Mr. Copleyn haavoittunut käsivarsi sidottiin niin hyvin kuin
taidettiin, ja eräs sotilas lähetettiin Palestrinaan lääkäriä
noutamaan. Gerald pantiin takaisin vuoteeseen jo kolmannen kerran
sinä iltana. Kun Marcia palasi häntä rauhoittamasta, oli melu ja
hälinä alakerrassa tauonnut hiljaiseksi puheensorinaksi. Melville
tuli häntä vastaan ulko-oven luona ilmeisesti peläten hänen lähtevän
ulos. Sitä ei Marcia ollut aikonut; hän oli jo ilmankin nähnyt
kyllikseen.
"Olemme saaneet kiinni kaksi miehistä", hän virkkoi; "mutta pelkään,
että muut ovat päässeet livahtamaan tiehensä, niiden joukossa teidän
hovimestarinne, joka olisi ollut oiva saalis."
"Missä on Mr. Sybert?" Marcia kysyi Hänen mieleensä johtui äkkiä
Tarquinio, jonka hän oli kokonaan unohtanut sen hälinän aikana, joka
syntyi setä Howardin haavan vuoksi.
"Hän lukitsee taloa."
"Menen katsomaan voisinko auttaa häntä", näin sanoen Marcia kääntyi
saliin.
Melville katseli hetken hymyillen tytön jälkeen. Hänellä oli omat
mietteensä, joita ei edes hänen vaimonsa hyväksynyt.
Marcia astui tyhjän salin poikki pieneen perähuoneeseen, ja seisoi
hetken epäröiden ruokasalin oven takana. Hänellä oli epäselvä tunne,
että Sybert oli siellä; hän käänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.
Sybert hypähti nopeasti seisomaan, huudahtaen heikosti. "Oh,
tehän siinä olettekin!" hän virkkoi. "Luulin lukinneeni oven.
Olkaa ystävällinen ja vetäkää salpa eteen. Toin hänet tänne ja
koetan saada hänet tajuihinsa. Jos sotilaat löytävät hänet, joutuu
hän kaleeriorjaksi, ja sitä en soisi. Hänellä on vaimo ja lapsi
elätettävänään."
Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen
avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen
pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita
kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen
kauneus.
"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko
varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.
"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus,
ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin
hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."
Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio
äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan
seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta
epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin,
tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja
ponnisteli pystyyn.
Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän
nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän
korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.
"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene
niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät
sinut, joudut kaleeriorjaksi, -- eipä siltä, että se olisi suuri
vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse
sinun laisiasi miehiä."
Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin
rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille
talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan,
sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään --
se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.
He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui
maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden
varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen
väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin
nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka
ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla
oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina
hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi
sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän
ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli
päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva
loppu kaikesta.
Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän
aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi,
mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen
tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En
rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.
Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä
ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"
"Minä rakastan sinua."
"Ja -- ja olet valmis tulemaan omakseni?"
Marcia nyökkäsi.
Sybert hypähti seisomaan. Syvä, onnesta värähtävä huokaus puristui
hänen rinnastaan. "Olen kadottanut Italian, Marcia, mutta olen
löytänyt sinut!"
Marcia katsoi häneen hymyillen kyyneltensä läpi, ja Sybertin silmissä
paloi synkkä ilme.
"Olit vähällä saada minut toisenlaisena", hän virkkoi katkonaisesti.
"Minä -- olin juuri aikeissa ampua itseni."
Äkillinen väristys kulki Marcian läpi. Hän veti Sybertin pään
luokseen ja suuteli häntä.
He seisoivat kauan pienellä parvekkeella, käsi kädessä, katsellen
paatsamalehdon tummia varjoja; mutta varjot eivät heistä enää
tuntuneet synkiltä, sillä heidän oman sydämensä valo loi hohdettaan
niihinkin. Sybert kertoi itsestään, menneisyydestään, suoraan ja
peittelemättä; hän puhui myös Italiasta, joka oli hänelle kuin
isänmaa. Hän kertoi Marcialle mitä hän oli yrittänyt, ja missä hän
oli epäonnistunut. Ja Marcian kuunnellessa monet piirteet, jotka
hänestä olivat tuntuneet käsittämättömiltä ja arvoituksellisilta
Sybertin luonteessa, pääsivät vasta nyt oikeaan valoon. Se synkkä
verho, joka puoleksi oli peittänyt kaikki ne vaikuttimet, jotka
määräsivät hänen toimintansa, oli nyt äkkiä kuin syrjään työnnetty.
Marcia näki hänen hellän, voimakkaan luonteensa, ulkonaisesti
välinpitämättömän ja pidättyvän kuoren alla. Hänen puhuessaan Italian
historiasta, niistä uhrauksista, siitä rohkeudesta ja vaikuttimien
vilpittömyydestä, joilla kansa kokoontui yhteen, sai hänen äänensä
tahtomattaankin riemuitsevan sävyn. Alakuloisuus, joka oli vallannut
hänet viimeisten viikkojen aikana, oli kadonnut; sillä kun hän
ajatuksissaan punnitsi niitä positiivisia tekoja, jotka jo oli
suoritettu, ne tuntuivat vievän voiton kaikista täyttymättömistä
toiveista, jotka häämöittivät taustalla. Avarammalta näkökulmalta
katsellessa tietoisuus kansan pienistä erehdyksistä, virheistä ja
rikoksista hälveni mitättömiin. Hän puhui suuren maan ja suuren
kansan historiasta. Isänmaanystäviä oli ennen ollut, eikä niitä
vastakaan tulisi puuttumaan. Sama voima, joka kansakunnan oli
muodostanut, kehittäisi ja ylläpitäisi sitä.
* * * * *
"Hoi, Sybert! Miss Marcia!" kaikui Melvillen ääni läpi talon.
"Olin kokonaan unohtanut, että maailmassa on muitakin kuin me kaksi",
Marcia kuiskasi heidän palatessaan eteissaliin.
"Eräs nuorukainen kyselee teitä täällä, Miss Marcia." Melville
oli laskenut kätensä pienen paljasjalkaisen ja pölyisen olennon
olkapäälle.
"Gervasio!" Marcia huudahti tuntien sydämessään omantunnonvaivoja.
Hän oli kokonaan unhoittanut pojan.
Gervasio riuhtaisi itsensä ylpeästi irti ja viittasi sotilaihin,
jotka kävelivät edestakaisin pengermällä.
"_Ecco!_ signorina. _I soldati_!"
Marcia kumartui herttaisesti naurahtaen hänen puoleensa. "Kultaseni!"
hän virkkoi, vetäen pojan syliinsä ja suudellen häntä.
Sybertkin kääntyi häneen päin ja ravisti hänen kättään. "Sinä olet
urhea poika, Gervasio", hän virkkoi; "olet tänä yönä luultavasti
pelastanut henkemme."
"Saanko nyt aina olla teillä", hän kysyi, "aivan kuin Gerald?"
"Aina", lupasi Marcia, "ihan kuin Gerald."
Pojan silmät kävivät suuriksi. "Tuleeko minustakin sitten
amerikkalainen?"
"Ei, Gervasio", virkkoi Sybert nopeasti. "Sinusta ei koskaan tule
amerikkalaista. Olet syntynyt italialaiseksi ja se olet kuolemaasi
asti. Sinun täytyy olla siitä ylpeä -- se on sinun synnyinperintösi.
Me olemme amerikkalaisia, ja me palaamme kotimaahan. Sinä saat
seurata meitä, saat lukea ja oppia, mutta kun sinusta tulee mies,
silloin palaat takaisin omaan maahasi. Se tarvitsee sinua -- mutta
juokse nyt vuoteeseen. Ja te myöskin, Miss Marcia", hän lisäsi. "Te
olette väsynyt, eikä täällä ole enää mitään tehtävää. Melville ja
minä hoidamme kyllä talon lukitsemisen."
"Lukitsemisen!" huudahti Melville. "Herran tähden, hyvä mies, miten
moneen kertaan tämä talo oikein lukitaan?" Hän tarkasteli heitä
hetkisen ääneti ja tokaisi sitten: "Mitä turhaa pitää salaisuuksia
ystävien kesken? Olen tiennyt sen koko ajan." Hän ojensi heille
kätensä. "On erittäin hauskaa; toivotan teille sydämestäni onnea."
"Luotat liikaa terävänäköisyyteesi", Sybert vastasi pitäen kätensä
lujasti taskussa.
Marcia helähti nauramaan, punastui hiukan, mutta ojensi sitten
molemmat kätensä. "Tämä on salaisuus", hän lausui. "En tiedä, mistä
te sen arvasitte, mutta teidän täytyy gentlemanin ja diplomaatin
kunniasanalla luvata, että ette kerro sitä yhdellekään sielulle."
"Saanhan kertoa vaimolleni", Melville pyysi. "Hänen on aina tapana
sanoa, 'enkös sitä sanonut', ja nyt, kun minä kerran ensimmäisenä
olen arvannut asian oikean laidan, en voi olla puhumatta siitä
hänelle."
"En välitä, vaikka kertoisittekin Mrs. Melvillelle", Marcia vastasi.
"Mutta luvatkaa minulle eräs asia: että ette ikinä virka sanaakaan --
en muista hänen nimeään -- tuolle kirjailijattarelle."
"Kirjailijattarelle? Ketä hän sillä tarkoittaa, Sybert?"
"Tarkoitan häntä, joka on Rooman vaarallisin kielikello", täydensi
Marcia.
"Madame Laventi!" huudahti Melville nauraen. "Huomaatte sen liian
myöhään, Miss Marcia. Hän on jo perillä asiasta. Madame Laventi
ei kerro uutisiaan toisten puheiden perusteella; hän saa ne itse
pikkulinnuilta. Hyvää yötä", hän lisäsi ja astui hienotunteisesti
saliin, jättäen nuoret kahdenkesken. Mutta hänen varovaisuutensa
oli tarpeeton; rakastavaiset erosivat toisistaan sangen viattomalla
tavalla.
Sybert otti uuninreunustalta tukevan messinkisen kynttiläjalan ja
ojensi sen kumartaen Marcialle.
"Kiitos", virkkoi Marcia.
Hän pysähtyi mennessään hetkeksi portaiden käänteeseen ja katseli
hymyillen alas.
"_Buona notte_, Signor Siberti", hän sopersi.
Sybert hymyili hänelle portaiden juurelta.
"_Buona notte_, signorina. Kauniita unia!"
Kuullessaan ääniä Mrs. Copleyn huoneesta, Marcia pysähtyi kysyäkseen
setänsä vointia. Hän tapasi siellä tätinsä ja Grantonin avonaisten
matka-arkkujen ääressä; vaatesäiliöt oli tyhjennetty, ja niiden
sisältö levitetty ympäri huonetta.
"Herranen aika, täti Katherine!" hän huudahti hämmästyksissään. "Mitä
_hullua_ teette? Kellohan on yksi."
"Me _pakkaamme_, rakkaani."
Marcia istahti sängylle purskahtaen nauruun. "Täti Katherine, jos en
tietäisi asian oikeata laitaa, luulisin voivani vannoa, että olet
synnynnäinen Copley."
Mrs. Copley nosti päänsä etsien jotakin vaatetta, jonka laskisi
arkkuun. Hän heitti nuhtelevan katseen tyttöön. "En käsitä, Marcia,
miten voit olla noin ajattelematon kaiken sen jälkeen, mitä tänä
iltana olemme kokeneet, ja kun lisäksi setäsi makaa haavoitettuna
viereisessä huoneessa! Vain yksi mahdollisuus sadasta oli, että emme
nyt kaikki makaa hengettöminä. En voi päästä rauhaan, ennenkuin
olemme kunnialla päässeet takaisin New Yorkin turvallisille kaduille.
Olepa nyt ystävällinen ja anna minulle nuo tavarat tuolta tuolilta."
Hän osoitti kasaa, joka sisälsi valikoiman kirjavia nauhoja, pitsejä
ja hansikkaita.
Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine,
kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä
itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan
juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."
"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain
Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin
alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä -- hänen pitäisi muuten oikeastaan
jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin
kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."
"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että
on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää
vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."
"Niin -- olet oikeassa" -- myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas
pakkaamaan -- "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut!
Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan
sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään,
mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan.
Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai
verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan
neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."
"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"
"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."
Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi
tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen
luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard",
hän virkkoi.
"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."
"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."
"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.
"Mutta sittenkin", Marcia jatkoi, "saattaa olla parasta, että kävi
näin. Italialaiset eivät ymmärrä sinua. Luulen, että kaksi niin
erilaista rotua ei milloinkaan voi oppia ymmärtämään toisiaan."
Copley avasi silmänsä hymyillen leikillisesti. "Tämä on melkein kuin
jonkun koomillisen oopperan loppu. Minusta tuntuu, että ennenkuin
esirippu laskee, on minun mentävä lyömään kättä rosvojen kanssa ja
käytävä kumartamaan yleisölle."
"Sinulla on paljon tehtävää Amerikassa, ja siellä osataan panna arvoa
työllesi."
"Luulenpa, että ostan huvipurren ja rupean harrastamaan
purjehtimista, kuten tätisi ehdottaa. Voisin perehtyä siihen -- jos
minulla vain olisi kapteeni."
Marcia istui vaiti hetken aikaa katsellen setänsä hienopiirteisiä,
tuntehikkaita kasvoja.
"Setä Howard", Marcia lausui hitaasti. "Minun mielipiteeni on, että
kaikki hyvä, mitä sinä toimitat, on maailman suuressa tilikirjassa
tulopuolella, ja se auttaa osaltaan aivan yhtä paljon taistelussa
pahaa vastaan, joko sitten ihmiset sen tietävät tai eivät. Sinä voit
lähteä pois, ja jättää kaikki jälkeesi saamatta koskaan kiitosta
töistäsi, mutta niiden positiivinen vaikutus on sittenkin olemassa."
Setä hymyili jälleen.
"Luulen, että tuo on liian ihanteellista filosofiaa nykypolven
oloissa. Elämme materialistista aikaa, ja tarvitaan jotain
voimakkaampaa kuin hyvää tahtoa, että voisi jättää siihen hiukan
jälkeä. Alan uskoa, että en ole syntynyt maailman parantajaksi.
Monet miehet harrastavat nuoruudessaan uudistuksia, mutta minä alan
saavuttaa iän, jolloin ilta klubissa ja erinomainen päivällinen on
paras lievitys sekä omiin että toisten murheisiin."
Marcian kasvot synkistyivät ja hän loi ääneti katseensa alas.