"Luulen, että hän odottaa alhaalla lääkäriä."
"Ah!" huoahti Copley.
Marcia vaipui vuoteen viereen polvilleen. "Setä Howard", hän
kuiskasi, "tahtoisin kertoa sinulle jotain -- minä aion mennä
naimisiin Sybertin kanssa."
Copley kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Marciaan.
"Sinä aiot mennä naimisiin Sybertin kanssa?" hän kertasi epäilevästi.
"Niin, setä"; hän hymyili. --"Hän pyysi minua."
"Sybert!" toisti Copley hämmästyksestä nauraen. "Pyhä Fransiskus!
Mikä nyt on asiat muuttanut?"
"Luulin sinun iloitsevan siitä", Marcia virkkoi ääni vähän väristen.
Copley ojensi kätensä Marcialle. "Rakas tyttöni, ei mikään olisi
voinut minua enemmän ilahduttaa. Hän on hienoin mies, mitä
milloinkaan olen tuntenut ja alan uskoa, että sinä olet hienoin
tyttö. Mutta -- hyvänen aika, Marcia! Minä mahdan olla sokea ja kuuro
ja mykkä. Olin aivan siinä luulossa, että ette sietäneet toisianne."
"Olemme muuttaneet mieltämme", Marcia vastasi; "ja halusin kertoa
tämän sinulle, koska arvelin, että se tekisi sinulle hyvää."
"Sen se tekee, Marcia", setä virkkoi sydämellisesti. "Tästä vuodesta
on sittenkin ollut jotain hyötyä; olen iloinen Sybertin puolesta,
että hän sai tämän nyt juuri; mies parka, hän on kokenut suuremman
pettymyksen kuin minä."
Marcia puristi kiitollisena setänsä kättä; samassa astui täti sisään
syli täynnä vaatteita.
"Howard", hän kysyi, "annanko Grantonin panna lämpimät
flanellipaitasi matka-arkkuun, vai tarvitsetko niitä laivalla?"
Copley yritti kärsimättömästi kohauttaa olkapäitään, mutta käsivarren
siteet eivät sitä sallineet.
"On ehkä parempi jättää ne esille", virkkoi hänen vaimonsa, "onhan
nyt kyllä kesäkuu, mutta heinäkuussakin saattaa merimatka olla sangen
kylmä."
Copley kääntyi kyljelleen ja tempoi taas käärettään.
"Voi, herran tähden! Katherine", hän tuskitteli, "pakkaa ne, heitä ne
menemään, polta ne, tee mitä ikinä haluat."
Mrs. Copley tuli vuoteen viereen ja kumartui levottomana miehensä
puoleen. "Mikä sinun on, rakkaani? Onko kätesi hyvin kipeä? Ethän
usko", hän samassa pelästyneenä kysyi, "että tikari oli myrkytetty,
ethän?"
"Herran nimessä, en!" vastasi Copley nauraen. "Kaksisataa vuotta
sitten harrastettiin myrkytettyjä tikareita -- tämä on vain
pieni naarmu, älä ole levoton sen tähden, Katherine. Jatka vain
pakkaamistasi -- olisi ikävä, jos emme joutuisi ensimmäiseen laivaan."
Mrs. Copley kohenteli miehensä tyynyjä ja kääntyi sitten lähtemään.
"Marcia", hän virkkoi mennessään, "mene nukkumaan, lapseni. Et muuten
jaksa mitään huomenna -- älä enää puhele setäsi kanssa. Pelkään, että
kiihdytät häntä."
Marcia kumartui setänsä puoleen painaen keveän suutelon hänen
otsalleen. "Hyvää yötä", hän kuiskasi. "Toivottavasti voit paremmin
aamulla", näin sanoen hän kääntyi menemään omaan huoneeseensa.
Siellä hän istuutui lepotuolille avonaisen ikkunan ääreen ja
työnsi musliiniverhot syrjään. Kuu paistoi alhaalla, läntisellä
taivaalla, Rooman yläpuolella. Kevyt yötuuli puhalteli, ja ilma
tuntui viileältä, niinkuin aina ennen päivänkoittoa. Marcia kiersi
vaipan ympärilleen ja istui katsellen ulos; alhaalta kuului
sotilaiden jalkojen töminää, ja Marcia muisteli kuluneen, pitkän
päivän vaiheita. Hänen herätessään aamulla oli kaikki ollut kuten
tavallisestikin, ja nyt oli kaikki muuttunut. Tämä oli viimeinen yö
huvilalla, ja Marcian sydän oli samalla kertaa täynnä onnea ja surua
-- surua sedän, Laurence Sybertin ja talonpoika raukkojen vuoksi.
Oli jälleen aito italialainen tunnelma -- kauneutta, kuutamoa ja
rakkautta ja niiden keskellä surua, kuolemaa ja pettymystä. Marcialla
oli paljon ajateltavaa, mutta hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi.
Hiukan huoahtaen, mutta samalla onnesta hymyillen hän painoi päänsä
pieluksille ja vaipui uneen.