä lakkaamatta vaivasi ajatus, että liekki oli saattanut sammua,
vaikka hän tuskin tiesi, kuinka se olisi voinut tapahtua. Hän oli
tehnyt kierroksen ulommaksi, lähdettyään viime kerralla paikalta,
ja nähnyt molempien valojen miettiväisten silmien tavoin loistavan
ja sulkeutuvan, ja vihreässä hämärässä ne olivat saaneet tähtiä
muistuttavan iäisyyttä sädehtivän valon. Kaikki oli kuten pitikin,
ja hän katseli niitä samalla mielihyvällä kuin ennenkin, mutta vesi
kuvastihe jäisenä ja synkkänä ja pian saapuivat puhurit. Päivien
kuluessa hän kävi yhä levottomammaksi, ja joka kerta, kun hän sytytti
piippunsa, lensi ajatus pienen liekin luo ja tikku sai palaa sormeen
asti, ennenkuin hän tuli sen sammuttaneeksi.
Päivää ennen tapahtumaa oli hän pyytänyt soutuapua eräästä mökistä,
johon oli helpoin päästä. Siellä asui neljä veljestä, mutta yksi ei
voinut tulla kysymykseenkään, sillä hän oli sairas. Hän oli joku
vuosi sitten ollut merihädässä ja pelastunut kyllä eräälle saarelle,
mutta saanut siellä viettää monta vuorokautta nälissään ja vaatteet
jäästä kalisevina. Se oli ollut niin kovaa, ettei hän koskaan voinut
enää lämmitä, vaikka joutui kuumeeseenkin. Hän oli aivan kykenemätön,
säryn murtama, miltei halvattu ja yski keuhkoja ja maksaa, kuten
sanotaan kaloista, jotka ovat nielleet koukun niin, että sisälmykset
vääntyvät ulos sen mukana. Pahinta oli, että koko hänen luonteensa
oli onnettomuudesta muuttunut, hän oli tullut katkeraksi, ilkeäksi ja
kateelliseksi kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä.
Hän makasi säyläsohvallaan vuorokaudet läpeensä kääntäen selkänsä
päivään päin, mutta tahtoi neuvoillansa puuttua kaikkeen ja oli siten
taakaksi itselleen ja muille.
Toiset olivat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin sillä seudulla, ja
majakanvartia toivoi varmasti saavansa heiltä apua, vaikka retki
olikin vaarallinen. Myrsky riuhtaisi lukonkääkän hänen kädestään,
kun hän astui tupaan, ja rajuilma kävi joka hetki kiivaammaksi, meri
kuohui mustana ja viheriänä rantajään takana, ja taivas oli pelkkää
ajelehtivaa levottomuutta. Hän olisi heti saanut mitä halusi, jollei
sairas olisi äkkiä ruvennut tarkkaamaan mitä oli tekeillä.
Hän käänsi laihat, venyneet, sinertävät ja verestävät, nyljetyn
hevosen kaltaiset kasvonsa huoneeseen päin. Häntä harmitti vanhuksen
juurtajaksainen puhe ja toimeliaisuus.
-- Mitä te nyt huolehditte? hän kysyi.
-- Lamppu voisi sammua, ja silloin...
-- Sammuako? Ja silloin? Mitä sitten?
-- Voi tapahtua onnettomuus, jos joku laiva sattuisi kulkemaan.
-- Onnettomuuksia tapahtuu aina. Sinä kyllä silloin nukuit rauhassa,
kun minä olin luodolla. Kaikki muut samaten. Ei minulla ollut kovin
hyvä olo. Antaa niiden pirujen käydä samoin! Mereen jääminen ei kai ole
pahinta.
Tuollaisia ajatuksia eivät toiset, terveitä ollen, voineet käsittää
ja he hankkiutuivat lähtemään ulos. Tässä oli jotain, joka kiihotti
sairasta saamaan mielipiteensä voitolle, ja hän tunsi suorastaan
jonkinlaista elämäniloa.
-- Myrsky taantuu ennen yön tuloa, sanoi hän tyynesti, sen kuulee
otteista. Se on nyt korkeimmillaan. Tunnen sen varmasti ruumiissani.
Odottakaahan vähän aikaa täällä, niin saatte nähdä!
Ja koska hänen murjotut jäsenensä todellakin olivat osoittautuneet
kykeneviksi aavistamaan säänmuutosta, ottivat veljet hänen sanansa
onkeen. Eihän tarvinnut suotta ruveta vaivaamaan itseään. Päätettiin
odottaa, ja sillä aikaa ilmestyivät pullo ja kortit pöydälle. Ei
tarkattu enää ulkona riehuvia voimia, eikä kukaan huomannut ottaa
ajasta vaaria. Ainoastaan sairas nosti tuontuostakin päätään nauttien
viekkaudestaan ja ehkä ensi kerran elämässään myrskyn raivoamisesta.
Se paisui yhäti, tullen hillittömäksi, se riemuitsi ja vihelsi
hävittämisinnossaan.
Käy kuten ennustinkin, puheli hän toisinaan. Nyt se pian lannistuu, nyt
siitä ei kohta ole mihinkään, nyt se ei voi enää matoakaan vahingoittaa.
Toisten ajatuksenjuoksu oli sekava; he vain hymyilivät mukana hänen
oudolle, kummalliselle hymylleen ja panivat sen juomisen laskuun.
Heistä tuntui hauskalta istua siinä, missä nyt olivat. Ennenkuin he
tiesivätkään, tuli hämärä.
Silloin syttyi välke raajarikon pimeään toivottomaan katseeseen.
-- Parasta olisi sytyttää valo, sanoi hän ilkeän voitonriemuisesti. Nyt
juuri se taisi sammua majakasta. Ja nyt tuntuu taas rupeavan tuulemaan!
Hän matki sitä vääntäen lapsellisesti, mutta samalla kammottavasti
huuliaan, jotka olivat halkeilleet ja haavoittuneet taudista -- huu,
huu, näin se panee! Ja kun hänen täytyi yskänsä tähden keskeyttää,
kuulivat toiset saman äänen, ainoastaan suurempana ja hurjempana
kaikessa pimeydessä ja autiudessa, kulkevan tuvan katon ylitse, huu,
huu.
Nyt he ymmärsivät, että olivat antaneet petkuttaa itseään, ja nauroivat
sydämestään sille kuin ainakin onnistuneelle ja hyvänsävyiselle
kepposelle. Oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään, ja kaikki olikin
ehkä ollut vain turhaa hälyytystä. Juotiin ja pelattiin vielä jonkun
aikaa, kunnes alkoi nukuttaa. Ainoastaan majakanvartia muisti vielä
levottomuutensa, mutta lohdutteli itseään sillä, että vaikkakin siihen
voi olla aihetta, ei hän voinut syyttää itseään velvollisuutensa
laiminlyömisestä.
Seuraavana päivänä huomattiin haaksihylky maalta päin. Pari ruumista
löydettiin ja jotain irtainta, josta laiva voitiin tuntea. Tutkimus
osoitti majakkatulen sammuneen. Polttoainetta oli kyllä, mutta jokin
koneistossa oli joutunut epäkuntoon. Kapteeni ja yksi mies oli
kateissa, mutta ei ollut pitkältä hakuaikaa, sillä talvi jääti pian
vedet. Sen mukana levisi unhotus kaiken yli.
Eräs veljeksistä ei ensi alussa voinut helposti rauhoittua. Hän oli
nuorin ja luultavasti hentoluonteisin; hän ei ollut vielä nähnyt muuta
maailmaa, kuten toiset, eikä siis tottunut sen tapaan, että ei saa olla
liian arkaluontoinen edesvastuuseensa nähden. Hän moitti itseään siitä,
ettei ollut auttanut, ja oli jonkun aikaa raskasmielinen ja kärsimätön.
Hän ei saanut puhua tapahtumasta, sillä jokainen viittaus siihen tuotti
hänelle sairaan veljen pilkan ja parjaukset. Tämä tunsi melkein vihaa
noita outoja vainajia kohtaan ja tekaisi heitä vastaan syytöksiä mitä
tyhmimmästä ja rikollisimmasta huolimattomuudesta laivan ohjaamisessa.
Tämä pakko syvensi nuoremmassa veljessä vaikutelmaa, mutta tuskin se
sentään jätti jälkeensä vallan syvää arpea, sillä ennen joulua hän taas
oli entisellään. Hän oli voimakas, rohkea ja hilpeä nuori mies, nimeltä
Mauno.
Keväällä, kun meri pääsi kahleistaan, ruvettiin taas puhumaan hylystä.
Tiesi millä perusteella kulki huhu, että siellä oli rahoja; pian sai
se varmuuden muodon ja summa voitiin sanoa taalereissa. Pojat, jotka
ennen sen enempää ajattelematta olivat katselleet, kuinka etumaston
kehrä oli murtanut tähden kirkkaaseen jääkattoon, näkivät sen nyt
keinuvan ylös-alas aalloissa ja viittovan kaikenlaisia luvaten. He
makailivat pitkät ajat kokkanuora kiinni ja tuijottivat syvyyteen; he
luulivat näkevänsä jos minkälaisia rikkauksia ja tavoittelivat niitä
haroilla, jotka tavallisesti takertuivat touvistoon jääden sinne. Sen
pitemmälle ei päästy, sillä syvyys oli liian suuri. Aikaihmisiä pidätti
tästä pelastusyrityksestä vaisto, joka sanoi sen hyödyttömäksi, sekä
rehellisyys, sillä jos rahoja oli, oli niillä omistajakin.
Mutta raajarikko, joka makasi säyläsohvallaan, tuli aivan kuin
noidutuksi tämän kuullessaan; hän väänteli ajatusta samalla kuin
itse kiertelehti tuskissaan, hänen katseensa jäätyi ja koveni yhteen
paikkaan tuijottavaksi. Miten hän lie puhunutkin, tosiasia on, että hän
sai veljet myöntymään ja tehtiin suunnitelma. Maunon, joka oli hyvä
uimaan, tuli sukeltaa noutamaan aarretta, ja koko hanke oli pidettävä
salassa. Itse täytyi hänen ruveta johtajaksi, vaikka ei ollut käynyt
oven ulkopuolella sairastumisensa jälkeen. Eräänä aamuna ani varhain
käytiin toimeen.
Suuri vene pantiin kuntoon ja takateljot peitettiin patjoilla, sairas
kannettiin peitteessä rantaan ja asetettiin niille. Ilma oli kolea,
hän yski melkein kasaan itsensä, kierrellen kuin ankerias lipossa;
hänen kasvonsa kävivät mustiksi kuin hukkuneella, ja puolikuolleena
hänet laskettiin veneeseen. Hän näytti kamalalta auringonvalossa,
maatessaan likaisena likaisella vuoteella läkähtymäisillään haukkoen
henkeä. Sormet hapuilivat kynsimäisen koukistuneina särystä, yskä oli
kumeampiäänistä kuin veden loiske venettä vasten, ja ajettuneita,
märkiviä silmäluomia pakotti kirkkaassa valossa. Mutta hänen noiduttu
tahtonsa voitti aina, hän laski leikkiä ja nauroi, vaikka se tuotti
aina yskänpuuskan, ja kun he tulivat paikalle, kurotti hän päätään
veneenlaidan ylitse, varovaisesti tunnustellen kuin mato ryömiessään
maasta esiin.
Hänet asetettiin laakealle kalliolle niin, että hän saattoi nähdä
kaikki; siinä hän makasi helteen lisääntyessä ja unohti tuskansa
hyvinvoinnissaan ja innoissaan. -- Toiset pitelivät pingotetulla
nuoralla venettä laivahylyn kohdalla, Mauno riisuutui, pani nuoran
vyötäisilleen, otti kiven syliinsä painoksi ja syöksyi päistikkaa
veteen.
Hänen piti ensin katsastaa paikkoja ja koettaa, kuinka kauan voi pysyä
veden alla. Raajarikon piti laskea aika suuresta merimieskellostaan,
että tiedettäisiin sitten myöhemmillä kerroilla milloin hänet piti
vetää ylös, jos liian kauan viipyisi.
Hän viipyi jotensakin kauan. Veneessä-olijat, jotka näkivät hänen
valkean ruumiinsa katoavan, hapuilivat peloissaan nuoraa; raajarikosta
tuntui kello seisovan, niin hitaasti kulki sekuntiviisari. Hänen täytyi
painaa se korvaansa vasten ja pidättää yskäänsä, voidakseen kuunnella.
Äkkiä pisti Mauno päänsä esiin aivan toisesta paikasta kuin he olivat
odottaneet, hymyilevänä, punaisena ja kiiltävänä, läähättävästi
hengittäen. Kun hän kykeni puhumaan, huusi hän iloisesti ja meluavasti,
kuten uivilla on tapana:
-- Se näytti puhtaalta ja siistiltä, kansi oli tyhjä. Oikein se näytti
kummalliselta, saattoi erottaa kaikki tarkkaan. Oli kuin kaikki olisi
ollut isompaa. Edessäpäin oli touveja, muutamia katkenneita vantteja.
Siellä alla oli jotain, mitä lie ollut.
Raajarikon katse kiilui ahnaasti, ja kello kilahteli ketjua vasten.
-- Siitä sinun olisi pitänyt ottaa selvä. Se voi olla matka-arkku.
Sinun pitäisi pitää nuora varalla ja panna silmukka sen ympärille.
Ja tuskin hän malttoi odottaa, kunnes veli jaksoi mennä taas alas.
Mutta Mauno seisoi hyvätuulisena ja hiljaisena veneessä hengähtääkseen.
Kun hän oli valmis, pisti hän käsivartensa irroitetun nuoran
silmukkaan, otti uuden kiven ja sukelsi.
Heidän hankettaan valaisi nyt iloisuus, joka valtasi jokaisen. Meri
päilyi vaaleansinisenä, ja hilpeät pikku laineet tanssien lipattivat
rantakallioita vasten. Pienet pilvenhattarat kuvastelivat epäselvästi
karehtivassa pinnassa, ja oli kuin olisi alapuolella ollut samanlainen
keveä, valoisa avaruus. Näköpiirin rajassa uiskentelevat saaret olivat
tuskin kiinteämpää ainesta; ne kimmelsivät sinertävän hopeisina.
Raajarikonkin täytyi huomata, kuinka kaikki oli iloista. Sekava
ajatussarja lensi hänen päänsä läpi, kuinka kaikki nyt näytti toiselta
verraten siihen ympäristöön, missä hän viime kerralla oli ollut,
kun meri ärjyi vaatien hänen henkeänsä, sokeana, viheriänmustana ja
jäisenä. Mutta hänen huomionsa kiintyi kelloon. Kesti kauan. Määrätty
aika oli kulunut. Ehkäpä Mauno siellä askaroitsi arkun ja silmukan
kimpussa. Parasta antaa vielä sekunti aikaa! Nyt sekin kului. Vetäkää
nuorasta!
Veljet tottelivat, ja nyt syntyi silmänräpäyksen kestävä kamppailu
heidän ja syvyyden välillä; nuorassa kiskoi ja rapisteli. Mauno sukelsi
esiin. Hän oli nyt väsyneempi kuin edellisellä kerralla ja tarttui
innokkaasti veneenreunaan. Kesti hetkisen, ennenkuin hän voi puhua ja
saada takaisin reippaan, uskaliaan äänensävynsä.
-- Olitte vähällä saattaa minut kiipeliin, hän sanoi. Nuora oli
touvisolmun alla. Minun oli muutenkin vaikea saada sitä irti, ja sitten
vielä veditte lisäksi.
Raajarikkoa ei tämä huvittanut.
-- Sinähän olet nyt ylhäällä, huusi hän. Mutta miksi et ottanut mitään
mukaasi? Matka-arkku...
-- Ei se ollut matka-arkku.
-- Miksi sanoit sitten niin? Mikä se sitten oli?
Mauno kiipesi veneeseen ja seisoi nyt väristen alastomuudessaan. Hän
piti käsiään ruumiista kaukana katsoen heihin inhoten ja melkein
epäillen.
-- Se oli ruumis, vastasi hän synkästi. Se oli kietoutunut köysiin
ja oli vääntänyt itsensä aivan kieroon. En koskenut siihen, en toden
totta. Kuljin aivan sen ohitse liki sen kasvoja ja silloin, yhtäkkiä
sen näin.
Hän oli vielä näkevinään ruumiin edessään, irvistelevänä, inhottavana
ja viheliäisenä, pussimaisen paisuneine, sinertävine lihaksineen ja
suurine keltaisine hampaineen. Hän sylkäisi ja puhui teeskennellyn
hilpeällä, reippaalla äänellä.
-- Hauskempaakin voi olla. En ole juuri halukas enää tuohon. Kuinka
monta tahdotte saada käsiinne? Minua paleleekin kovasti, en ikipäivänä
ole tuollaista vettä nähnyt. Jos minun pitää sinne vielä mennä, saatte
antaa minulle ryypyn.
-- Sen toki saanet. Ja he ryyppäsivät kukin vuorostaan.
Mutta Mauno oli vielä kahden vaiheella, hänen kasvonsa olivat verekkäät
ja punaiset paineesta, silmänvalkuaiset olivat verestävät ja ympärystät
pöhöttyneet kuin yöllisistä hurjasteluista. Hän näytti paljoa
vanhemmalta kuin äsken.
-- Mitä minä siellä teen? sanoi hän. Antaa sen jo olla.
Raajarikko vallan raivostui näistä estelyistä.
-- Ethän vain pelänne ruumiita, sähisi hän. Sinusta ei ole mihinkään.
Olet minua kurjempi. -- Ja hän sadatteli kohtaloaan, että oli pakotettu
makaamaan avutonna toisten kiusan esineenä. Se naula veti, Mauno pyysi
neuvoa.
-- Sinun pitää katsoa kajuuttaan. Siihen kai kykenet?
-- Kykenisinpä kyllä, jos ei ovi olisi lujasti kiinni. Siltä ainakin
näytti minusta. Se on voinut turvota.
-- Siinä tapauksessa taot sitä kivellä, ennenkuin luovut tuumasta.
Käsitätkö?
Mauno käsitti.
-- Minä teen niin. Mutta pitäkää varanne, kun vedän nuorasta.
Ja hän valitsi entistä raskaamman painon, jossa oli terävä särmä.
-- Kun nyt kerran täytyy, sanoi hän vaappuen veneenreunalla ja tähdäten
tullakseen oikeaan paikkaan mahdollisimman kauas edellisestä. Sitten
hän katsoi viivytellen ympärilleen, kuin olisi halunnut ottaa oikein
paljon päivänvaloa mukaansa, hengähti syvään täyttääkseen rintansa ja
molskahti veteen raskaasti ja äkkiä kuin hara.
Veljistä tuntui melkein kamalalta nähdä hänen valkean ruumiinsa
uppoavan pimeyteen. Vaikka valaistus ei ollut muuttunut, ei vesi
enää ollut niin iloisen näköistä. He aavistivat miltä hänestä mahtoi
näyttää. Kaamea viheriä avaruus, jota myrsky myllertää vaahtopäisten
harjojen välillä, pohja kallioineen, mutineen, kiviröykkiöineen
autiona, kylmänä, ahdistavana, mustat varjot onkaloissaan -- koko
kuollut maailma tuolla alhaalla meren pohjassa.
Se ei ollutkaan kuollut; yhtäkkiä sieltä kuului kumea, kova pamahdus ja
senjälkeen toinen niin voimakas, että melkein säikähdytti.
Ennenkuin he ehtivät ajatellakaan, että se johtui kivellä takomisesta
ja että vesi vahvisti äänen suurta, tyhjää laivanrunkoa vastaan,
tapahtui jotain kummallisempaa, pahempaa. Valkeanvihreä ainejoukko
tunkeutui pyörteissä veden pinnasta, työntäytyi sen yläpuolelle
ja aukesi ammottavan suuriksi kuplarenkaiksi, kuin jonkinlaiset
näkymättömät olennot olisivat hengähtäneet viimeisen henkäyksensä.
Se oli ilma, joka oli suljettu syvyyteen uponneen laivan muassa;
jälkeenpäin se huomattiin, ei silloin vielä. Oli kuin kaikki
kuollut, ihmiset, laiva, kaikki minkä vesi oli ottanut elävältä ja
tukahduttanut, sukupolvia kestänyt kauhu ja kylmyys, olisivat pyrkineet
ilmoille ja päivänvaloon ja aavemaisen matalasti päästäneet kuuluviin
huudon. He kuulivat sen myllerryksenä, jonka muodostivat erilaiset
äänet ja sanat, valitukset, kiroukset, tervehdykset kotiin, ja samalla
he tajusivat, että se oli vain särkyvien vesikuplien poreilua, jonka
he kuulivat. Ilmaan levisi jääkylmyys ja inhottavan paha haju, joka
suussakin maistui.
Kaikki kesti vain jonkun sekunnin, ja tuskallisen valppaasti tarkattiin
veljen merkkiä nuorasta. Se tuli melkein heti niin kiivaana nykäyksenä,
että oli vetää heidät kumoon, mutta he rohkaisivat mielensä ja vetivät.
Ensin se tuntui elottomalta painolta, sitten vauhti auttoi sitä
eteenpäin, niin että se sukelsi esiin itsestään heidän eteensä.
Se oli Maunon paljas valkea ruumis, mutta liikkeet eivät olleet hänen,
eivätkä kasvotkaan. Ne olivat tuskin elävän kasvot, silmät olivat
lasimaiset ja kaksin verroin isommat kuin tavallisesti, huulet verille
purrut ja leukapielet lukossa, ihon väri oli viirukas sekoitus kalpeata
ja verestävää, joka oli jo jäykistynyt ja mustunut. Hän taisteli
henkensä edestä ehtiäkseen veneeseen, mutta jäsenet eivät ottaneet
totellakseen, pää vaipui kerta toisensa perästä veden alle ja katse
pälyili pelokkaasti taaksepäin. Siellä oli jotain tulossa, niitä oli
kaksikin. Olisi voinut luulla näkevänsä kaksinkertaisesti. Mutta vain
ensi kauhun vallassa; sillä toinen ei ollut valkea ja hänellä oli
vaatteet yllään. Hän oli muuten tuskin ihmisen näköinen muodottomaksi
paisuneena, takkuiset hiukset limassa ja nenä pitkänä valkeana nokkana.
Vesi hänen ympärillään sai paksun, öljymäisen, sateenkaarenvärisen
kiillon, kuin olisi sille valutettu rasvaa.
Pari silmänräpäystä vain sen pää oli näkyvissä vedenpinnan
rajassa; se kääntyi hitaasti selälleen jonkinlaisessa kaameassa
mukavuudenharrastuksessa, paino veti sitä jaloista alaspäin, ja se
vaipui verkallensa syvyyteen.
Mauno oli silloin veneen luona; hänet vedettiin ylös, ja hänen
maatessaan jäykkänä tuhdolla oli toisilla aikaa ajatella.
Se oli luonnollisesti yksi alhaalla olevista ruumiista. Se oli
seurannut pyörteen mukana, kun Mauno vedettiin ylös, tahdottomana,
tottelevaisena joka liikkeelle kuten ainakin esineet, joilla on
suunnilleen sama paino kuin vedellä. Se ei olisi pelästyttänyt ketään,
ellei se olisi tullut niin äkkiarvaamatta, ja nyt oltiin jo valmiit
hymyilyyn. Mutta edellinen ilmiö kaikessa selittämättömyydessään
liittyneenä jälkimäiseen teki kaiken taas kammottavaksi.
Mauno tointui hitaasti ja loi silmänsä kohden taivaan sineä; hän makasi
liikkumatonna selällään tuijottaen siihen. Hän ei tahtonut siinä
vastata kysymyksiin, vaan vasta maalla, ja kun hän nousi veneestä, piti
hän silmänsä suljettuina, kuin ei olisi tahtonut nähdä vilahdustakaan
merestä. Hän katsoi puhuessaan kallioon väistäen muiden katseita.
-- Ei mikään ollut entisen kaltaista. Kun sukelsin, oli pimeämpää
kuin ennen, mutta minä näin paljon kauemmaksi. -- Ja muisto sai hänet
vapisemaan. -- Ahdisti kovin rintaa. En luullut pääseväni pohjaan.
Raajarikko tahtoi nopeasti päästä asiaan.
-- Sinäkö kolkutit? kysyi hän.
-- Minun täytyi. Lukko oli kiinni. Se kuului hyvin kovalta aivan pääni
vieressä. Vihdoin sain oven auki. Sitten... Enkö saa lopettaa?
-- Tyhmyyksiä! Kuinka se toinen piru tuli mukaan? Oliko se siellä
sisällä?
-- Kun sain oven raolleen, löi ilma vastaani ja ovi riuhtautui
käsistäni. Jokin veti minua alaspäin, korvissa suhisi, kaikki oli
yhtenä pyörteenä. Samassa hyökkäsi se kimppuuni, kädet kurkkuani
tavoitellen. En nähnyt sitä alussa, en tiennyt mistään mitään, minun
piti tarttua siihen pitääkseni sitä loitolla, se oli liukas, kylmä.
Kauheaa se oli. Se irvisteli minulle, tahtoi purra, ja minä taistelin
sitä vastaan. Näytti siltä kuin...
-- Äh, sehän oli kuollut eikä voinut hievahtaakaan.
-- Niin sinä luulet. Taidat tietää sen paremmin. Se kaatoi minut
kumoon, luulin kaiken olevan lopussa. Tahdoin huutaa, mutta muistin,
että silloin menisi henkeni. Se nousisi ilmoille pienenä kuplana. En
sitä voinutkaan, kaikki oli lukossa. Mutta kiskoin nuorasta ja niin
tulin ylös.
Raajarikko harkitsi hitaasti kuulemaansa. -- Se oli kapteeni, sanoi
hän, se on selvä. Hän oli juossut hakemaan rahoja ja jäi sinne. Näitkö
niitä?
Mauno ajatteli ja värisi. -- Minä näin paljon, minä, vastasi hän. Minä
näin paljon, minä. -- Mutta oli kuin ei hän olisi löytänyt sanoja sitä
tulkitsemaan.
-- Nyt sinä löydät ne helposti, vai mitä. Tiedät mihin sinun on
mentävä. Kaikki käy kuin tanssi.
Tämä oli jo toisista veljistäkin liikaa, ja he häpesivät hänen
puolestaan. Mutta he ihmettelivät kuitenkin vaikutusta, jonka hänen
sanansa saivat aikaan Maunossa. Ensin tämä ei niitä käsittänyt, vaan
seisoi hiljaa katsellen maahan ja pudistellen päätään saadakseen veden
korvistaan ja kuullakseen oikein. Jokin kasvoi hänessä, hän hengitti
kiivaasti.
-- Tarkoitatko, että menisin sinne uudestaan, sanoi hän, pureskellen
sanoja kuin ne olisivat sisältäneet jotain tavatonta, -- sinne
takaisin, tuonne alas?
Raajarikko katsoi kelloon, joka kilahteli hänen vapisevassa kädessään;
hän oli niin innostunut tarkkaamaan aikaa, että joka sekunti tuntui
tappiolta.
-- Tietysti, sanoi hän, mitä varten olisimme muuten tänne tulleet.
Joudu matkaan!
Silloin tuli Mauno katsahtaneeksi häneen ja näki hänen vääristyneen
ruumiinsa auringonpaisteessa, lähellä itseään. Oli kuin hän ei olisi
koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja hän tuijotti kauhistuneena vaanivaa
kovaa irvistystä ja koko tuota aavemaista olentoa. Samassa välähti
hurjuus hänen silmistään, ja hän päästi kirkunan.
Siitä ei syntynyt yhtenäistä puhetta, siihen hän ei pystynyt
raivossaan, joka heti sai mielettömyyden voiman. Kaikki
mielenliikutukset, jotka hän oli kokenut tuon niin lyhyen ajan
kuluessa, olivat kuluttaneet sitä lankaa, joka pitää koossa aistimukset
ja ajatukset ja jota me sanomme terveeksi järjeksi, ja nyt se katkesi.
Vieressä olevat kaksi veljeä saattoivat vain muutamista katkonaisista
sanoista arvata hänen kuvitelmansa ja vasta jälkeenpäin, sillä nyt he
saivat kylliksi tekemistä.
Hän tahtoi hyökätä raajarikon kimppuun ja työntää hänet mereen, hän
sekoitti hänet jumala tiesi minkälaisiin yhteyksiin kuolleen kanssa,
jota vastaan hän oli vedessä taistellut ja joka oli ollut vähällä
voittaa hänet. Täällä maalla hän tahtoi kostaa, syvyyden piti saada
omansa takaisin ja pitää se. Jähmetys, pimeys, viha eläviä vastaan piti
ajaa sinne, mistä se oli kotoisin.
Kirkkaassa päivänvalossa sukeutui tässä näytelmä, niin kamala,
käsittämätön ja ihmeellinen, että äkkinäinen katsoja ei olisi uskonut
sitä todelliseksi, vaan luullut näkevänsä hullua, kauhistavaa unta.
Siltä tuntui niistä osanottajistakin, joilla oli järki tallella.
Mielipuolen voimat olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi, hänen paljas,
märkä ruumiinsa luiskahteli käsistä, ja kallio oli liukas. Hänen
jalkainsa juuressa oleva avuton raukka oli vähällä saada hengellään
maksaa ahneutensa, hän ryömi kallion reunalla ja ulvoi ja rukoili
puolestaan äänellä, joka tuskin oli inhimillisempi kuin hänen riehuvan
veljensä inhoa ja vihaa ilmaisevat huudot. Hyökkääjän alastomuus ja
mielettömän hurjat liikkeet muistuttivat eläintä, ja oli hirveätä nähdä
hänen tallaavan jaloillaan tuota raihnaista miehen jäännöstä. Molemmat
toiset veljet olivat, hämmästyksissään noiden kahden muuttuneista,
käsittämättömistä olennoista, vähällä antaa kaiken mennä menojaan,
mutta valitus piti heidän sääliään hereillä. Heidän ei olisi onnistunut
tehdä mitään, jolleivät olisi huomanneet nuoraa, joka vielä riippui
Maunon käsivarressa. Siihen he saivat hänet takertumaan ja kiedotuksi.
Hän ei sitten enää ollut niin hurjistunut, kun sai olla katsomatta
merelle ja veljeensä. Hänet raahattiin metsään, ja siellä hän
vähitellen rauhoittui. Mutta kauan kesti puhutella, ennenkuin saatiin
hänelle vaatteet päälle, sillä mielipuolen kuume ja pelko kaikkea
painoa vastaan ahdisti häntä jo. Hänet piti viedä kotiin maanteitse.
Se kävi hyvin, ja kun hän oli saatu vuoteeseen, vaipui hän tainnoksiin
kovassa kuumeessa.
Terveytensä hän sai takaisin, mutta pahemmin kävi ymmärryksen. Usein
se oli palaamaisillaan, mutta silloin ajatukset taas takertuivat.
Hän muisti selvästi ja tarkkaan kaiken, mitä oli kokenut laivahylyn
luona, ja hän puhui siitä jokaiselle, jonka tapasi, mietiskeli sitä
ja vaipui siihen lapsenomaisella kauhulla. Hänellä näytti olevan
sellainen käsitys, että hänen jalkainsa alla oleva maa oli ohut ja
hauras kuin jää, joka voi milloin tahansa murtua avaten pohjattoman
kauhujen kuilun. Menneensyksyinen omantunnon haavakin aukeni ja syöpyi
suuremmaksi; hän luuli olevansa ikuisesti kadotettu sentähden, että oli
laiminlyönyt auttamisen. Kun hän vaipui tylsyyden tilaan, tuotti se
hänelle itselleen samoinkuin muillekin lievitystä.
Veljeään hän ei ollenkaan kärsinyt näkyvissään, mutta kun tämä pian
kuoli, ei se tuottanut hänelle parannusta. Meri oli jäljellä, ja
hän pelkäsi sitä kuin kavalaa eläintä tai pimeyttä. Hän kuljeskeli
vaaratonna, toisten auttamana, jotka eivät paljoa enempää ymmärtäneet,
haparoivin, varovin askelin kuin yönvanhalla jäällä keinuvin liikkein
kuin olisi siten tahtonut tehdä painonsa niin pieneksi kuin suinkin.
Kun hän näki vilahdukseltakin vettä, kääntyi hän äkkiä, mutta katsahti
siihen kuitenkin salaa kuin johonkin persoonallisesti elävään,
salaperäiseen olentoon, joka hurjana ja kavalana vihaa ja pettää
ihmisiä. Vaikka vedenpinta olisi päilynyt auringossa kuinka valoisana
ja huolettomasti hymyillen, näki hän siitä aina tuijottavan myrskyn
vaaleanvihreän silmän ja kaiken sen, mikä piilee sen syvyydessä
tuntematonna, ihmismitan voittavana, ihmisajatuksen yli käyvänä. Niin
sai hän elää saarellaan kuolemaansa saakka.
Sanaton.
I
Kylä sijaitsi vuorien keskellä juuri siinä kohden, missä tunturiseutu
astui viimeisen porrasaskeleen laajalle, matalalle rannikkoseudulle.
Siihen aikaan oli metsä korkeampaa ja tiheämpää kuin nyt ja ulottui
kaikkialle, missä puitten kasvua eivät vesistöt valtavine syys-
ja kevättulvineen ehkäisseet eivätkä rakennelleet patoja tulvan
tuomisista, jotka sitten kasvoivat harmaata pajupehkoa. Mutta siinä
oli joki, jonka avaraan alhoon ihmiset jo varhain olivat asettuneet
asumaan. He olivat ojittaneet niityt ja kyntäneet parhaimmat pelloksi,
iskeneet kirveen ja tulen jättipuiden juureen ja suku suvulta
laajentaneet aluettaan. Siinä se nyt lepäsi helottaen etelä-auringon
valossa, ei ylen rehevänä, mutta varsin hyvänä ja ystävällisenä
vuoren rinteillä sijaitsevien punaisten talojen alapuolella. Kapeat
peltosarat vivahtelevine laihoineen liittyivät toisiinsa muodostaen
juovitetun ja ruudutetun peitteen, jonka kudonnan keveyttä ja hienoutta
alkukesällä ei mikään kyennyt voittamaan. Yksinpä suoniittyjen pienet
ladotkin loistivat silloin hopeanharmaina muistuttaen hajallaan olevaa,
lepäävää laumaa. Maa oli kuitenkin savista ja vaati jokseenkin kovan
työn hoitoonsa. Se aaltoili vielä eikä ollut saavuttanut tasangon
rauhaa, se nousi ja laski kuin leveän ja voimakkaan rinnan jähmettyneet
hengenvedot.
Heti yläpuolella muodosti joki kokoonpuristuessaan viimeisen putouksen,
joka ärjyi lannistumatta kesät talvet. Pakkasessa kohosi siitä valkea
usva, joka vyöryi virran mukana peittäen rannat jääkuoreen ennen
varsinaisen lumen tuloa. Lapset juoksivat sumuun ja huutelivat nauraen
toisiaan, vavahtivat äkkiä ja nauroivat hilpeästi ulos tul tultuaan ja
tavatessaan taas toisensa, posket kylmän raikastamina, mutta hiukset
kuin iän harmentamina. Alempana joki jäätyi, mutta jää ei koskaan ollut
täysin luotettavaa syvyyden alati levottomien, pyörteisten voimien
tähden. Usein tapahtui, että joku hukkui siihen, mutta ruumista piti
keväällä etsiä paljon alempaa. Käsivarret olivat usein ojennettuina
pään yläpuolelle aivan kuin viimeisen huudon hakiessa kotia ja
ystäviä; ne olivat jähmettyneet siihen asentoon suonenvedontapaisesti
yrittäessään tarrata kaikkeen, mikä oli rakasta ja turvallista. Arkku
oli tehtävä hyvin pitkäksi, ja se näytti kamalalta ja uhkaavalta; hauta
piti tehdä suuri. Lapsista tuntui, että sieltä voisi kuulua huutoja,
kun aurinko ja lämpö tulevat ja irroittavat kaiken sidotun.
Vuoret päättyivät jyrkin, hyvin korkein kallioseinämin. Ylinnä
oli metsä, ja koska oli vaikeata kuljettaa puuta sieltä ehyenä,
taikka vain kiivetäkin sinne, sai se seisoa paikallaan ja kasvaa
ja kaatua villinä ja koskemattomana. Jättihongat muuttuivat
luuvalkeiksi puu-luurangoiksi, joissa kotkat pesivät tapansa mukaan,
kuusenlatvojen muodostaman kovan, okaisen ääriviivan yläpuolella.
Kun kaikki oli verhottuna valkeaan, säteili ja paloi koko tienoo
aamu- ja ilta-auringossa taivaan viheriää lasia vasten kuin jääkukat
ikkunaruudussa, ainoastaan paljon suurempana kooltaan etäisyydestä
huolimatta. Kaikki oli jäykkää, suurta ja kummallista kuin unesta
mieleen jääneessä maassa, siellä tapahtuneitten ihmeellisten kokemusten
häivyttyä muistosta.
Vuodet läpeensä tarttuivat kalliot joka ääneen, joka syntyi niiden
keskessä, ja leikkivät palloa kaiuilla, kunnes ne kuolivat ihmiskorvan
kuulemilta. Kun paimentyttö huuteli karjaa kotiin kaikilla hyväilevältä
sointuvilla nimillä, silloin syvältä kivestä kaikui sama ääni, ja
oli kuin satukansa olisi siellä sisällä myöskin koonnut laumojaan,
suurempia, rikkaampia ja koreampia kuin mitä ihmisillä oli. Tai kuin
he pilkalla olisivat matkineet onttoja ja köyhiä ääniä, tai vihassa ja
vahingonhalussa tahtoneet houkutella luokseen toisten omaisuutta. Näin
erilaiselta se voi kuulostaa hetken ja tunnelman mukaan.
Kun rekien kulkuset soivat äänekkäästi pakkasessa joelle vievällä
tiellä ja äkkiä katosivat mutkauksessa, silloin kuulosti
jäljellejääneistä, kuin ne olisivat suoraan menneet vuoreen ja
laulaneet edelleen sen sisällä kiemurtelevilla poluilla, jotka olivat
lukitut kuolevaisilta ja mistä ei kuitenkaan yksikään ollut koskaan
palannut takaisin.
Kaikki suljettu ja salaperäinen, vuosisadasta vuosisataan ahdistettu
ja unohdettu, se tuli seudun asukkaille tunteen taustaksi. Ääniin
tuli syvä, verhottu sointu, joka jäi korvaan soimaan. Lujien kulmien
varjostamat silmät katsoivat miettiväisinä eteensä vakavassa ja
ikäänkuin juhlallisessa rauhassa arkipäivän yksinkertaisimmissakin
askareissa. Huulet olivat lujasti suljetut, ja vaikeneva näytti
kuuntelevan sisäänpäin.
Siellä kasvoi voimakasta kansaa, tottunutta hillitsemään itseään, mutta
kuuroa sielunsa liikkeille, hiljaista toimessaan, hiljaisempaa ilossaan.