Marcia vietti iltapäivänsä odottaen hermostuneen jännitettynä setänsä
kotiintuloa. Hän ei puhunut Mrs. Copleylle mitään miehestä, jonka
hän oli tavannut nukkumassa luolassa, ja tyyneys, johon hänen täytyi
ulkonaisesti pakoittautua, enensi yhä hänen sisäistä kiihtymystänsä.
Turhaan hän koetti järkisyillä haihduttaa pelkoansa; siihen eivät
pystyneet mitkään todistelut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuutti
itselleen, että mies ei saattanut olla sama napolilainen, joka oli
varoittanut hänen setäänsä; hänhän oli turvassa lukkojen takana; tuo
tatuoitu krusifiksi oli vain jonkun salaisen seuran tunnusmerkki.
Mutta ei hän saanut itseään siitäkään vakuutetuksi. Ensimmäinen
vaikutus oli iskenyt häneen niin varmana, ettei se hevillä haihtunut,
ja kun se sattui juuri tällaisena kapinan ja laittomuuden aikana,
oli se sitäkin voimakkaampi. Marcia oli vasta kuullut kerrottavan,
miten taloihin oli murtauduttu, Campagnalla oli hyökätty matkustajien
kimppuun ja heidät oli ryöstetty. Hän oli kuullut puhuttavan Camorran
kostonhalusta, saman miehen, jota hänen setänsä oli vastustanut. Nuo
tiedot eivät olleet rauhoittavia; ja vaikka Marcia päättäväisesti
työnsi ne mielestään, huomasi hän kerta toisensa jälkeen taas
pohtivansa niitä. Hän tiesi, ettei Italian huolellisesti kehitetty
poliisijärjestelmä ollut vain näön vuoksi olemassa.
Mr. Copleyn ja Melvillein piti saapua viiden junassa, mutta kun heitä
ei kuulunut vielä puoli kuudenkaan aikaan, istuutuivat Mrs. Copley
ja Marcia teepöytään, tai oikeammin nauttimaan jäällä jäähdytettyä
mehua odottamatta heitä kauempaa. Pöytä oli asetettu paatsamapuiden
varjoon, sinne, missä lehtokäytävä päättyi pengermän yläpäähän, ja
mihin pieninkin mahdollinen tuulenhenkäys voisi löytää tiensä. Gerald
ja Gervasio hotkaisivat omat lasillisensa nopeasti ja vetäytyivät
sitten paatsamien varjoon leikkimään hevosta kärsivällisen Bianca
paran kanssa, käyttäen ohjaksina hänen hilkkansa liehuvia nauhoja.
Mrs. Copley ja Marcia istuivat pöydän ääressä lausuen sillointälloin
sanan toisilleen. Väliajoilla kiintyi Marcian katse vehnäpeltoon
kirjavine unikkoineen ja kauempana siintäviin sypresseihin.
"Minä luulen, että he kuitenkin loppujen lopuksi tulevat!" huudahti
Mrs. Copley varjostaen kädellä silmiään katsellessaan Roomaan
johtavalle tielle, joka kulki kuin keltainen nauha suoraan halki
peltojen ja viinitarhojen. "Aivan oikein, tuolla näkyvät vaunut!"
Marcia katseli liikkuvaa pilkkua ja pudisti päätään. "Sinulla on
paremmat silmät, täti Katherine, kuin minulla, jos näin etäältä voit
erottaa setä Howardin."
"Vaunut kääntyvät huvilatielle. Olen varma, että he tulevat.
Ihmisparat! He ovat varmaan puolikuolleita ajettuaan tällaisessa
helteessä. Roomassa on varmaan ollut sietämätöntä tänään." Näin
sanoen hän nopeasti lähetti Pietron tuomaan lisää virvokkeita.
Mutta kymmenen minuutin kuluttua näkivät he vaunujen muuttuneenkin
rämiseviksi campagnalaisvankkureiksi eikä siis ollut muuta neuvoa
kuin jälleen istua odottamaan. Puoli kahdeksan aikaan alkoi Marcia
hermostua. Olisikohan sedälle saattanut tapahtua jotain? Olisikohan
ollut syytä kertoa kaikki tädille, ja lähettää joku setää vastaan
varoittamaan häntä? Mutta eihän kukaan uskaltaisi pysäyttää vaunuja
avoimella tiellä, keskellä valoisaa päivää. Sadat mielikuvat kulkivat
hänen aivojensa lävitse, kunnes lopulta, kun kello jo oli kahdeksan,
kuului hiekkakäytävältä pyörien ratinaa.
Sekä Mrs. Copley että Marcia päästivät helpotuksen huudahduksen.
Mrs. Copley oli ollut tuskissaan päivällisen tähden, ja Marcia
niiden monien huoliensa vuoksi, jotka nyt haihtuivat kuin yhdellä
iskulla, kun hän tiesi setänsä olevan turvassa. Molemmat kiiruhtivat
piha-aukealle vastaanottamaan tulijoita. Paitsi Melvillejä ja Mr.
Copleytä astui vaunuista vielä Laurence Sybertkin. Nähdessään hänet
Marcia säpsähti kysellen sykkivin sydämin mielessään, minkä vuoksi
hän oli mahtanut tulla.
Katsahtaessaan heidän kasvoihinsa, keskeytti Mrs. Copley äkkiä
iloiset tervetuliaissanansa huudahtaen: "Onko jotain tapahtunut?
Miksi tulette näin myöhään?"
He olivat silminnähtävästi kiihdyksissä, eivätkä ehtineet hukata
aikaa tervehtimisiin, ennenkuin tyhjensivät uutisvarastonsa. Oli
tehty murhayritys kuningas Umbertoa vastaan juuri samana iltapäivänä
Pinciolla, Rooma oli sotatilassa ja lisäksi oli paljastettu
salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata pääministeri ja
hallituksen muut johtohenkilöt.
Molemmat kotona olleet tekivät kysymyksiä, joihin ei kukaan ehtinyt
vastata, kaikki olivat äänessä -- kaikki paitsi Sybert. Marcia
huomasi, että hän oli harvinaisen vaitelias, ja hän hämmästyi
nähdessään hurjan ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsahtanut
Marciaan päin, paitsi ohimennen häntä tervehtiessään.
"No, no", Copley keskeytti äänekkään lörpöttelyn, "tämä on tosiaan
kauhea juttu. Näkisittepä miten Rooma on kiihdyksissä! Kaupunki
on kokonaan vailla järjestystä; mutta kerromme teille myöhemmin
yksityiskohdat. Nyt menemme ensin sisään ja juomme jotain raitista --
olemme puolikuolleita. Onko täällä ollut kuuma? Roomassa on saanut
tuntea helvetin esimakua."
"Ja tämä nuori mies", Melville lisäsi laskien hymyillen kätensä
Sybertin olalle, "on juuri tullut näkemästä kapinaa Milanosta.
Neljään vuorokauteen hän ei ole juuri nimeksikään nukkunut, ja
eikös hän vain tänäänkin istunut pöytänsä ääressä, korvia myöten
syventyneenä työhönsä, välittämättä siitä, oliko pyhä vai arki ja
luomatta silmäystäkään lämpömittariin. Miehenne ja minä saimme väki
voimin raastetuksi hänet tänne."
"Mr. Sybert raukka! te näytätte rasittuneelta. Ettekö ole nukkunut
neljään vuorokauteen? Te olette kai puolikuollut väsymyksestä! Heti
päivällisen jälkeen on teidän mentävä vuoteeseen, ja saatte olla
aivan häiritsemättä maanantaiaamuun asti."
"Olen nukkunut aivan kylliksi kuluneen vuorokauden ajalla, Mrs.
Copley, enkä tällä hetkellä todellakaan ensinkään kaipaa lepoa",
vastusteli Sybert nauraen, mutta kuitenkin hiukan harmissaan.
Sybertin luonteenomaisia piirteitä oli, että hän ei milloinkaan
halunnut olla huomion esineenä, ja se saattoi mahdollisesti olla
syynä siihen, että hän todellisuudessa sangen usein joutui siihen
asemaan. Tuo vaiteliaisuus, kun oli kysymyksessä hän itse tai hänen
tunteensa, vaikutti sivullisesta arvoitukselliselta. Se oli aina
herättänyt Marciassa uteliaisuutta, ja oli osaltaan ollut syynä
siihen, että hän niin itsepintaisesti halusi ottaa selville, mikä
Sybert itse asiassa oli miehiään.
Pian oli seura kokoontunut päivälliselle, naiset viileissä,
kevyissä kesäpuvuissa ja miehet valkoisissa palttinatakeissa.
Mentiin ruokasaliin, eikä Marcia saanut hetkeksikään tilaisuutta
tavata setäänsä kahdenkesken. Aterian aikana ei vallinnut erittäin
hilpeä mieliala. Liemiruoan aikana keskusteltiin murhayrityksistä,
kalaa tarjoiltaessa leipämellakoista ja senjälkeen otaksuttavista
ryöstöistä ja salajuonista; koko aterian ajan palveli Pietro
orjamaisen synkän näköisenä, joka sekin oli omiaan painostamaan
tunnelmaa. Turhaan Mrs. Copley koetti kääntää keskustelua
iloisemmalle tolalle. Miehet olivat liian kiihtyneitä voidakseen
puhua mistään muusta ja päivän uhkaava surunäytelmä käytiin läpi koko
laajuudessaan.
Salamurhaaja oli hyökännyt esiin ihmisjoukosta, joka täytti kadun ja
hypännyt kuninkaallisiin vaunuihin, ennenkuin kukaan läsnäolijoista
ehti käsittää mitä oli tapahtumassa. Vanha, valkohapsinen adjutantti,
joka istui Hänen Majesteettinsa vieressä, käsitti ensimmäisenä
tilanteen. Hän hypähti seisomaan vaunuissa ja iski rajusti miestä
suoraan kasvoihin, juuri kun hän kohotti kätensä. Jollei adjutantti
olisi toiminut niin nopeaan, olisi mies ehtinyt työntää tikarinsa
suoraan kuninkaan sydämeen.
Mrs. Copley ja Mrs. Melville värisivät kauhusta, ja Marcia nojautui
eteenpäin silmät selällään.
"Tuo tapahtui Pinciolla, voitteko käsittää sitä!" Melville työnsi
innoissaan pöytää niin, että lasit helisivät. "Miehellä ei ollut
mitään tilaisuutta päästä pakoon eikä liioin suurta mahdollisuutta
täyttää aikomustansa. Hän tiesi joutuvansa kiinni. Huutaen '_Viva
liberta_!' hän antautui sotilaitten käsiin -- olen aivan ymmällä mitä
nuo ihmiset loppujen lopuksi ovat miehiään. '_Viva liberta!_ sitä he
huusivat, kun Savoijin suku korotettiin valtaistuimelle, ja nyt he
huutavat samaa, tahtoessaan kukistaa sen."
"Luulen, että vallankumouksen siemeniä on kylvetty sangen tiheään
täällä Italiassa", virkkoi Copley.
"Missä sitten ei nykypäivinä olisi vallankumousta ilmassa?"
päivitteli Melville. "Keski-Afrikka odottaa aina uutta hallitusta,
saadakseen taas kumota sen."
"Sivumennen sanoen", pisti Copley väliin, "salamurhaaja on Sybertin
ystävä."
"Sybertin ystävä!" Marcia kertasi sanat, ehtimättä ajatella niiden
muotoa.
Sybert kuuli huudahduksen ja hymyili hiukan.
"Ei erittäin läheinen ystävä, Miss Marcia. Tutustuin häneen niihin
aikoihin, jolloin te löysitte Marcelluksen."
"Miten se tapahtui?" Mrs. Copley kysyi.
"Kuulin hänen pitävän puheen eräässä kahvilassa."
"On vahinko, että ette toimittanut häntä silloin talteen", virkkoi
Melville. "Olisitte säästänyt poliisilta paljon huolta. He ovat jo
jonkun aikaa pitäneet häntä silmällä."
"Siihen aikaan en ilmiantanut ihmisiä", Sybert vastasi kuivasti.
"Muuten ei poliisilla nyt ole mitään valittamisen syytä. Mies on
mielestäni itse ilmiantanut itsensä mahdollisimman suorasukaisesti;
nyt hän ei enää kuljeskele ympäri työntämässä tikareita kuninkaiden
rintaan. Italialaiset ovat kiihkeätä väkeä, kun heidät kerran on
yllytetty; he puhuvat enemmän kuin on viisasta -- mutta kun tulee
toiminnan aika, silloin he tavallisesti peräytyvät. Tällä miehellä
näytti kuitenkin olevan rohkeutta toteuttaa vakaumuksensa. Loppujen
lopuksi oli tuo hänen puoleltaan sittenkin tavallaan suurenmoisesti
tehty."
"Suurenmoisesti tosiaan", virkkoi Melville otsaansa rypistäen.
"Niin tietysti", myönsi Sybert huolettomasti. "Umberto on gentlemani.
En tahtoisi nähdä häntä lävistettynä."
"Mutta minä en voi käsittää tuon miehen ajatuksen juoksua", intti
Melville. "Vihatkoon hän kuninkaita miten paljon hyvänsä, hänen
täytyy tietää, ettei hän milloinkaan salamurhan kautta voi maata
pelastaa; niinpian kuin yksi kuningas on raivattu tieltä, on toinen
heti valmiina astumaan hänen paikalleen. Miehellä ei ollut mitään
mahdollisuutta hyötyä Umberton kuolemasta, ja hänen täytyi tietää,
että hän itse joka tapauksessa joutuisi kiinni -- tunnustan, että en
tajua hänen vaikuttimiansa. Ainoa, mikä mielestäni voisi selittää
asian on olettamus, että mies on vähämielinen, mutta poliisi näyttää
pitävän häntä täysin järkevänä."
Sybert nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen kukkasia pöydällä ja
miettiväisenä rypistäen otsaansa.
"Ei", virkkoi hän hitaasti, "mies ei ollut vähäjärkinen. Ymmärrän
hänen vaikuttimensa, vaikka en tiedä osaanko niitä selittää. Hänen
menettelynsä oli kenties onnistumatonta isänmaallisuutta -- eikä
läpeensä sitäkään. Kuulin hänen selittävän ajatuksensa ja käsitin
silloin, että sama kanta on epäilemättä useimpien murhahankkeiden
pohjana. Muistan hänen puhuneen jotakuinkin tähän tapaan: 'Mikä on
kuningas? Hän on vain ihminen. Miksi hän eroaa niin suuresti minusta?
Enkö minäkin ole ihminen? Olen, ja ennenkuin kuolen, on kuninkaan
tiedettävä se'."
Sybert nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Copley nyökkäsi, ja
Melville rypisteli miettiväisenä otsaansa. Molemmat vanhemmat naiset
kuuntelivat kohteliaan tarkkaavaisesti, ja Marcia istui etukumarassa,
katse tähdättynä suoraan Sybertin kasvoihin. Samassa käänsi Sybert
silmänsä jälleen pöydällä oleviin kukkasiin.
"Siinäpä sitä ollaan. Miksi hän tahtoi murhata kuninkaan? Oman
yhdenvertaisuutensa osoitteeksi. Yksinkertaisesti saavuttaakseen
itseluottamusta. Koko elämänsä ajan häntä oli sorrettu ja poljettu.
Hän tunsi itsessään kehittämättömiä kykyjä, ja voimia, joita
hän ei voinut käyttää. Hän taisteli raivoisasti painoa vastaan,
joka oli musertaa hänet. Tuo paino oli yhteiskunta, mutta sen
ulkonaisena symboolina oli kuningas. Kuninkaalla oli vain yksi
elämä menetettävänään, ja tuo halveksittu, tuntematon, napolilainen
talonpoika, hänen arvottomin alamaisensa, saattoi sen häneltä
riistää. Se oli ainoa keino, millä mies saattoi astua julkisuuteen,
osoittaa yksilöllisyytensä ja jättää jotain pysyväistä jälkeä. Eikä
hän toiminut yksistään itsensä vuoksi, se tapahtui myöskin kansan
puolesta; niiden lukemattomien tuhansien tulkkina, jotka kamppailevat
hankkiakseen itselleen edes pienen sanan vallan maailmassa, mutta
joita sitoo pelko, tietämättömyys ja velttous."
Sybert pysähtyi ja katsoi Melvilleen silmissään ikäänkuin
taisteluhaaste.
"Jos tuo mies olisi saanut kehittää kykyjään, tehdä työtä, johon
hänellä oli harrastusta, jossa hän saattoi esiintuoda oman
yksilöllisyytensä, jos hän olisi päässyt hiukan vaurastumaan, niin
ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia perheensä elatuksesta, silloin
ei toden totta kuninkaan henki tänä päivänä olisi ollut vaarassa.
Ja niin kauan kuin tässä Italian kuningaskunnassa on yksikin mies,
joka rehellisistä ponnistuksista huolimatta ei kykene ansaitsemaan
tarpeeksi, voidakseen elättää perheensä, niin kauan on kuninkaan
elämä alati vaarassa."
"Ja sellaisia miehiä on tuhansittain", puuttui Copley puheeseen.
Melville naurahti. "Taivaan nimessä, tuo on totta!" hän myönsi.
"Amerikan konsulina ei kylläkään niitä suurta kunniaa, mutta enpä
mielelläni vaihtaisi asemaani Umberton kanssa."
"Luuletteko, että kuningas säikähti?" kysyi Marcia. "Ihmettelen,
miltä mahtaa tuntua herätä joka aamu ajatukseen, että ennen iltaa
kenties on joutunut salamurhan uhriksi."
"Hän ei näyttänyt ensinkään pelästyneeltä", vastasi setä. "Hän vain
kohautti olkapäitään, kun mies otettiin kiinni, huomauttaen, että se
oli hänelle vain pieni sivutulo."
"Tosiaanko?" huudahti Marcia. "Eläköön Umberto!"
"Hm, hän ei ole suinkaan pelkuri", lausui Sybert. "Hän tietää, mitä
kruunu meidän päivinämme maksaa."
"Tuo on kauheata!" huokasi Mrs. Melville. "On sentään hyvä,
että murhaaja joutui kiinni. Yhteiskunta voi nukkua ensi yönä
rauhallisemmin, kun hän on tallessa."
"Ah", virkkoi Sybert, "sillä tavalla ei yhteiskuntaa turvata.
Tosiasia on, että hän jättää jälkeensä toisia, jotka täyttävät hänen
työnsä."
"Sanoitteko miehen olevan kotoisin Napolista?" Mrs. Copley kysyi
äkkiä.
Mr. Copley luki vaimonsa ajatukset ja hymyili rauhoittavasti. "Mikäli
minä tunnen asian, ei hänellä ollut tatuoitua ristiä rinnassaan."
Marcia nosti nopeasti päänsä. "Setä Howard", hän kysyi, "onko se
jonkun yhdistyksen, vai vain tuon yksityisen miehen tunnusmerkki?"
"En tiedä sanoa, Marcia", hän vastasi naurahtaen. "Otaksun, että
se on jonkinlaista jumalanpilkkaa hänen puoleltaan, vaikka sitä
saattaisi pitää hartauden merkkinä."
"Milloin on hänen aikansa lopussa?" tiedusteli Marcia yhä.
"Tarkoitan, milloin hän pääsee vapaaksi vankeudesta?"
"En tiedä; en todellakaan ole pannut sitä mieleeni. On niin paljon
muita asioita huolehdittavina, ettei ole aikaa kiinnittää häneen
huomiota."
Marcia oli hetkeksi melkein unohtanut luolassa makaavan miehen,
joutuessaan kiihdyksiin kuningasta kohdanneesta murhayrityksestä,
mutta sedän huoleton nauru palautti taas kauhun tunteen hänen
mieleensä. Mieshän saattoi juuri tällä hetkellä tarkastaa heitä
paatsamalehdosta. Hän heitti nopean katseen avonaisiin lasioviin,
jotka johtivat parvekkeelle. Oli jälleen kuutamo. Pengermän valkean
marmorikivityksen jyrkkänä vastakohtana näkyivät paatsamien synkät
varjot kuin sysimusta verho. Marcia tunsi väristyksen ruumiissaan
ja tuijotti takaisin lautaseensa. Loppuajan ateriasta hän istui
kärsimättömässä tuskassa odottaen aikaa, jolloin noustaisiin pöydästä
ja hän pääsisi liikkumaan.
Kerran hän havahtui seuraamaan keskustelua. Puhuttiin sotilaista;
suuri karabinieriosasto oli majoitettu Palestrinaan, ja vuoristotiet
oli miehitetty. Samana iltana oli vaunujen ohi ajanut kaksi
ratsumiestä, jotka sijoittuivat juuri siihen tienhaaraan, jossa
Castel Vivalantiin johtava tie poikkeaa Via Praenestinasta. Mrs.
Copley lausui jotain siihen suuntaan, että oli turvallista tietää
niin paljon sotilaita olevan lähettyvillä. Siihen vastasi Melville,
että mitä Italian hallitus lieneekin rikkonut, se ainakin vastasi
ulkomaalaistensa turvallisuudesta. Marcia kuunteli keskustelua
helpotuksesta huoaten, ja hän nousi pöydästä keventynein mielin.
Kaikki siirtyivät saliin kahvia juomaan, ja niin pian kuin Marcia
saattoi huomiota herättämättä puhutella setäänsä, hän kosketti
kevyesti hänen käsivarttaan.
"Setä Howard, tule hetkeksi tuonne pihamaalle; tahtoisin kertoa
sinulle jotain."
Hän seurasi tyttöä hiukan hämmästyneenä. Marcia astui alas portaita
ja pysähtyi pengermälle, niin etäälle salin ikkunoista, että heidän
puhettaan ei voinut sinne kuulla.
"Setä Howard, minä näin tänään tuon tatuoidun miehen."
Mr. Copley pysähtyi tulitikku toisessa ja savuke toisessa kädessään.
"Missä sitten?" hän kysyi.
"Näin hänen nukkuvan luolassa, vanhan huvilan raunioilla."
"Oletko aivan varma?"
"Hänen rintaansa oli tatuoitu krusifiksi."
"Vai niin!"
Copley katseli hetken aikaa ääneti maahan ja nosti sitten päänsä,
päästäen pienen hermostuneen naurahduksen, aivan kuin metsästäjä
havaitessaan saaliin olevan läheisyydessä.
"Hyvä! Luulin tehneeni lopun hänestä, mutta niin ei näytä olevan
asian laita." Hän astui salin ikkunoiden luo. "Sybert -- hoi,
Sybert", hän virkkoi matalalla äänellä, "tule hetkeksi tänne ulos."
Sybert tuli heidän luoksensa kysyvä ilme kasvoillaan. Copley sytytti
savukkeensa nojaten huolettoman näköisenä kaiteeseen. "Kerro,
Marcia", hän virkkoi vetäessään ensimmäiset sauhut.
Marcia tunsi tuskallisen taakan vierivän hartioiltaan. Jos Sybert
suhtautuisi asiaan yhtä rauhallisesti, ei se saattanut olla kovin
vakavaa laatua. Hän kertoi uudelleen mitä tiesi, ja molemmat miehet
vaihtoivat äänettömän katseen. Copley naurahti taas.
"Hänen Majesteettinsa ja minä näytämme olevan samassa kadotuksessa."
"Minä varoitin sinua, että jos myyt vehnän omassa nimessäsi, saat
niittää seuraukset siitä", torui Sybert.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Marcia äkisti.
"Tällä hetkellä, Miss Marcia, emme setänne ja minä ole niin hyvässä
maineessa kuin oikeastaan ansaitsisimme."
"Oh, ei ole mitään vaaraa", Copley virkkoi. "He eivät uskalla
murtautua taloon, enkä minä tietystikään ole niin tyhmä, että
kulkisin täältä ympäri aseetonna. Lähetän aamulla ensi työkseni
hakemaan muutamia karabinieriä vartioimaan huvilaa. Perhe voi muuttaa
Roomaan jo maanantaina. Meillä ei ole mitään pelättävää", hän
lisäsi katsoen rauhoittavasti Marciaan. "Joka on edeltäkäsin saanut
varoituksen, on valmiiksi aseistettu -- katsokaamme, että talo on
vahvasti lukittu tänä iltana."
"Voitteko luottaa palvelijoihinne?" Sybert kysyi.
"Herran nimessä! Sitä en tosiaan tiedä. Kun tarkemmin ajattelen,
luotan Pietroon vain niin kauan kuin hän on katseeni ulottuvissa. Hän
on viime aikoina ollut sangen omituinen käytökseltään."
Marcian silmät laajenivat äkkiä kauhusta, kun hän muisti erään
iltapäivän, jolloin hän oli tavannut Pietron keskustelemassa
Gervasion isäpuolen kanssa huvilan alueella. Monet muutkin
pikkuseikat, joihin hän ei silloin ollut kiinnittänyt minkäänlaista
huomiota, näyttivät nyt saavan salaisen merkityksen.
Sybert näki hänen pelokkaan katseensa ja virkkoi huolettomasti: "Ei
ole vähintäkään vaaraa, Miss Marcia. Aamulla saamme tänne sotilaita;
mitä taas ensi yöhön tulee, niin vaikkakaan emme luota hovimestariin,
on meillä talossa ainakin kolme luotettavaa miestä, jotka lisäksi
ovat aseistettuja." Hän kosketti naurahtaen taskuansa. "Jos on
tarvis, olen minä sangen tarkka ampuja ja samaten teidän setänne.
Vähän aikaa sitten toivoitte jotain jännittävää tapahtuvaksi -- jos
teitä huvittaa, niin voitte pitää tätä seikkailuna."
"Aivan niin, Marcia", virkkoi setäkin. "Älä anna tatuoidun miehen
häiritä untasi. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin mitä hän itse
asiassa on."
Toisetkin tulivat pengermälle ja ihailivat äänekkäästi illan
kauneutta.
"Howard", pyysi Mrs. Copley, "etkö tahtoisi tulla neljänneksi
vistipeliin?"
"Tulen heti", hän vastasi. "Emme puhu mitään toisille", hän virkkoi
hiljaa Marcialle ja Sybertille. "Ei ole syytä heitä turhanpäiten
kiihoittaa."
"Marcia, jos sinä ja Sybert haluatte tulla mukaan, voimme ottaa
kuuden hengen pokeria vistin sijaan."
Sybert huomasi Marcian käden vapisevan, ja käsitti, että tytön
hermoille olisi liikaa, jos hänen täytyisi pakoittautua syventymään
korttipeliin.
"Kiitoksia, Mrs. Copley", hän vastasi; "on liian hieno ilta istua
sisällä. Miss Marcia ja minä jäämme tänne."
Tuo ehdotus oli kova koetus hänen omille hermoilleen, mutta hän oli
jo monien vuosien aikana harjoittautunut peittämään tunteensa; se oli
kuin jumalantuomio, johon hän oli alistunut.
Vistiseurue palasi saliin ihailtuaan vielä hetken illan kauneutta.
Sybert toi hallista Marcialle nojatuolin ja asettui itse pengermän
kaiteelle sytyttäen savukkeensa niin huolettoman näköisenä, että
Marcian täytyi häntä tahtomattaankin ihailla. Olisipa hän tiennyt,
että tuo tyyneys oli vain pinnalla, vaikka tosin ei hänen sisäisellä
kiihtymyksellään ollut mitään tekemistä luolassa makaavan miehen
kanssa. He istuivat jonkun aikaa ääneti katsellen alas kimmeltävälle
Campagnalle. Maisema oli yhtä kaunis kuin silloin eräänä iltana
aikaisin keväällä, nyt oli vain täysi kesä. Se oli niin rauhallinen,
niin idyllinen ja läpeensä täynnä Italian runoutta ja romantiikkaa,
että tuntui kerrassaan mielettömältä ajatella kapinoita ja ryöstöjä
tuon maiseman yhteydessä. Ainakaan ei Marcia niitä ajatellut
tällä hetkellä; hän tahtoi luottaa setänsä sanoihin ja luovuttaa
vastuunalaisuuden hänelle. Hänen mieltään poltti vain tuo hetki
suihkulähteellä, joka vielä oli selittämättä heidän välillään. Hän
oli nyt ensi kerran kahden kesken Sybertin kanssa sen jälkeen.
Mitähän Sybert sanoisi? Oliko hän kenties jo unohtanut sen, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunutkaan? Tietysti hän oli; se vain pilaisi
asian; mutta jos Sybert lausuisi anteeksipyynnön ja onnittelisi,
silloin Marcia saattaisi selittää. Mitähän hänen mielessään liikkui?
tuo kysymys kohosi varmaan jo sadannen kerran Marcian mieleen, kun
hän salaa tarkasteli hänen synkkiä, tunteettomia kasvojaan. Luuliko
hän Marcian olevan kihloissa Paul Dessartin kanssa, vai aavistiko hän
oikean syyn, miksi poika oli niin äkisti matkustanut Amerikkaan? Jos
niin oli, ei Marcia siinäkään tapauksessa kohoaisi hänen silmissään.
Sybert luulisi hänen leikkineen Paulin kanssa ja -- Marcia punastui
pelkästä ajatuksestakin -- yrittäneen samaa häneen itseensäkin nähden.
Sybert katkaisi ensin hiljaisuuden. "Luulenpa tietäväni", hän virkkoi
verkalleen, "missä tuo teidän krusifiksimiehenne tällä hetkellä
liikkuu." Hän viittasi savukkeellaan kukkulaa kohti, jossa pienen
Castel Vivalantin muurit kuvastuivat taivasta vasten. "Jollen
erehdy, istuu hän paraillaan jonkun pienen majan peräkamarissa,
seuranaan ystävämme Tarquinio, joka sivumennen sanoen on mieletön."
hän lisäsi miettiväisesti. "Eivät karabinierit suotta vartioi
näitä teitä. Joukko napolilaisia, joiden oikeastaan olisi pitänyt
pysyä paikoillaan, on saapunut viime päivinä näille maille, he
ovat suurimmaksi osaksi camorristeja ja hallitus ahdistaa heitä
ankarasti. Tuo krusifiksisankari on epäilemättä juuri eräs heistä,
ja todennäköisesti hän osui valitsemaan vanhoilta raunioilta
lepopaikkansa, aavistamatta laisinkaan kuka täällä asui. Joka
tapauksessa olen vahvasti vakuutettu siitä, että setänne ei ole
se otus, jota hän metsästää. Italiassa on tällä hetkellä kylliksi
muuta toimitettavaa, jotta olisi aikaa ajatella yksityistä kostoa
-- vaikka", hän jatkoi hymyillen, "en tahtoisi pilata teidän
seikkailuanne."
Marcia ei vastannut, huoahti vain hiukan ja taas syntyi hiljaisuus
heidän välilleen.
"Kerran tällaisena iltana", Sybert virkkoi uneksien, "te, Miss
Marcia, ja minä olimme yhdessä ajelulla."
"Ja me emme vaihtaneet sanaakaan!"
"Taisipa olla niin", Sybert myönsi nauraen. "En ainakaan muista mistä
keskustelimme."
Alhaalta laaksosta kuului miehen ääni laulavan tuttua kansanlaulua.
He erottivat vain sävelen, mutta sanat olivat heille ennestään tutut:
"Avaa akkunasi, lemmikkini,
niin tulen varastamaan sydämesi!"
Sybert kuunteli, katsellen tyttöä kulmiensa alta. Äkkiä hänet valtasi
voimakas kiusaus, jota hänen oli vaikea vastustaa. Hän luuli Marcian
kuuluvan toiselle, mutta miksi ei hän saattaisi varkaan tavoin
koettaa ryöstää hänen sydäntänsä. Viime viikkoina hän oli saanut
nähdä vuosikausia kestäneen toivonsa raukeavan tyhjiin; hän oli
uupunut ja masentunut; hän oli taistellut taistelunsa yksinään ja oli
nyt inhimillisen myötätunnon tarpeessa. Tuon taistelun aikana Marcia
oli hallinnut koko hänen olentoaan. Hän oli nähnyt tytön luonteessa
vielä uinuvia mahdollisuuksia, ne näyttivät lupaavilta, ja hänet
oli äkkiä vallannut halu seurata ja ohjata hänen kehitystään. Tuo
uusi tunne oli sitä kiihkeämpi, kun hänessä kaikki sellainen oli jo
ollut melkein sammunutta. Ja sitten sekin oli häneltä riistetty.
Tanssiaisillan jälkeen hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei
Marcia olisi kihloissa Paul Dessartin kanssa. Hän ei milloinkaan
tullut ajatelleeksi, että sinä hetkenä, jolloin hän yllätti heidät
puutarhassa, Marcia juuri omalla hienolla tavallaan työnsi Paulin
pois luotaan. Monet siihen asti merkityksettömät pikkuseikat olivat
nousseet Sybertin mieleen, ja hän oli uskonut asian todeksi enempää
kyselemättä. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämä pantiin hänen
kannettavakseen juuri silloin, kun se tuntui vaikeimmalta kestää.
Tämä oli kuin Nemesiksen lopullinen kosketus, jolla vuosikausien työ
täydennettiin ja viimeisteltiin.
Ja nyt, kun hän katseli tyttöä, valtasi hänet äkkiä raju
kapinanhenki, joka yllytti häntä taistelemaan kohtaloa vastaan ja
riistämään Marcian Paul Dessartilta. Koko hänen vaistonsa kiihoitti
häntä taisteluun; vain kunnia pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja
tuijotti tuskaisin katsein etäisyyteen. Tyttö oli vapaasti valinnut
-- liekö sitten viisaasti vai ei, sen näyttäisi tulevaisuus. Sybert
tiesi, ettei hänen kunniansa myöntäisi häntä ojentamaan edes pikku
sormea kutsuakseen Marciaa takaisin.
Hän kokosi äkkiä päättävästi kaikki voimansa ja rupesi puhua
lörpöttelemään kaikenlaisista yleisistä asioista -- siitä, miten
Tyrolissa oli paljon miellyttävämpi viettää kesänsä kuin Sveitsin
järvien rannoilla, hän puhui sisilialaisten luonteesta, kirjoista,
taiteesta, eurooppalaisista valtiomiehistä ja monista muista
asioista, joita Marcia ei ollut milloinkaan ennen kuullut hänen
mainitsevan. Se oli diplomaatin pientä pakinaa, miehen, jonka
alituiseen täytyy olla valmis asettumaan toisen kannalle. Marcia
oli aina tietänyt, että Sybert osasi, jos tahtoi, puhua muustakin
kuin Italian politiikasta, sillä hän oli nähnyt hänet monilla
päivällisillä ja kutsuissa, mutta hänen kanssaan Sybert ei ollut
milloinkaan sitä harrastanut. Aluksi hän oli tuskin viitsinyt puhua
mitään muuta kuin kaikkein pintapuolisimpia asioita, mutta sitten
muuttui heidän suhteensa äkkiä sellaiseksi, ettei mikään muodollinen
keskustelu ollut tarpeen. He olivat ikäänkuin syrjäyttäneet sen
tilan, jolloin läheisempi tuttavuus kehittyy, ja olivat suoraan
tulleet keskenään sellaiseen suhteeseen, että saattoivat ymmärtää
toisiansa puhumatta sanaakaan. Ja nyt Sybert keskusteli kohteliaasti
ja ylimalkaisesti, aivan kuin heidät vasta puoli tuntia sitten
olisi esitelty toisilleen. Marcia tunsi itsensä loukkaantuneeksi;
saattaisihan Sybert ainakin olla suora. Ajatelkoon hän hänestä
mitä hyvänsä, tuollaiseen edeltäkäsin harkittuun teeskentelyyn ei
olisi ollut syytä tuhlata sanoja. Marcian ei tänä iltana tarvinnut
itsekseen miettiä katseliko Sybert häntä. Hänen katseensa ei
hetkeksikään siirtynyt kuutamoiselta Campagnalta.
Noin puolen tunnin kuluttua tuli Mrs. Copley salin ikkunaan,
tiedustelemaan eikö Marcia haluaisi vaippaa harteilleen. Oli kyllä
lämmin, mutta iltakaste teki ilman kosteaksi. Marcia hymähti
ajatellessaan, miten typerää oli puhua vaipoista tällaisena iltana,
mutta hän nousi kuitenkin tottelevaisesti. He menivät sisään ja
pysähtyivät salin ovelle. Vistin pelaajat tutkivat otsa rypyssä
korttejaan; peli näytti olevan jännittävä.