Melville katsahti häneen hymyillen. "Niin, niin, Miss Marcia, me
tulemme vanhoiksi -- kuutamo ja romantiikka ovat nuoria varten."
Sybert hymyili melkein kolkosti kääntyessään poispäin. Hänestä
tuntui, että tuo huomautus oli hänelle kuin ivaa.
Marcia meni huoneeseensa ja heittäen hartioilleen ohuen harsohuivin,
hän pysähtyi hetkeksi avonaisen lasioven luo katsellen kuun
valaisemaa maisemaa. Hän tunsi mielensä tuskaisen särkyneeksi ja
toivottomaksi. Sybert oli etäällä hänestä, Marcia ei käsittänyt häntä
ensinkään. Hän oli ilmeisesti tehnyt ratkaisunsa, jota mikään ei
voinut järkyttää; Marcia ei saisi milloinkaan tilaisuutta selittää.
Äkkiä hän kohotti päänsä ja oikaisi vartalonsa. Jos Sybert halusi
asettua sille kannalle, niin -- olkoon menneeksi! Marcia antaisi
takaisin samalla mitalla. Hän lähti takaisin alas ja pysähtyi
mennessään Geraldin ovelle. Iltaisin oli yleisenä tapana milloin
hyvänsä pistäytyä katsomaan, että poika varmasti nukkui ja oli
huolellisesti peitetty, vaikka tosin tänä iltana tuskin saattoi
peitettä pitää välttämättömänä. Marcia kurkisti sisään, mutta astui
samassa henkeään pidättäen peremmälle. Vuode oli tyhjä. Hän tuijotti
hetkisen siihen tietämättä mitä ajatella, ja seuraavassa hetkessä hän
kiiruhti käytävän toiseen päähän palvelijoiden puolelle. Hän naputti
Biancan ovelle, mutta kun ei tavannut huoneessa ketään, kutsui hän
Grantonin.
Ei ollut mitään syytä hätäillä, Granton vakuutti. Master Gerald ja
pieni italialaispoika olivat luultavasti ruokasäiliössä rypäle- ja
suklaavarkaissa.
"Oh", virkkoi Marcia helpotuksesta huoahtaen; "mutta missä on Bianca?
Hänen pitäisi istua Geraldin luona, kunnes poika nukkuu."
Bianca! -- Granton hymähti halveksivasti -- kuka hänet tiesi! Hänen
mielestään tyttö oli puolihullu. Samana iltana hän oli itkien tullut
Grantonin huoneeseen, vakuuttaen sydämestään rakastavansa signoraa ja
signorinaa, ja kärsivänsä hirveästi, kun hänen täytyi jättää heidät.
"Mutta eihän hän lähde meiltä", virkkoi Marcia. "Olemme päättäneet
ottaa hänet mukaamme." Granton vastasi kohauttaen englantilaiseen
tapaansa halveksuvasti olkapäitään ja intti, että tyttö on hassu.
Marcia ei jäänyt väittelemään asiasta, vaan meni keittiöön, astuen
aivan hiljaa, sillä hän oli päättänyt yllättää pikku varkaat heidän
huomaamattaan. Hänen varovaisuustoimenpiteensä olivat turhat. Se osa
talosta oli aivan autio. Ei missään näkynyt jälkeäkään pojista, eikä
liioin palvelijoista. Ovet olivat auki ja huoneet tyhjiä. Marcia
kiiruhti taas yläkertaan tuntien yhä kasvavaa pelkoa ja pistäytyi
Gervasion huoneeseen. Siellä makasi poika vuoteessaan syvään uneen
vaipuneena. Mitä tämä merkitsi? hän kysyi mielessään. Mitä Geraldille
oli saattanut tapahtua, ja mihin olivat kaikki palvelijat menneet?
Äkkiä välähti kauhea ajatus hänen päähänsä. Gervasion isäpuoli
olisikohan hän kostoksi ryöstänyt Geraldin? Senkö vuoksi Bianca itki?
Tässä oli salajuoni. Bianca oli sattumalta saanut vihiä asiasta, ja
he olivat uhanneet tappaa hänet, jos hän kertoisi. Ehkä he vaatisivat
pojasta lunnaita. Ehkä alhaalta kuului samassa Marcian korviin setä
Howardin huoleton nauru, ja silloin kouristuksentapainen nyyhkytys
pusertui tytön rinnasta, ja hänen täytyi nojautua seinää vasten
saadakseen tukea.