Marcia heräsi päivän koittoon, kun aurinko paistoi suoraan hänen
silmiinsä. Hän hypähti hämmästyneenä seisomaan huomatessaan
makaavansa lepotuolissa valkea iltapuku yllään. Samassa välähti
hänen mieleensä muisto edellisen päivän tapahtumista. Lattialla oli
lasinsirpaleita, ja vastakkaisella seinällä näkyi ruusukiehkuroiden
välissä musta pilkku, joka osoitti, mihin Pietron harhalaukaus oli
sattunut. Pengermän reunalla, juuri Marcian ikkunoiden alla istui
kaksi sotilasta innokkaasti arpapeliin syventyneinä. Tuo näky oli
ihmeen epätodellinen. Marcia astui parvekkeen avonaiselle ovelle ja
hengitti syvään ihanaa, raikasta aamu-ilmaa. Kaukana lännessä Rooma
vielä nukkui, mutta Sabine-vuoristossa joka ainoa huippu hehkui
pehmeän vaaleanpunaisena, ja aurinko, joka juuri oli noussut, loisti
kuin kirkas sädekehä vanhan luostarin yllä. Uusi päivä, lupauksista
rikas oli koittanut.
Mutta samassa Marcian ajatukset palautuivat etäisestä näköpiiristä
jokapäiväisempiin asioihin. Ruusujen ja aamukasteen tuoksuun
sekoittui selvä kiehuvan kahvin haju. Marcia tunnusteli nenällään
ja mietti. Joku keitti kahvia sotilaille, joiden piti vaihtua "Ave
Mariaa" soitettaessa. Hän tuumi kuka mahdollisesti oli kokkina. Ei
ainakaan Granton. Sotilaat olivat italialaisia, ja hänen puolestaan
he saisivat vaikka kuolla nälkään matkalla Palestrinaan. Täti se
ei liioin ollut. Luultavasti hän ei edes tiennyt, miten kahvia
valmistetaan. Ei myöskään setä Howard, sillä hän ei kyennyt mihinkään
haavoitettuine käsivarsineen. Entä Melvillet! He taas eivät tienneet
missä talon keittiö oli. Hän lopetti tuumiskelunsa vaihtamalla
iltapukunsa kirkkaan siniseen musliinileninkiin, ja pikainen katse
peiliin hänen hiipiessään varpaisillaan huoneesta, kertoi, että kevyt
kalvakkuus, joka johtui ainoastaan kolmen tunnin yölevosta, oli
sangen pukeva. Hän meni hiljaa alakertaan, kulki hämärän käytävän
poikki, ja pysähtyi hetkeksi ulkohallin ovelle; tahtomattaankin
hänen katseensa kiintyi paikkaan salin ikkunan alla. Matto oli pantu
jälleen paikoilleen ja kaikki oli tavallisessa järjestyksessä. Marcia
tunsi kiitollisuutta mielessään; nyt voi helpommin unohtaa koko asian.
Hän lähestyi hiljaa keittiötä ja pysähtyi tutkivin katsein
kynnykselle. Avara huone kivilattioineen ja nokisine kattohirsineen,
oli aina pimeä, mutta etenkin juuri auringon nousun aikaan, sen
syvään holvatut ikkunat olivat näet länteen päin. Etäisimmässä,
pimeimmässä nurkassa, suuren, tiilikivistä muuratun hellan ääressä
seisoi joku selkä oveen päin, ja Marcia tunsi sydämensä alkavan
kiivaasti sykkiä. Hän seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa, ja katseli
Sybertiä; hän tahtoi hypnotisoida hänet kääntymään; mutta ennenkuin
hän oikein ehti ruveta tuumaansa toteuttamaan, oli Sybert tarttunut
kohennusraudan väärään päähän ja pudottanut sen käsistään. Olisi
vaikea kääntää italialaista voimasanaa, joka pääsi hänen huuliltaan.
Marcia rupesi nauraa hihittämään ovella, ja silloin Sybert käännähti
ympäri.
"Se ei ollut kauniisti tehty", hän virkahti. "En olisi sanonut niin
rumaa sanaa, jos olisin tiennyt sinun kuulevan."
"Tiedätkö, mitä teemme Geraldille, kun hän kiroaa italiankielellä?"
Sybert pudisti päätään.
"Me pesemme hänen suunsa saippualla."
"Toivottavasti se ei tapahdu usein", lausui Sybert ollen
kauhistuvinaan.
"Hän puhuu sangen sujuvasti italiankieltä -- melkein yhtä sujuvasti
kuin sinä."
"Emmekö jo vaihtaisi puheenainetta?"
"Sangen mielelläni", virkkoi Marcia, tullen keskellä lattiaa olevan
suuren pöydän vastakkaiselle puolelle. "Mistä puhuisimme?"
"Emme ole vielä sanoneet hyvää huomenta toisillemme."