Hetken kuluttua Marcia tointui senverran, että hän käsitti, että
pitäisi varoa hälyttämästä tätiä ennen aikojaan. Hän kiiruhti
pääportaille ja pysähtyi hetkeksi käänteeseen epäröiden mitä
tehdä. Sybert seisoi ovenpielessä, joka vei ulkohalliin. Marcia
kumartui kaiteen yli ja lausui hiljaa Sybertin nimen, jotta ei
herättäisi toisten huomiota. Sybert käännähti äkisti kuullessaan
nimeänsä mainittavan ja vastaukseksi Marcian viittailuun, hän astui
huolettoman näköisenä käytävän poikki hänen luokseen. Mutta portaiden
juurella nähdessään kynttilän himmeässä valossa vilaukselta tytön
kasvot, hän säpsähti ja riensi parilla askeleella hänen luokseen.
"Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut?" hän huudahti.
"Gerald!" pääsi Marcialta nyyhkytyksentapaisena kuiskauksena.
"Gerald!" toisti Sybert tuskainen ilme kasvoillaan. "Taivaan tähden,
Marcia! Mitä on tapahtunut?"
"En tiedä; hän on poissa", lausui Marcia tuskissaan. "Tulkaa tänne
yläkertaan, ettei täti Katherine kuule." He astuivat portaita ylös,
ja tultuaan käytävään, selitti Marcia katkonaisin lausein koko asian.
Sybert kääntyi lausumatta sanaakaan ja meni suoraan Geraldin
huoneeseen. Hän pysähtyi kynnykselle jääden katsomaan pientä, tyhjää
vuodetta, jonka pielukset olivat epäjärjestyksessä.
"Setä Howard ja täti Katherine yksinkertaisesti murtuvat, jos hänelle
on jotain tapahtunut", änkytti Marcia.
"Ei hänelle ole mitään tapahtunut", Sybert vastasi varmasti. "Nuo
lurjukset eivät uskaltaisi ryöstää lasta. He saisivat kaikki Italian
salapoliisit niskaansa. Hän mahtaa olla jossain Biancan kanssa."
Hän kääntyi pois huoneesta ja suuntasi askeleensa talon
perähuoneisiin. Portaiden keskikohdalla hän pysähtyi ja mietti
asiaa otsa rypyssä, samalla kuin Marcia levottomana tarkasti hänen
kasvojaan. Heidän siinä seisoessaan kuun valjusti valaistessa
porraskäytävää, kuului äkkiä alhaalta paljaiden jalkojen tassutusta,
ja seuraavassa hetkessä ilmestyi Gerald itse kiviportaiden
käänteeseen näyttäen hämärässä valaistuksessa pieneltä valkoiselta
rotalta.
Marcialta pääsi ilohuuto ja Sybert liikahti ikäänkuin raskas paino
olisi vierinyt hänen harteiltaan. Mutta katsahtaessaan tarkemmin
lapsen kasvoja, he huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Pojan
pieni, valkea yöpaita oli kostea kasteesta, hänen kasvonsa
nytkähtelivät hermostuneesti, ja silmissä oli kauhistunut ilme.
Päästyään portaiden päähän, hän vaipui Marcian syliin puhjeten
rajuihin nyyhkytyksiin.
"Gerald, Gerald, mikä sinun on? Koetahan olla hiljaa. Vaiti, vaiti,
kultaseni; äiti saattaa pelästyä. Marcia ei anna kenenkään tehdä
sinulle pahaa. Kerro minulle mikä sinua vaivaa."
Gerald puristautui lähemmäksi Marciaa, itkien ja vavisten, ja
sopertaen käsittämättömiä italialaisia sanoja. Sybert kumartui hänen
puoleensa, nosti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin hänen
omaan huoneeseensa. "Ei kukaan tee sinulle pahaa. Lakkaa itkemästä ja
kerro meille, mitä on tapahtunut", hän virkkoi rauhoittavasti.
Gerald veti henkeään ja ryhtyi kertomaan, sopertaen sekaisin
englantia ja italiankieltä. Oli ollut niin kuuma ja satakielet olivat
pitäneet sellaista melua, että hän ei saattanut nukkua; hän oli
senvuoksi noussut hyvin hiljaa vuoteestaan, jotta ei häiritsisi äitiä
ja mennyt takatietä ulos vain poimiakseen muutamia kirsikoita. (Aivan
huvilan vieressä takapihalla kasvoi ryhmä hoitamattomia hedelmäpuita,
niiden joukossa kirsikka-, manteli- ja granaattiomenapuita.) Hänen
istuessaan puun juurella kirsikoita syömässä, muutamia miehiä
lähestyi paikkaa pysähtyen pensaikkoon aivan hänen viereensä; hän
kuuli mitä he puhuivat ja tunsi, että yksi heistä oli Pietro. Tässä
poika alkoi jälleen itkeä ja hänen täytyi saada tyyntyä, ennenkuin
hän saattoi jatkaa kertomusta.
"No, ja mitä he sanoivat? Kerro meille, mitä he sanoivat, Gerald",
keskeytti hänet Sybert matalalla, päättäväisellä äänellä.
"He sanoivat, että isä on paha mies, ja että he aikovat tappaa hänet,
koska hänellä on taskussaan heidän rahojansa -- ja, minä en tahdo,
että isä tapetaan!" hän nyyhkytti.
Marcia ja Sybert katsoivat ääneti toisiinsa ja Sybert veti henkeään
puoleksi viheltäen.
"Mitä muuta he sanoivat, Gerald? Ei sinun tarvitse pelätä. Me emme
anna heidän tehdä pahaa isälle, mutta sinun täytyy nyt muistaa kaikki
mitä he sanoivat, niin että saamme heidät kiinni."
"Pietro sanoi, että hän tappaa sinutkin, koska sinä olet täällä ja
olet yhtä paha kuin isäkin", kertoi Gerald nyyhkyttäen.
"Jatka", Sybert kehoitti. "Mitä muuta he sanoivat?"
"He eivät sanoneet mitään muuta, vaan menivät sitten puutarhaan. Ja
minä pelkäsin kauheasti, mutta istuin ihan hiljaa piilossa puiden
alla; sitten minä hiivin sisään ja löysin teidät -- ja minä en tahdo
että sinut tapetaan, enkä myöskään että isä tapetaan."
"Älä yhtään pelkää. Eivät he saa tehdä meille pahaa. Koetapas nyt
muistaa, miten monta miestä siellä oli."
"Pietro ja muutamia muita ja ne menivät kaikki puutarhaan."
He kyselivät häneltä vielä yhtä ja toista, mutta eivät saaneet
selville mitään enempää; hän oli nähtävästi jo kertonut kaiken
minkä tiesi. Marcia kutsui Grantonin istumaan pojan viereen ja
selitti varovaisesti hänelle tilanteen. Granton suhtautui siihen
aivan rauhallisesti; hän ei ollut milloinkaan odottanut parempaa
italialaisista.
Tultuaan takaisin käytävään, katsahti Marcia kysyvästi Sybertiin; hän
oli nyt aivan tyyni. Olihan Gerald ainakin turvassa, ja he tiesivät
mitä oli odotettavissa. Marcia tunsi, että Howard setä ja Sybert
kyllä osaisivat hoitaa asian.
"Mitä me nyt teemme?" hän kysyi.
Sybert seisoi käsivarret ristissä miettien asiaa.
"Siinä on ilmeisesti sekaisin ryöstönhalua, kostonhimoa ja väärään
suuntautunutta isänmaallisuutta. Kunhan vain tietäisimme, miten monta
heitä oli; Pietron, Gervasion isäpuolen ja teidän krusifiksimiehenne
voimme varmasti laskea mukaan, mutta muista meillä ei ole mitään
tietoa. Olkoon miten on, missään tapauksessa he eivät ryhdy
toimimaan, ennenkuin uskovat meidän nukkuvan." Hän katsoi kelloaan.
"Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Meillä on runsaasti kaksi
tuntia ja sillä ajalla voimme valmistaa heille yllätyksen. Emme
vielä kerro mitään toisille tuolla alakerrassa, sillä siitä ei olisi
mitään hyötyä, ja sitä paitsi heidän puheensa ja naurunsa ovat tällä
hetkellä meidän parhaana suojanamme. Ette kai tiedä, missä setänne
säilyttää revolveriaan?"
"Tiedän kyllä; se on hänen kirjoituspöytänsä ylimmässä laatikossa."
Hän meni Mr. Copleyn huoneeseen ja veti laatikon auki. "Mitä, se on
poissa!"
"Minä huomaan, että juoni mutkittuu!" virkkoi Sybert, ja päästi
lyhyen, matalan naurun, aivan kuten Copley pengermällä.
"Rihlapyssykin on poissa", lisäsi Marcia kun hänen katseensa sattui
nurkkaukseen, jossa pyssy tavallisesti oli.
"On ilmeistä, että ystävämme Pietro on varustanut itsensä; mutta jos
hän luulee, että meidät ammutaan omilla aseillamme, niin hän erehtyy.
Meidän täytyy saada sana sotilaille Palestrinaan -- sanoitteko, että
kaikki palvelijat ovat poissa?"
"Kaikki paitsi Granton. Koko talo on tyhjä."
"Se on Camorran työtä!" Sybert huudahti hiljaa.
"Camorran?" Marcia kalpeni kuullessaan tuon nimen.
"Niin -- asiahan on aivan selvä. Meidän olisi jo edeltäpäin pitänyt
arvata se. Pietro on salaliiton jäsen, ja on toiminut täällä
vakoojana. Tässä näyttää olevan kysymyksessä sangen ovelasti harkittu
salajuoni. He ovat odottaneet, kunnes tietävät talossa olevan
rahaa ja nyt on setänne juuri myynyt suuren vehnälähetyksen. He
ovat arvatenkin antaneet palvelijoiden mennä menojaan tavallisella
uhkauksellaan: 'Vaietkaa, niin saatte elää; jos puhutte, teidät hukka
perii'. Palvelijat pelkäävät Camorraa enemmän kuin poliisia. -- Miten
on tallirenkien laita?"
"Voi, en saata uskoa, että he olisivat liittyneet vehkeilemään meitä
vastaan", huudahti Marcia. "Angeloon ja Giovanniin luottaisin missä
hyvänsä."
"Siinä tapauksessa heidät on pakotettu vaikenemaan; heidät on varmaan
teljetty jonnekin, mistä he eivät voi päästä apuun ennenkuin on liian
myöhäistä. Luulenpa, että nuo roistot ovat päättäneet työnsä tehtyään
ratsastaa tiehensä huvilan hevosilla. Aamuun mennessä he ehtisivät
hyvin Abruzzin vuorille, joka on camorristien tyyssija. Meidän on
saatava apua Palestrinasta. Jos vain voisimme saada käsiimme nuo
vahtisotilaat tien risteyksessä, niin he voisivat sitten viedä sanan
eteenpäin. Sinne on vain kaksi mailia, mutta --" Sybert veti otsansa
ryppyyn. "Otaksun, että talo on joka puolelta vartioitu, ja saattaisi
käydä vaikeaksi päästä livahtamaan heidän huomaamattaan. Mutta meidän
on kuitenkin yritettävä."
"Kenet lähetämme?"
Sybert oli hetken aikaa vaiti. "En tahtoisi jättää teitä", hän
virkkoi hitaasti, "mutta pelkään, että minun on mentävä."
"Oh!" sai Marcia sanotuksi. Hän katseli tuskaisin ilmein maahan, ja
Sybert seisoi tarkastaen häntä ja unohtaen kokonaan ajan kulun.
Äkkiä Marcia kohotti päänsä helpotuksesta huoahtaen. "Gervasio!" hän
huusi. "Me voimme lähettää Gervasion."
"Voimmeko luottaa häneen?" virkkoi Sybert epäröiden.
"Täydellisesti. Sitäpaitsi hän voi paljon paremmin kuin te päästä
huomaamatta ulos. Olen varma, että hän suoriutuu tuosta tehtävästä;
hän on harvinaisen älykäs."
"Olin aivan unohtanut hänet. Uskon kyllä, että on viisainta
menetellä niin. Menkää te herättämään hänet, minä kirjoitan sillä
aikaa muutaman sanan sotilaille." Näin sanoen Sybert istuutui
kirjoituspöydän ääreen, ja Marcia kiiruhti Gervasion huoneeseen.
Poika nukkui makeasti, ja kuu valaisi hänen sieviä kasvojaan
pehmeällä pieluksella. Marcia kumartui epäröiden hänen ylitseen;
oli vaikea herättää hänet syvästä unesta sellaiselle asialle. Mutta
seuraavassa hetkessä hän tajusi, että tämä oli ainoa mahdollisuus, ja
hän laski hellästi kätensä pojan otsalle.
"Gervasio", hän kuiskasi. "Herää, Gervasio. Sh -- _silenzio_. Pukeudu
niin pian kuin vaan voit. Ei, et sinä ole tehnyt mitään pahaa; älä
yhtään pelkää. Signor Siberti kertoo sinulle kohta salaisuuden -- _un
segreto_", hän jutteli vakuuttavasti. "Pukeudu näihin vaatteisiin",
hän lisäsi, etsien vaatesäiliöstä tumman puvun. "Et tarvitse
kenkiä etkä sukkia. Pukeudu pian, pian ja sitten varpaisillaan --
_pianissimo_ -- Signor Sybertin huoneeseen."
Gervasio oli tuossa tuokiossa valmis ja seurasi Marciaa aivan hänen
kintereillään. Kun vain Bianca ei sekaantunut asiaan, oli hänen
pukeutumisensa aina sangen yksinkertainen temppu.
Sybert veti hänet kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven. "Mitä
sanomme hänelle?" hän virkkoi luoden kysyvän katseen Marciaan.
"Kertokaa hänelle totuus. Hän kyllä ymmärtää asian, ja me voimme
luottaa häneen." Marcia laskeutui polvilleen pojan viereen, laski
kätensä hänen harteilleen ja virkkoi kankealla italiankielellään:
"Gervasio, muutamat ilkeät miehet aikovat tänä yönä tulla tänne
tappamaan meidät ja varastamaan kaikki meidän tavaramme. Pietro on
yksi heistä, (Pietro oli juuri samana iltana löylyttänyt Gervasiota,
kun poika oli näpistellyt sokeria teepöydästä.) ja sinun isäpuolesi
on myös heidän joukossaan. Hän tahtoo viedä sinut takaisin Castel
Vivalantiin, etkä enää koskaan saa nähdä meitä."
Gervasio kuunteli tuijottaen suoraan Marcian kasvoihin huulet
kauhusta värähdellen. Tässä Sybert puuttui puheeseen ja kertoi
hänelle sotilaista, miten hänen tulisi etsiä vahdit tienristeyksessä,
ja jättää heille kirjelappu, jonka hän kätki hänen puseronsa alle.
"Ymmärrätkö?" hän kysyi lopuksi, "ja osaatko toimittaa asian?"
Gervasio nyökkäsi, silmät jännityksestä kiiluen. "Minä tuon
sotilaita", hän kuiskasi, "_sicure_, signore, _sicurissimo!_ Ja jos
ne ottavat minut kiinni", hän lisäsi, "niin sanon, että karkaan pois
talosta, kun herra on lyönyt minua."
"Tee niin", Sybert virkkoi naurahtaen. Sitten hän otti poikaa
kädestä, ja kaikki kolme hiipivät alakertaan niin hiljaa kuin
mahdollista.
He kulkivat varpaillaan läpi pitkän käytävän, joka johti keittiöön
ja pysähtyivät kynnykselle. Suuri huone harmaine kiviseinineen oli
tyhjä, hiljainen ja kaikuva, aivan kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin
he olivat huvilaan tulleet. Ovet ja ikkunat olivat selkoselällään ja
kuunsäteet tulvivat sisään.
Sybert pudisti hämmästyneenä päätään. "Minä vain en saata käsittää",
hän virkkoi hiljaisella äänellä, "miksi he ovat jättäneet kaikki
näin avoimeksi. Täytyyhän heidän tietää, että ennenkuin me menemme
levolle, huomaamme heidän laiminlyöntinsä. Kuka tavallisesti lukitsee
ovet?"
"Pietro."
"Tänä iltana lukitsemme me kaksi yhdessä." Hän mietti hetkisen.
"Emme saa laskea poikaa ulos sellaisesta paikasta, joka näkyy
lehtokäytävään. Paras olisi ikkuna huvilan itäseinällä, jossa pensaat
kasvavat aivan kiinni muurissa."
Marcia näytti tien pieneen ruokasäiliöön, josta pääsi ulos, ja Sybert
antoi Gervasiolle viimeiset ohjeet.
"Pysy tarkasti puiden varjossa yrittäessäsi maantielle ja kierrä
alempi pengermä. Ryömi polvillasi vehnäpellon poikki, ja oikaise
sitten suoraan tienhaaraan ja kiiruhda joka askeleella. _Capissi?_"
Gervasio nyökkäsi. Marcia kumartui suutelemaan häntä ja kuiskasi
hänen korvaansa: "Jos tuot sotilaat, Gervasio, niin saat aina olla
meillä, ja sinusta tulee meidän oma poikamme aivan kuten Gerald."
Poika nyökkäsi taas, vapisten kiihkosta päästä lähtemään. Sybert
avasi varovaisesti ikkunan, ja tuo pieni otus pudottautui maahan ja
ryömi ketterästi kuin kissa puiden varjoon. He viipyivät vielä hetken
avonaisen ikkunan ääressä jännittäen korvansa, mutta mitään ääntä ei
kuulunut paitsi kesäyön rauhallista musiikkia -- hyönteisten surinaa
ja satakielen laulua. Gervasio oli päässyt turvassa lähtemään.
"Nyt lukitsemme talon", Sybert virkkoi merkitsevästi, "niin että kun
ystävämme tulevat luoksemme, heidän täytyy käyttää pääovea."
Hän veti hiljaa ikkunan kiinni ja tutki arvostelevasti sisäluukkuja.
Ne olivat tehdyt tukevasta puusta ja raudoitetut paksuilla salvoilla
ja saranoilla. Huvila oli entisaikojen mallia, jolloin poliisin valta
ei ollut yhtä tehokas kuin nykyään, ja kykeni kestämään vaikkapa
piiritystä.
"Tarvitaan joltinenkin voima ennenkuin nämä aukeavat, eikä sitä voi
suinkaan suorittaa ääneti", huomautti Sybert sulkiessaan luukut ja
kiinnittäessään rautasalvat paikoilleen.
He kulkivat sitten yhdessä huoneesta huoneeseen sulkien samalla
tavalla kaikki ikkunaluukut niin hiljaa kuin mahdollista. Sybert
tuntui Marcian suureksi hämmästykseksi olevan sangen kepeällä
mielellä. Pari kertaa hän naurahti pehmeästi ja kerran, kun Marcian
käsi sattui koskettamaan hänen kättään, tyttö tunsi samanlaisen
lämpimän väristyksen kulkevan läpi ruumiinsa, kuin silloin
kuutamoyönä puutarhassa.
Viimeksi he tulivat korkeaholviseen ruokasaliin, jota Vivalantien
hurskastapaisina aikoina oli käytetty kappelina. Kaikki kolme
lasiovea huoneen perällä olivat auki, ja niiden kautta tulvi
huoneeseen kuunvaloa, joka pehmensi kattomaalausten karkeatekoiset
muodot, ikäänkuin ne olisivat olleet vanhojen mestarien kädestä
lähteneitä. Sybert kääntyi selin oviin ja katseli arvostelevasti
ympärilleen.
"Huomaatteko, että tämä huone ei ole hullumpi tässä valaistuksessa",
hän virkahti Marcialle. "Tuokin vanha hirviö tuolla ylhäällä", hän
osoitti Baccusta, joka lepäili viinilehvien keskellä, "näyttää näin
kuutamossa vaikkapa Michelangelon työltä, kun se taas päivänvalossa
ei ole edes Carlo Dolcin arvoinen."
Marcia katseli Sybertiä suurin silmin. Mitä hän saattoi ajatella, kun
ryhtyi tällaisessa tilanteessa lausumaan taidearvosteluja? Marcia
ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen osoittavan pienintäkään
harrastusta tuohon asiaan. Hän oli jo niin kauan jännittänyt
hermojansa ja koettanut peittää mielenjärkytystään, että hänen
itsehillitsemiskykynsä oli pian lopussa. Ja nyt Sybert vielä rupesi
näyttelemään noin ennenkuulumattomalla tavalla! Marcia katsoi hänen
ohitseen paatsamien synkkiin varjoihin, ja hän värisi ajatellessaan
mitä niiden pimentoon saattoi kätkeytyä. Samassa Sybert astui
parvekkeelle.
"Mr. Sybert!" huudahti Marcia säikähtyneenä. "He saattavat pitää
meitä silmällä. Tulkaa takaisin."
Sybert nauroi ja istuutui sivuttain rautakaiteelle. "Jos he
tarkastelevat meitä, niin he epäilemättä ihmettelevät, miksi me niin
huolellisesti suljemme talon. Me viivymme täällä hetken ja annamme
heidän nähdä, ettemme aavista mitään pahaa; me suljemme luukut vain
vedon vuoksi, emmekä suinkaan murtovarkaiden takia."
"He ampuvat teidät", läähätti Marcia luoden katseensa hänen valkeaan
kesäpukuunsa, joka kuunvalossa oli mainio maalitaulu.
"Loruja, Miss Marcia! He eivät osuisi minuun vaikka koettaisivatkin."
Hän arvioi katseellaan matkan lehtokäytävälle. "Ei ole sitä paitsi
mitään pelkoa, että he yrittäisivät. He eivät panisi alttiiksi koko
puuhaansa saadakseen vain minut; en ole kuningas Umberto. He eivät
vihaa minua kylliksi." Hän nojautui eteenpäin naurahtaen taas.
"Tulkaa tänne, Miss Marcia ja puhukaa minulle jotain. Näyttäkää
minulle kuinka rohkea olette."
Marcia painautui seinää vasten. "En ole rohkea. Mr. Sybert, pyydän
teitä, tulkaa pois. Meidän täytyy mennä kertomaan setä Howardille
mitä olemme kuulleet."
Jos Sybert oli Marcialle tänä iltana arvoitus, ei hän käsittänyt
itse itseään sen paremmin. Hän jännitti itseänsä vielä enemmän kuin
Marcia. Hän oli vannonut, ettei enää tapaisi tyttöä, ja tänä iltana
hän oli ollut niin heikko, ettei saattanut vastustaa kiusausta;
hän oli luvannut, ettei puhuisi Marcialle ja päättänyt tarkasti
peittää tunteensa, ja nyt hän huomasi joutuneensa mitä läheisimpiin
suhteisiin tytön kanssa. Heillä oli yhteinen salaisuus; he olivat
samassa vaarassa. Oli mahdollista, että hänet murhattaisiin tänä
yönä. Camorristit olivat jo ennenkin yrittäneet sitä; tällä kertaa
he saattoivat onnistua. Itse asiassa hän ei siitä välittänyt,
pikemminkin hän oli siitä hyvillään. Kaikki hänen halunsa olivat
kuolleet; hänellä ei ollut mitään, minkä eteen elää, ja se teki
hänet uhkarohkeaksi. Hän luuli Marcian rakastavan toista, mutta
siitä huolimatta hän hämärästi tunsi omaavansa vaikutusvaltaa
tyttöön. Ainakin kerran, hän mietti itsekseen, ennenkuin Marcia
palaisi omansa luo, täytyisi hänen tunnustaa hänen voimansa; tytön
täytyisi taivuttaa tahtonsa hänen mukaansa. Hän tiesi, että Marcia
pelkäsi, mutta hänen piti voittaa pelkonsa. Hänen täytyi tulla ulos
kuutamoon ja seisoa hänen, Sybertin vieressä, käsi kädessä, suoraan
paatsamalehdon synkkien varjojen edessä.
Hän kumartui eteenpäin ja katseli tyttöä, hänen seisoessaan siinä
valkeassa iltapuvussaan, joka erottautui jyrkästi seinän tummaa väriä
vasten, tukka ympäröi pehmeänä ja kiiltävänä hänen kasvojaan, ja
hänen harmaat silmänsä olivat suurina pelosta ja hämmästyksestä.
Sybert ojensi kätensä häntä kohden. "Marcia", hän kuiskasi
kiihkeästi. "Tulkaa tänne, Marcia. Tulkaa tänne ulos, ja seisokaa
minun rinnallani, taikka muuten luulen, että olette pelkuri."
Marcia kääntyi sivuttain väristen pelosta ja painoi kasvonsa seinää
vasten. Mitä, jos he ampuisivat Sybertin takaapäin hänen istuessaan
tuossa?
Äkkiä Sybert malttoi mielensä ja hypähti anteeksipyytäen tytön luo.
"Oh, suokaa anteeksi, Miss Marcia; ei ollut tarkoitukseni pelottaa
teitä. En itse tiedä, mitä puhun."
Hän alkoi sulkea etäisempiä ovia ja ikkunaluukkuja. Tullessaan
Marcian kohdalle, hän katsahti tyttöön. Hän seisoi silmät kiinni,
eikä liikahtanutkaan. Sybert sulki viimeisen luukun, asetti
salvan sen eteen, ja nyt he seisoivat molemmat ääneti pimeässä.
Marcia taisteli, koettaen tukahuttaa pelkonsa. "Luulen, että
olette pelkuri", nuo sanat soivat hänen korvissaan. Hän oli sinä
päivänä kestänyt jo paljon, aina siitä hetkestä alkaen, kun tapasi
miehen nukkumassa ruohikossa; ja nyt, kun hän avasi silmänsä ja
joka puolella oli pimeä, valtasi hänet yht'äkkiä samanlainen
kauhun tunne, kuin silloin vanhassa viinikellarissa. Tuo pelko ei
kohdistunut mihinkään erikoiseen asiaan; näkyvän vaaran edessä
hän kyllä saattaisi olla yhtä rohkea kuin kuka muu hyvänsä. Se
oli pikemminkin rajua, järjetöntä mielenliikutusta, jota hänen
kiihtynyt ja ylenmäärin rasittunut hermostonsa ei voinut vastustaa.
Hän ojensi kätensä ja kosketti Sybertiä, saadakseen varmuuden, että
hän ei ollut lähtenyt pois. Seuraavassa hetkessä hän ei enää voinut
hillitä itseään. "Minua pelottaa", hän nyyhkytti ja tarrautui kiinni
Sybertiin.
Marcia tunsi Sybertin kiertävän käsivartensa hänen ympärilleen.
"Marcia! Pieni, rakas tyttöni. Sinun ei tarvitse mitään pelätä.
Kun he huomaavat, että olemme varuillamme, eivät he uskalla meitä
ahdistaa. Ei kukaan voi tehdä sinulle pahaa." Hän puhui aivan kuin
Geraldille, Marciaa olisi naurattanut, jos hän vain olisi voinut
tukahduttaa itkunsa. Sitten Sybert äkkiä puristi hänet lujasti
rintaansa vasten. "Marcia", hän kuiskasi käheästi, "Marcia", ja hän
kumartui tytön puoleen, kunnes kosketti hänen huuliaan. He seisoivat
hetken liikkumatta; sitten Marcia äkkiä tunsi hänen jäykistyvän
päästäessään hänet irti ja hellästi irroittaessaan hänen kätensä. He
hapuilivat pimeässä halliin vaihtamatta sanaakaan, ja katsahtamatta
toisiinsa. Molemmat olivat hämillään. Marcian silmissä kimalteli
vielä kyyneleitä, mutta hänen poskensa olivat tulipunaiset. Ja Sybert
oli tavallistaankin kalpeampi.
Hän astui salin ovelle. "Hoi, Copley", hän virkkoi matalalla äänellä.
"Joko pian olet valmis? Tahtoisin kertoa sinulle jotain."
Copley liikahti hiukan, mutta ei katsahtanutkaan häneen. "Sh -- tässä
on jännittävä kohta. Olemme tasoissa ja vain yksi peli on jälellä.
Tulen tuossa paikassa."
Marcia istahti tuolille. He olivat nyt toisella puolen taloa, ja
siinä samassa oli hänen pelkonsa haihtunut. Kaikki oli kuin pois
pyyhitty hänen mielestään paitsi se, mikä juuri oli tapahtunut.
Hänen tunteensa ja ajatuksensa riehuivat sekaisina; vain yksi asia
oli hänelle selvä. Hän oli painautunut Sybertin syliin ja Sybert oli
suudellut häntä; ja sitten -- Sybert oli irroittanut hänen kätensä.
Tuota ajatellessaan hän sulki silmänsä ja liikahti tuskallisesti.
Eteissalin toisessa päässä Sybert asteli edes takaisin sytyttäen
savukkeen toisensa jälkeen ja viskaten ne taas pois järjestäin.
Hänkin soimasi itseään katkerasti. Hän oli peloittanut Marcian,
vaikka tyttö ilmankin oli hermojännityksestä aivan suunniltaan;
hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta silloin, kun Marcia ei
itse tiennyt, mitä teki; hän tiesi, että tyttö oli kihloissa
Paul Dessartin kanssa, eikä hän kuitenkaan käyttäytynyt kuten
gentlemanin sopii. Katsahtaen nopeasti salin puoleen, hän heitti pois
savukkeensa, astui eteissalin poikki ja istuutui tuolille Marcian
viereen. Tyttö vetäytyi äkisti taapäin, ja Sybert kumartui eteenpäin
kyynärpäät polvien varassa ja tuijotti lattian kuvioihin.
"Marcia", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, "minä rakastan
teitä. Tiedän, että ette välitä minusta; tehän olette toisen oma. En
aikonut tavata teitä enää; ja ennen kaikkea, en aikonut tunnustaa
teille rakkauttani. Minulla ei olisi ollut oikeutta käyttää hyväkseni
hetkeä, jolloin te ette voinut hillitä itseänne, mutta -- en
saattanut muuta; en ole niin vahva kuin luulin olevani. Pyydän teitä,
antakaa minulle anteeksi ja unohtakaa mikä äsken tapahtui."
Marcia veti syvään henkeään ja sulki silmänsä. Hänen kurkkunsa tuntui
äkkiä kuumalta ja kuivalta. Ilon väristys kulki hänen lävitseen, ja
hänestä tuntui, että nyt hän kestäisi mitä hyvänsä. Hänen tarvitsisi
sanoa vain 'en ole toisen oma', ja kaikki muuttuisi hyväksi. Hän
kohotti päänsä ja katsoi suoraan Sybertin syvämietteisiin silmiin. Ja
tällä kertaa Sybertin vuorostaan täytyi painaa katseensa maahan.
"Mr. Sybert --" Marcia kuiskasi.
Samassa lankesi varjo heidän välilleen, ja he hypähtivät molemmat
seisomaan hämmästyksestä huudahtaen. Heidän edessään seisoi mies,
niin äkkiä, kuin olisi hän noussut maan alta tai pudonnut taivaasta.
Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka ja hänen kasvoillaan oli kova ilme;
hänen yllään oli avara, valkea paita ja vyötäisillä punainen vyö, ja
vaikka paita oli kaulasta kiinni, luuli Marcia kuitenkin selvästi
eroittavansa hänen ruskeaan ihoonsa tatuoidun krusifiksin.
"Tuo on tatuoitu mies", hän läähätti, mutta tuntiessaan Sybertin
hillitsevän otteen käsivarressaan, hän rauhoittui.
Mies otti kohteliaasti kumartaen lakin päästään ja hymyili
tunkeilevasti.
"_Buona sera_, signorina", hän soperteli. "_Buona sera_, te köyhäin
ystävä. Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä, mutta asiani on
sangen tärkeä, _molto urgente_."
"Mitä tahdotte?" Sybert kysyi terävästi.
"Minulla on asiaa Signor Copleylle."
"Mitä nyt? Hakeeko joku minua?" kysyi Copley, joka juuri oli tullut
ovelle. "Vai niin, tekö ystäväiseni", hän lisäsi italiankielellä,
"millä voin teitä auttaa?"
"Setä Howard, älä puhu hänelle! Hän on juuri tuo tatuoitu mies",
huusi Marcia. "Tässä on salajuoni. Hän tahtoo tappaa sinut."
Kevyt hymy levisi Mr. Copleyn kasvoille hänen katsoessaan vierastaan.
"Tahdon puhua yksin signorelle, kahden kesken hänen kanssaan, sangen
tähdellisistä asioista", intti mies, katsellen uhkaavasti toisesta
toiseen. Hän ei ymmärtänyt vierasta kieltä, jota he käyttivät, ja
tunsi, että heillä oli siitä hyötyä.
"Älä päästä häntä kahden kesken puheillesi", varoitti Sybert. "Hän on
vaarallinen."
"Kas niin, mitä haluatte?" Copley kysyi päättäväisesti. "Sanokaa
tässä, mitä teillä on puhuttavaa."
Mies katsahti Marciaan ja Sybertiin, kohautti sitten aito
italialaiseen tapaan olkapäitään ja kääntyi Copleyn puoleen.
"Tahdon takaisin köyhien ihmisten rahan", hän virkkoi.
"Köyhien rahan? Minulla ei ole mitään köyhien rahaa."
"_Si, si_, signore. Ne rahat, jotka varastitte köyhien suista, --
vehnärahat."
Marcia säpsähti kuullessaan sanan 'vehnä'. Hänestä tuntui, että se
seuraisi häntä aina kuolemaan asti.
"Ah! Vai vehnärahat? No niin, hyvä ystävä, mutta ne sattuvatkin
olemaan minun omaisuuttani. En ole varastanut niitä köyhiltä. Ostin
itse vehnää jakaakseni sen köyhille ja möin sen puolta halvemmalla,
kuin mitä itse olin siitä maksanut; ja saamillani rahoilla aion ostaa
lisää viljaa. Mutta kyllä säilytän rahat väliajan omassa tallessani."
"Te ette enää tunne minua, signore, mutta minä kyllä muistan teidät.
Me olemme tavanneet kerran Napolissa."
Copley kumarsi. "Samassa tilaisuudessa, jossa panetin teidät
kahleisiin -- ja jos vielä vaivaatte minua, saan saman ilon toisen
kerran."
"Olen tullut perimään rahoja."
"Voi teitä tyhmää! Luuletteko, että kuljen ympäri kantaen tuhatta
liiraa taskussani? Rahat ovat Roomassa, _Banca l'Italiassa_. Voitte
käydä siellä, jos haluatte."
Mies pani sormet suuhunsa ja vihelsi kimakasti.
"Ahaa! Tuo onkin salajuoni, niinkö!" huudahti Copley.
"_Si_, signore. Me olemme liitossa, ja aiomme panna tahtomme
täytäntöön."
Hän käännähti muristen, ja ennenkuin Sybert ehti ehkäistä, oli hän
vetänyt tikarin vyöltään. Copley nosti kätensä suojellakseen itseään,
ja sai iskun olkapäähänsä. Mies ei ennättänyt pistää uudelleen,
ennenkuin Sybert oli hänen kimpussaan heittäen hänet maahan
kaiteen yli. Samassa hetkessä hyökkäsi paatsamalehdosta noin kuusi
miestä juosten pengermän poikki; yksi heistä -- Pietro -- tähtäsi
juostessaan varastetulla rihlapyssyllä.
"Peräytykää sisään huvilaan!" Sybert komensi, "ja sulkekaa salin
ikkunaluukut."
Hän juoksi itsekin talon kynnykselle ja ojensi revolverinsa.
"Te hullut!" hän huusi italialaisille edessään. "Me olemme kaikki
aseistettuja. Me ammumme teidät kuin koirat."
Vastaukseksi Pietro laukaisi rihlapyssyn, ja joku yläkerran ikkuna
särkyi helisten.
Sybert sulki oven ja veti rautasalvan sen eteen. Hiukan naurahtaen
hän silmäili kiihtynyttä ryhmää käytävässä. "Jos tuo on osoitus
Pietron tarkka-ampujataidosta, ei meillä ole paljon pelättävää hänen
puoleltaan."
Hänen katseensa kulki nopeasti toisesta toiseen. Salissa Marcia
läjähytti kiinni ikkunaluukkuja. Mrs. Melville ja Mrs. Copley
seisoivat molemmat kalpeina ovella, kykenemättä pelon vuoksi
liikahtamaankaan. Copley oli keskellä käytävää, hänen oikea kätensä
riippui hervottomana, ja siitä tippui verta lattialle; hän pyysi
kovalla äänellä pistooliansa. Melville oli noussut tuolille ja kiskoi
kiireissään seinältä vanhoja, neljännentoista vuosisadan aikuisia
aseita.
"Pietro on vienyt sinun pistoolisi", virkkoi Sybert. "Mutta minulla
on viisi luotia omassani, ja kuudennen miehen varalle meillä on nuo
lyijysauvat. Minun olisi pitänyt ampua tuo tatuoitu mies äsken, kun
siihen olisi ollut niin hyvä tilaisuus -- hän näyttää olevan joukon
johtaja -- mutta saan sen kyllä vastakin tehtyä."
Samassa sateli iskuja ovelle, ja se sai Sybertin uudelleen nauramaan.
"Tuo ovi on yhtä vahva kuin talon seinät. Ne saavat hakata sitä
vaikka koko yön pääsemättä sisään."
Hyökkääjät tulivat ilmeisesti samaan tulokseen, sillä iskut
vaikenivat pian, ja miehet tuntuivat neuvottelevan. Hetken perästä
kuului salista lasin helinää, Sybert juoksi sinne, käskien Melvillen
vartioida käytävän ikkunoita. Luukut kestivät ensimmäisen sysäyksen,
miehet ulkona hengähtivät hetkisen ja työnsivät sitten uusin voimin.
He käyttivät nähtävästi apunaan pyssynperää muurinsärkijänä, eikä
siinä vahvinkaan sarana voinut kauan pitää puoliaan. Särähtäen murtui
luukun toinen puoli, ja lennähti sisään riippuen kiinni vain toisesta
saranastaan.
"Sammuttakaa valot", huusi Sybert Marcialle, joka seisoi hänen
takanaan, ja samassa hän ampui laukauksen aukosta. Kiroten ja
muristen vetäytyivät hyökkääjät hiukan taaksepäin, mutta seuraavassa
hetkessä he kohottivat huudon, "_Avanti! Avanti_!" ja hyökkäsivät
sisään, camorristi etunenässä, varastettu pistooli kädessään. Sybert
tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Mies vaipui hitaasti polvilleen ja
kaatui suulleen maahan. Toverit laahasivat hänet pois.
Marcia seisoi pimeässä, aivan lähellä. Hän sulki silmänsä ja puristi
kätensä nyrkkiin. Ensimmäisen kerran eläissään hän näki ihmisen
kuolevan, ja tuo näky pöyristytti häntä. Miehet vetäytyivät edemmäksi
ikkunan luota, ja sisällä olijat kuulivat heidän neuvottelevan
keskenään matalalla, äkäisellä kurkkuäänellä. Samassa helähti
hallissa ikkuna, joka oli pengermälle päin, ja taas käytettiin
rihlapyssyn perää muurinsärkijänä.
"Ah!" virkkoi Sybert hillitysti ja työnsi revolverin Marcian käteen.
"Viekää nopeasti tämä Melvillelle ja tuokaa minulle joku noista
terävistä piikeistä. Meidän täytyy uskotella heille, että täällä on
täydellinen asevarasto."
Sanaakaan sanomatta Marcia totteli, ja seuraavassa hetkessä kajahteli
halli huudoista ja laukauksista. Hän ehti tuskin ojentaa Sybertille
kömpelön aseen, kun eräs miehistä ilmestyi salin ikkuna-aukkoon. He
olivat ilmeisesti päättäneet jakaa voimansa ja ahdistaa molemmilta
haaroilta yht'aikaa. Siinä silmänräpäyksessä sekä Sybert että Marcia
tunsivat miehen. Siinä oli Tarquinio, Domenicon, Castel Vivalantin
leipurin poika.
"Tarquinio! Hullu! Käänny takaisin!" Sybert huusi.
"Ah-h -- Signor Siberti!" huusi nuori mies tullen häntä kohti tikari
kädessä. "Te olette pettänyt meidät!"
Sybert puristi huulensa tiukasti yhteen, ojensi aseensa ja antoi sen
kahvalla ankaran iskun suoraan miehen päähän. Tarquinio tupertui
suulleen pimeään huoneeseen, ja kuun säteet valaisivat hänen verisiä
kasvojaan.
Sybert kumartui hänen ylitseen vapisevin huulin. "Sinä mieletön
ihmisparka!" hän mumisi. "Minun täytyi se tehdä."
Samassa Marcia päästi iloisen huudahduksen, joka kajahti läpi
huoneiden.
"Kuunnelkaa!"
Syntyi kymmenen sekunnin hiljaisuus, jolloin sekä piiritetyt, että
piirittäjät henkeään pidättäen jännittivät kuuloaan. Ei voinut
erehtyä äänestä -- kuului huutoa maantien puolelta ja nelistävien
hevosten kavioiden kapsetta.
"Sotilaita!" Marcia huusi, ja ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet tuon
sanan, kuului kuin kaikuna ulkoa:
"_I soldati! I soldati_!"
Seuraavassa hetkessä tuli kaksitoistamiehinen karabinierijoukkue
näkyviin; heidän kiiltävät varustuksensa loistivat kuutamossa. Miehet
pengermällä heittivät aseensa syöksyen pakosalle, samalla kuin
sotilaat hyökkäsivät hevosiltaan ja kiiruhtivat terävine pistimineen
heidän jälkeensä puutarhaan.
Sybert kumartui nopeasti Tarquinion puoleen ja laahasi hänet varjoon.
"Elääkö hän?" kuiskasi Marcia.
"Hän on tainnoksissa. Poika parka, hänellä ei ollut käsitystä mistään
paremmasta; nuo toiset pitivät häntä narrinaan. On sääli, jos hän nyt
joutuu elinijäkseen kaleeriorjaksi."
He heittivät vaatteen miehen yli ja palasivat eteissaliin, jossa
ilma oli täynnä ruudin ja savuavien kynttilöiden käryä. Sybert
avasi oven selkoselälleen antaen kuunsäteiden tulvia sisään. Ne
valaisivat omituisen ryhmän. Heikkona saamastaan haavasta, oli Copley
vaipunut nojatuoliin, ja molemmat vanhemmat naiset kumartuivat veren
tahraamissa iltapuvuissaan hänen ylitseen. Melvillellä oli kädessään
vielä savuava revolveri, ja hänen taskustaan pisti esiin jalokivin
koristettu tikari. "Herran tähden, eikö kellään ole viiniä?" huusi
hän katsellen avuttomana ympärilleen. Gerald seisoi valkeassa
yöpaidassaan paljain jaloin portailla, kirkuen peloissaan; ja Granton
katseli tuiman näköisenä ryhmää alakerrassa, kasvoillaan koston
jumalattaren synkkä ilme. Silloin työntyi joukottain sotilaita sisään
ja samassa hetkessä huoneet kajahtelivat huudoista ja kiihtyneistä
kysymyksistä. Kesken yleistä hämminkiä Mrs. Copley äkkiä ponnahti
pystyyn ja julisti kovalla äänellä uhkavaatimuksensa.
"Ensimmäisellä laivalla, joka lähtee, purjehdimme takaisin Amerikkaan
_elämään_!"
Marcia naurahti hermostuneesti ja Melville yhtyi siihen.
"Minun mielestäni sinun on viisainta tehdä heille seuraa, poikaseni",
hän virkkoi laskien raskaasti kätensä Sybertin olalle. "Luulen, että
olet keittänyt kelpo sopan itsellesi täällä Italiassa."
Sybert työnsi vanhemman miehen käden pois, naurahtaen hiukan
katkerasti.
"Olen jo jonkun aikaa aavistanut sitä." Näin sanoen hän käännähti
kantapäillään ja meni ulkohalliin, jossa alkoi puhella sotilaiden
kanssa.
"Mies parka!" Melville katsahti Marciaan ja pudisti päätään. "Se on
karvas pala!" hän mutisi. "Olenpa utelias näkemään, miten hän saa sen
niellyksi."
Marcia katsoi Sybertin jälkeen rakkautta säteilevin silmin. Hän
aavisti, että hänellä oli vaikea hetki, vaikka hän ei ymmärtänyt
siihen syytä; mutta hän oli nähnyt, miten Sybertin kasvot värähtivät
hänen kuullessaan Tarquinion huudon, "te olette pettänyt meidät."
Marcia oli juuri aikeissa mennä hänen jälkeensä, mutta samassa hän
vetäytyi takaisin. Avonaisesta ovesta hän oli nähnyt vilaukselta
Sybertin ja sotilaiden kumartuneina camorristin ruumiin puoleen. He
olivat avanneet hänen paitansa kaulasta, ja Marcia näki punaisen,
veren tahraaman krusifiksin. Hän nojautui seinää vasten, tuntien
päätänsä huimaavan. Hänestä tuntui, että tämä hirveä päivä jäisi
ainaiseksi kalvamaan hänen mieltään.