Seuraavina päivinä vallitsi tuskallinen kiihtymys yli koko Italian.
Toskanalaiset oljenpunojat marssivat Firenzeen huutaen, "_Pane o
lavore_!" -- Leipää tai työtä! -- ja pohjoisessa oli leivän sijasta
tunnussanana vallankumous. Arat matkailijat, jotka eivät halunneet
joutua samanlaisen vallankumouksen jalkoihin kuin v. 1849 oli ollut,
kiiruhtivat rajan yli Sveitsiin tai Ranskaan; Rivieralta tulvi maahan
uhkarohkeita herrasmiehiä, jotka toivoivat seikkailuja, samalla
kuin halusivat hiukan hyötyä yleisestä sekamelskasta. Havahtuneena
tavallisesta lamaannustilastaan ryhtyi ministeristö pontevasti
tukahuttamaan kaikenlaisia salajuonia, kuviteltuja samoin kuin
sellaisia, joihin oli todella syytä. Vastapuolueen sanomalehdet
otettiin takavarikkoon ja toimittajat vangittiin; sähkösanomat ja
kirjeet tarkastettiin, julkisia kokouksia ei sallittu ja ihmisiä
oli vangittu syystä, että he olivat laulaneet kadulla Työväen
marssia. Salapoliisit työskentelivät yöt ja päivät. Vakoojia,
tyhjäntoimittajiksi pukeutuneina, oli kaikkialla, minne vain ihmisiä
kokoontui, joka teatterissa, joka kahvilassa; kukaan ei voinut lausua
suoria sanoja naapurilleen, tarvitsematta pelätä, että tämä oli
pääministerin kätyreitä.
Milanossa oli kapinalliset ruoskittu mielipuoliksi, senjälkeen kuin
he olivat saaneet tuntea hiukan veren esimakua ja kolmen päivän ajan
näytti Yhdistyneen Italian tulevaisuus sangen synkältä. Kaduille
muodostettiin barrikaadeja rattaista ja raitiovaunuista. Katoilta
ja ikkunoista sateli kiviä ja tiilejä, ja kun sotilaat komennettiin
ampumaan roskaväkeä, tottelivat he nyrpeinä. Mielessään monikin
heistä kannatti kapinallisia. Sosialistit toimivat pontevasti
ja tekivät ankaraa työtä pitäen tunnussananaan "Tyytymättömyys
levitköön!" Papit ja yliopistojen oppilaat kulkivat kiihoittamassa
talonpoikia pelloillaan ja yllyttämässä heitä kapinaan. Kaikki
tyytymättömät kansanluokat olivat sillä hetkellä yhdistyneet saman
toivon elähyttäminä: kukistaa vallassa oleva hallitus; mikä sen
sijalle tulisi, se ratkaistaisiin myöhemmin. Kun Savoijin suku
olisi karkoitettu, saisivat nuo toiset -- tasavaltalaiset, papit,
sosialistit ja katujen nälkäinen roskaväki -- keskenään tapellen
päättää siitä. Ja kun jokainen puolue piti itseään vahvimpana, toisi
tuo taistelu mukanaan Italian häviön.
* * * * *
Sillä aikaa kuin koko muu kuningaskunta oli sekasorron vallassa,
torkkui Villa Vivalanti kaikessa rauhassa kukkuloittensa keskellä
kuullen maailman melun vain etäisenä kaikuna. Marcia istui ristissä
käsin päivät päästään pakoitettuna toimettomuuteen. Hän astui
tuskin milloinkaan huvila-alueen ulkopuolelle; hän tahtoi noudattaa
Sybertin varoitusta kirjaimellisemmin kuin se oli tarkoitettukaan.
Kylään hänellä ei ollut rohkeutta mennä; näytti siltä, kuin jokainen
talonpoikakin olisi tuntenut vehnäjutun ja seuraisi häntä syyttävin
katsein. Olipa Marcia havaitsevinaan, että huvilan palvelijatkin
täyttivät velvollisuutensa sangen pintapuolisesti, osoittaen sillä
omasta puolestaan epäluottamusta isäntäväkeään kohtaan. Viimeinen
viikko läheni hiljalleen loppuaan. Vain neljä päivää viivyttäisiin
enää huvilalla, ja Marcia odotteli kärsimättömänä lähtöä. Hän toivoi
pääsevänsä kauas vuoristoon tai mihin hyvänsä pois Italiasta,
jonnekin, missä hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi kuulla sanaa
'vehnä'.
Lauantaipäivä, jolloin Melvillein oli aikomus saapua huvilalle,
valkeni hiostuttavan kuumana. Se oli esimakuna siitä, minkälaista
Roomassa saattoi olla keskikesällä. Ei lehtikään värähtänyt;
kukkuloilla ei ollut sumun häivettäkään ja aurinko heloitti hehkuvana
yli kesäloistossaan upeilevan seudun. Huvilan muurit kylpivät
kuumuudessa; mutta niiden sisäpuolella vallitsi kokonaan toinen
ilmanala. Ikkunoiden eteen oli laskettu viheriät, venetsialaiset
sälekaihtimet, matot oli työnnetty syrjään ja lattiat huuhdeltu
vedellä. Iltapäivän aurinko sai rauhassa panna parhaansa ulkona,
avarat, ilmavat huoneet olivat pimeät, viileät ja -- aivan hiljaiset.
Puolta tuntia aikaisemmin olivat seinät kajahdelleet Geraldin
epätoivoisista huudoista, "Minä en tahdo mennä nukkumaan! Minä en
_tahdo_ mennä nukkumaan!" Gerald oli näet täysiverinen Copley, eikä
pannut suurta arvoa päivällislevolle. Mutta hän sattuikin nukahtamaan
kesken vastustelujensa, ja kaikkialla oli nyt hiljaista, kun Marcia
tuli huoneestaan puutarhahattu kädessään.
Hän pysähtyi hetkiseksi Geraldin ovelle. Pikku mies makasi
vuoteessaan kasvot tyynyihin kätkettynä, kädet ja jalat harallaan.
Marcia katseli hymyillen hänen pieniä puristettuja nyrkkejään ja
takkuisia keltaisia kiharoita, sitten hän taas jatkoi matkaansa
astellen varpaisillaan alakertaan. Gervasio ja Marcellus nukkuivat
sylitysten suuren mattokasan päällä nauttien levostaan rauhallisen
ja onnellisen näköisinä. Marcia katseli heitäkin hetken herttaisesti
hymyillen. Lähinnä Geraldia oli Gervasio hänelle rakkain olento
maailmassa, ja Marcellus oli hänen mielestään parhain ja herttaisin
koira, mitä ajatella voi.
Marcia nosti sälekaihtimen ja astui ulkohalliin. Kuuma ilma
lehahti vastaan ja sai hänet epäröiden pysähtymään. Ei ollut juuri
otollinen iltapäiväkävelyilma, mutta paatsamalehto näytti viileältä
ja houkuttelevalta ja Marcia astui urheasti pengermän poikki ja
katosi lehtokäytävän varjoisiin suojiin. Auringonpaahteinen maailma
tuon pienen viheriän valtakunnan ulkopuolella hehkui kuumana
ja väriloistossaan. Ei kuulunut ääntäkään paitsi suihkulähteen
yksitoikkoinen lorina ja hyönteisten surina puutarhan kukkalavoissa.
Marcia pysähtyi suihkulähteelle, istuutui sen reunalle ja kastoi
kätensä veteen.
Pudistellen pisaroita sormistaan, hän nousi ja seisoi hetken
katsellen vihreätä lehtokujaa, joka päättyi pengermän aurinkoiseen
seinämään. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, millaiselta
se oli näyttänyt hänen syntymäpäiväiltanaan, kun pienet värilliset
valot loistivat puiden oksilta. Hän näki mielessään Sybertin kasvot,
kun he olivat seisoneet rinnakkain. Hänestä tuntui, että tuo hetki
saattaisi vielä palata, jos hän vain jaksaisi kyllin voimakkaasti
sitä ajatella. Mutta sitten hän muisti tuon toisen hetken ja Sybertin
ilmeen hänen kääntyessään. Mitähän hän lienee ajatellut? Marcia
kyseli sitä itseltään ainakin jo sadannen kerran; hän käänsi selkänsä
suihkulähteelle ja kiiruhti eteenpäin pitkin laakerikujaa, ikäänkuin
karistaakseen mielestään tuon hetken muiston.
Vehnäpelto oli tänään kirjavanaan loistavakukkaisia unikoita.
Punaiset ja keltaiset olivat niin räikeitä, ettei ainoakaan
taiteilija olisi rohjennut maalata niitä luonnonmukaisiksi. Marcia
pysähtyi nauttimaan niiden näkemisestä. Hänen katseensa siirtyi
tuolta värikkäältä etualalta melkein yhtä loistaviin öljypuu- ja
viinitarhoihin ja pysähtyi lopuksi vuorenhuipulle, jossa Castel
Vivalantin kellertävät tiilikatot leikkautuivat kirkkaan sinistä
taivasta vasten epämääräisenä rykelmänä. Väreissä ei ollut mitään
eri vivahduksia. Ne olivat niin koskemattoman alkuperäisiä kuin
jossakin vanhassa käsikirjoituksessa, tai kuin ne vedot, jotka pieni
lapsi maalilaatikostaan töhertää paperille. Italia oli kaikessa niin
omapäinen. Ei mikään satunnainen vaihtelu saanut tulla turmelemaan
sitä vaikutusta, jota se kulloinkin pyrki aikaansaamaan. Marcia
muisti tuon äkillisen vuoristomyrskyn, miten raivoisan kiihkeä ja
ankara se oli ollut; hän muisti keväisiä kuutamoöitä, jolloin koko
tunnelma oli läpeensä lyyrillinen -- hän muisti tornien ja raunioiden
pehmeät ääriviivat, satakielen laulun ja akaasian ja magnolian
kukkasten väkevän tuoksun. Italia on impressionisti ja kasvattaa
siihen lapsensakin. Sen maisemissa ei ole mitään himmeitä värejä ja
samanlainen on italialaisen luonnekin. Siinä ilmenee tosin monia
vaihtelevia mielialoja, mutta itsekukin niistä on aina keskitetty.
Tälläkin hetkellä kenties saattoi myrsky raivota, mutta ennen pitkää
tulisi taas kuutamon aika, olisi laulua ja rakastelua, ja kaikki
pilvet unhottuisivat.
Marcia tuli kävellessään vanhan linnan raunioille ja istuutui
rappeutuneiden holvikaarien keskelle. Hän oli tällä hetkellä kokonaan
toisessa mielentilassa kuin sinä päivänä aikaisin keväällä, jolloin
Paul Dessart oli hänet tavannut tuossa samassa paikassa. Hän palautti
mieleensä pienen maisemaluonnoksen, jonka Paul silloin maalasi,
ja muisti omat sanansa ottaessaan sen häneltä vastaan: "Pidän sen
muistona teistä ja huvilasta, kun lähden taas kotiin Amerikkaan."
Hän oli lausunut nuo sanat ilman syvempää tarkoitusta, mutta nyt ne
kaikuivat hänelle kuin ennustuksena. Silloin oli kaikki levännyt
houkuttelevana hänen edessään; nyt tuntui kuin tuo kaikki olisi
jo elettynä takanapäin. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi
jälleen Amerikassa, omistamatta mahdollisesti Italiassa olostaan
muuta muistoa kuin tuon maisemapiirroksen -- ja kuitenkin oli tämä
aika merkinnyt hänelle niin paljon; nyt, kun kaikki näytti olevan
ohi, hän todella käsitti miten paljon. Hän tiesi kehittyneensä ja
tunteneensa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään; ja hänestä oli
sanomattoman surullista nyt luopua kaikesta.
Marcia astui saman pienen luolalaitteen keskelle, jonka Paul oli
luonnokseensa kuvannut ja pysähtyi miettiväisenä tarkastelemaan
sen rappeutuneita, sammalpeitteisiä kivipilareita. Hänestä tuntui
kuin olisi kulunut vuosia siitä aamupäivästä, jolloin Paul sen
maalasi; todellisuudessa siitä oli tuskin kahta kuukautta. Marcia
muisti, miltä Paul oli näyttänyt tuona päivänä -- hän oli niin
innoissaan, niin nuorekas ja miellyttävä -- ja nyt saattoi Marcia
aivan rauhallisesti ajatella tuota kaikkea. Monet asiat olivat
senjälkeen muuttuneet, ja Marcia oli muuttunut niiden mukana. Jospa
vain Eleanorin aavistus kävisi toteen ja Paul alkaisi välittää
Margaretista! Siitä toivosta hän piti kiinni. Eleanorin taikauskoiset
ennustukset eivät huolestuttaneet häntä enää; Paulin vuoksi hänen ei
tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.
Marcia astui sivulle ja samassa sattui hänen silmiinsä muuan esine.
Hän kumartui lähemmin katsomaan, mutta vetäytyi samassa takaisin
pelästyksestä huudahtaen. Aivan hänen jalkojensa juuressa makasi
maassa mies uneen vaipuneena, melkein kokonaan korkean ruohoston
peitossa, jota kasvoi luolan sisäänkäytävällä. Vaistomaisesti hänen
mieleensä välähti Gervasion isäpuoli, mutta samassa hetkessä hän
huomasi, että nukkuja ei ollut hän. Gervasion isäpuoli oli vanha,
harmaapartainen mies, kun taas tämä oli silminnähtävästi nuori,
huolimatta sitä että hattu oli vedetty kasvoille. Marcia naurahti
omalle pelästykselleen; mies oli varmaan joku talonpoika, joka
palatessaan pellolta oli jäänyt varjoisaan paikkaan levähtämään.
Hän kumartui taas katsomaan ja samassa hetkessä hän tunsi sydämensä
ikäänkuin seisahtuvan. Miehen paita oli avautunut kaulasta ja
sen kautta näkyi tummanpunainen krusifiksi, joka oli tatuoitu
hänen rintaansa. Silmänräpäyksen Marcia seisoi kuin kivettyneenä,
kykenemättä liikuttamaan jäsentäkään; seuraavassa hetkessä hän lähti
juoksemaan minkä jaloistaan pääsi yli kirjavakukkaisen vehnäpellon,
huvilan suojiin, luoden pelokkaan katseen taakseen sypressien varjoon.