XXV Luku.

Mr. Copleyn haavoittunut käsivarsi sidottiin niin hyvin kuin

taidettiin, ja eräs sotilas lähetettiin Palestrinaan lääkäriä

noutamaan. Gerald pantiin takaisin vuoteeseen jo kolmannen kerran

sinä iltana. Kun Marcia palasi häntä rauhoittamasta, oli melu ja

hälinä alakerrassa tauonnut hiljaiseksi puheensorinaksi. Melville

tuli häntä vastaan ulko-oven luona ilmeisesti peläten hänen lähtevän

ulos. Sitä ei Marcia ollut aikonut; hän oli jo ilmankin nähnyt

kyllikseen.

"Olemme saaneet kiinni kaksi miehistä", hän virkkoi; "mutta pelkään,

että muut ovat päässeet livahtamaan tiehensä, niiden joukossa teidän

hovimestarinne, joka olisi ollut oiva saalis."

"Missä on Mr. Sybert?" Marcia kysyi Hänen mieleensä johtui äkkiä

Tarquinio, jonka hän oli kokonaan unohtanut sen hälinän aikana, joka

syntyi setä Howardin haavan vuoksi.

"Hän lukitsee taloa."

"Menen katsomaan voisinko auttaa häntä", näin sanoen Marcia kääntyi

saliin.

Melville katseli hetken hymyillen tytön jälkeen. Hänellä oli omat

mietteensä, joita ei edes hänen vaimonsa hyväksynyt.

Marcia astui tyhjän salin poikki pieneen perähuoneeseen, ja seisoi

hetken epäröiden ruokasalin oven takana. Hänellä oli epäselvä tunne,

että Sybert oli siellä; hän käänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.

Sybert hypähti nopeasti seisomaan, huudahtaen heikosti. "Oh,

tehän siinä olettekin!" hän virkkoi. "Luulin lukinneeni oven.

Olkaa ystävällinen ja vetäkää salpa eteen. Toin hänet tänne ja

koetan saada hänet tajuihinsa. Jos sotilaat löytävät hänet, joutuu

hän kaleeriorjaksi, ja sitä en soisi. Hänellä on vaimo ja lapsi

elätettävänään."

Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen

avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen

pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita

kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen

kauneus.

"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko

varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.

"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus,

ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin

hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."

Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio

äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan

seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta

epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin,

tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja

ponnisteli pystyyn.

Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän

nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän

korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.

"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene

niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät

sinut, joudut kaleeriorjaksi, -- eipä siltä, että se olisi suuri

vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse

sinun laisiasi miehiä."

Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin

rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille

talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan,

sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään --

se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.

He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui

maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden

varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen

väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin

nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka

ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla

oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina

hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi

sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän

ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli

päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva

loppu kaikesta.

Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän

aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi,

mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen

tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En

rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.

Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä

ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"

"Minä rakastan sinua."

"Ja -- ja olet valmis tulemaan omakseni?"

Marcia nyökkäsi.

Sybert hypähti seisomaan. Syvä, onnesta värähtävä huokaus puristui

hänen rinnastaan. "Olen kadottanut Italian, Marcia, mutta olen

löytänyt sinut!"

Marcia katsoi häneen hymyillen kyyneltensä läpi, ja Sybertin silmissä

paloi synkkä ilme.

"Olit vähällä saada minut toisenlaisena", hän virkkoi katkonaisesti.

"Minä -- olin juuri aikeissa ampua itseni."

Äkillinen väristys kulki Marcian läpi. Hän veti Sybertin pään

luokseen ja suuteli häntä.

He seisoivat kauan pienellä parvekkeella, käsi kädessä, katsellen

paatsamalehdon tummia varjoja; mutta varjot eivät heistä enää

tuntuneet synkiltä, sillä heidän oman sydämensä valo loi hohdettaan

niihinkin. Sybert kertoi itsestään, menneisyydestään, suoraan ja

peittelemättä; hän puhui myös Italiasta, joka oli hänelle kuin

isänmaa. Hän kertoi Marcialle mitä hän oli yrittänyt, ja missä hän

oli epäonnistunut. Ja Marcian kuunnellessa monet piirteet, jotka

hänestä olivat tuntuneet käsittämättömiltä ja arvoituksellisilta

Sybertin luonteessa, pääsivät vasta nyt oikeaan valoon. Se synkkä

verho, joka puoleksi oli peittänyt kaikki ne vaikuttimet, jotka

määräsivät hänen toimintansa, oli nyt äkkiä kuin syrjään työnnetty.

Marcia näki hänen hellän, voimakkaan luonteensa, ulkonaisesti

välinpitämättömän ja pidättyvän kuoren alla. Hänen puhuessaan Italian

historiasta, niistä uhrauksista, siitä rohkeudesta ja vaikuttimien

vilpittömyydestä, joilla kansa kokoontui yhteen, sai hänen äänensä

tahtomattaankin riemuitsevan sävyn. Alakuloisuus, joka oli vallannut

hänet viimeisten viikkojen aikana, oli kadonnut; sillä kun hän

ajatuksissaan punnitsi niitä positiivisia tekoja, jotka jo oli

suoritettu, ne tuntuivat vievän voiton kaikista täyttymättömistä

toiveista, jotka häämöittivät taustalla. Avarammalta näkökulmalta

katsellessa tietoisuus kansan pienistä erehdyksistä, virheistä ja

rikoksista hälveni mitättömiin. Hän puhui suuren maan ja suuren

kansan historiasta. Isänmaanystäviä oli ennen ollut, eikä niitä

vastakaan tulisi puuttumaan. Sama voima, joka kansakunnan oli

muodostanut, kehittäisi ja ylläpitäisi sitä.

* * * * *

"Hoi, Sybert! Miss Marcia!" kaikui Melvillen ääni läpi talon.

"Olin kokonaan unohtanut, että maailmassa on muitakin kuin me kaksi",

Marcia kuiskasi heidän palatessaan eteissaliin.

"Eräs nuorukainen kyselee teitä täällä, Miss Marcia." Melville

oli laskenut kätensä pienen paljasjalkaisen ja pölyisen olennon

olkapäälle.

"Gervasio!" Marcia huudahti tuntien sydämessään omantunnonvaivoja.

Hän oli kokonaan unhoittanut pojan.

Gervasio riuhtaisi itsensä ylpeästi irti ja viittasi sotilaihin,

jotka kävelivät edestakaisin pengermällä.

"_Ecco!_ signorina. _I soldati_!"

Marcia kumartui herttaisesti naurahtaen hänen puoleensa. "Kultaseni!"

hän virkkoi, vetäen pojan syliinsä ja suudellen häntä.

Sybertkin kääntyi häneen päin ja ravisti hänen kättään. "Sinä olet

urhea poika, Gervasio", hän virkkoi; "olet tänä yönä luultavasti

pelastanut henkemme."

"Saanko nyt aina olla teillä", hän kysyi, "aivan kuin Gerald?"

"Aina", lupasi Marcia, "ihan kuin Gerald."

Pojan silmät kävivät suuriksi. "Tuleeko minustakin sitten

amerikkalainen?"

"Ei, Gervasio", virkkoi Sybert nopeasti. "Sinusta ei koskaan tule

amerikkalaista. Olet syntynyt italialaiseksi ja se olet kuolemaasi

asti. Sinun täytyy olla siitä ylpeä -- se on sinun synnyinperintösi.

Me olemme amerikkalaisia, ja me palaamme kotimaahan. Sinä saat

seurata meitä, saat lukea ja oppia, mutta kun sinusta tulee mies,

silloin palaat takaisin omaan maahasi. Se tarvitsee sinua -- mutta

juokse nyt vuoteeseen. Ja te myöskin, Miss Marcia", hän lisäsi. "Te

olette väsynyt, eikä täällä ole enää mitään tehtävää. Melville ja

minä hoidamme kyllä talon lukitsemisen."

"Lukitsemisen!" huudahti Melville. "Herran tähden, hyvä mies, miten

moneen kertaan tämä talo oikein lukitaan?" Hän tarkasteli heitä

hetkisen ääneti ja tokaisi sitten: "Mitä turhaa pitää salaisuuksia

ystävien kesken? Olen tiennyt sen koko ajan." Hän ojensi heille

kätensä. "On erittäin hauskaa; toivotan teille sydämestäni onnea."

"Luotat liikaa terävänäköisyyteesi", Sybert vastasi pitäen kätensä

lujasti taskussa.

Marcia helähti nauramaan, punastui hiukan, mutta ojensi sitten

molemmat kätensä. "Tämä on salaisuus", hän lausui. "En tiedä, mistä

te sen arvasitte, mutta teidän täytyy gentlemanin ja diplomaatin

kunniasanalla luvata, että ette kerro sitä yhdellekään sielulle."

"Saanhan kertoa vaimolleni", Melville pyysi. "Hänen on aina tapana

sanoa, 'enkös sitä sanonut', ja nyt, kun minä kerran ensimmäisenä

olen arvannut asian oikean laidan, en voi olla puhumatta siitä

hänelle."

"En välitä, vaikka kertoisittekin Mrs. Melvillelle", Marcia vastasi.

"Mutta luvatkaa minulle eräs asia: että ette ikinä virka sanaakaan --

en muista hänen nimeään -- tuolle kirjailijattarelle."

"Kirjailijattarelle? Ketä hän sillä tarkoittaa, Sybert?"

"Tarkoitan häntä, joka on Rooman vaarallisin kielikello", täydensi

Marcia.

"Madame Laventi!" huudahti Melville nauraen. "Huomaatte sen liian

myöhään, Miss Marcia. Hän on jo perillä asiasta. Madame Laventi

ei kerro uutisiaan toisten puheiden perusteella; hän saa ne itse

pikkulinnuilta. Hyvää yötä", hän lisäsi ja astui hienotunteisesti

saliin, jättäen nuoret kahdenkesken. Mutta hänen varovaisuutensa

oli tarpeeton; rakastavaiset erosivat toisistaan sangen viattomalla

tavalla.

Sybert otti uuninreunustalta tukevan messinkisen kynttiläjalan ja

ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitos", virkkoi Marcia.

Hän pysähtyi mennessään hetkeksi portaiden käänteeseen ja katseli

hymyillen alas.

"_Buona notte_, Signor Siberti", hän sopersi.

Sybert hymyili hänelle portaiden juurelta.

"_Buona notte_, signorina. Kauniita unia!"

Kuullessaan ääniä Mrs. Copleyn huoneesta, Marcia pysähtyi kysyäkseen

setänsä vointia. Hän tapasi siellä tätinsä ja Grantonin avonaisten

matka-arkkujen ääressä; vaatesäiliöt oli tyhjennetty, ja niiden

sisältö levitetty ympäri huonetta.

"Herranen aika, täti Katherine!" hän huudahti hämmästyksissään. "Mitä

_hullua_ teette? Kellohan on yksi."

"Me _pakkaamme_, rakkaani."

Marcia istahti sängylle purskahtaen nauruun. "Täti Katherine, jos en

tietäisi asian oikeata laitaa, luulisin voivani vannoa, että olet

synnynnäinen Copley."

Mrs. Copley nosti päänsä etsien jotakin vaatetta, jonka laskisi

arkkuun. Hän heitti nuhtelevan katseen tyttöön. "En käsitä, Marcia,

miten voit olla noin ajattelematon kaiken sen jälkeen, mitä tänä

iltana olemme kokeneet, ja kun lisäksi setäsi makaa haavoitettuna

viereisessä huoneessa! Vain yksi mahdollisuus sadasta oli, että emme

nyt kaikki makaa hengettöminä. En voi päästä rauhaan, ennenkuin

olemme kunnialla päässeet takaisin New Yorkin turvallisille kaduille.

Olepa nyt ystävällinen ja anna minulle nuo tavarat tuolta tuolilta."

Hän osoitti kasaa, joka sisälsi valikoiman kirjavia nauhoja, pitsejä

ja hansikkaita.

Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine,

kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä

itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan

juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."

"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain

Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin

alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä -- hänen pitäisi muuten oikeastaan

jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin

kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."

"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että

on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää

vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."

"Niin -- olet oikeassa" -- myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas

pakkaamaan -- "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut!

Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan

sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään,

mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan.

Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai

verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan

neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."

"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"

"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."

Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi

tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen

luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard",

hän virkkoi.

"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."

"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."

"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.

"Mutta sittenkin", Marcia jatkoi, "saattaa olla parasta, että kävi

näin. Italialaiset eivät ymmärrä sinua. Luulen, että kaksi niin

erilaista rotua ei milloinkaan voi oppia ymmärtämään toisiaan."

Copley avasi silmänsä hymyillen leikillisesti. "Tämä on melkein kuin

jonkun koomillisen oopperan loppu. Minusta tuntuu, että ennenkuin

esirippu laskee, on minun mentävä lyömään kättä rosvojen kanssa ja

käytävä kumartamaan yleisölle."

"Sinulla on paljon tehtävää Amerikassa, ja siellä osataan panna arvoa

työllesi."

"Luulenpa, että ostan huvipurren ja rupean harrastamaan

purjehtimista, kuten tätisi ehdottaa. Voisin perehtyä siihen -- jos

minulla vain olisi kapteeni."

Marcia istui vaiti hetken aikaa katsellen setänsä hienopiirteisiä,

tuntehikkaita kasvoja.

"Setä Howard", Marcia lausui hitaasti. "Minun mielipiteeni on, että

kaikki hyvä, mitä sinä toimitat, on maailman suuressa tilikirjassa

tulopuolella, ja se auttaa osaltaan aivan yhtä paljon taistelussa

pahaa vastaan, joko sitten ihmiset sen tietävät tai eivät. Sinä voit

lähteä pois, ja jättää kaikki jälkeesi saamatta koskaan kiitosta

töistäsi, mutta niiden positiivinen vaikutus on sittenkin olemassa."

Setä hymyili jälleen.

"Luulen, että tuo on liian ihanteellista filosofiaa nykypolven

oloissa. Elämme materialistista aikaa, ja tarvitaan jotain

voimakkaampaa kuin hyvää tahtoa, että voisi jättää siihen hiukan

jälkeä. Alan uskoa, että en ole syntynyt maailman parantajaksi.

Monet miehet harrastavat nuoruudessaan uudistuksia, mutta minä alan

saavuttaa iän, jolloin ilta klubissa ja erinomainen päivällinen on

paras lievitys sekä omiin että toisten murheisiin."

Marcian kasvot synkistyivät ja hän loi ääneti katseensa alas.

Vehnäprinsessa · 第 36 / 41 题