Seuraavana päivänä. -- Tyrolin matka oli suunniteltu tapahtuvaksi
juuri viikon kuluttua -- Marcia matkusti setänsä seurassa Roomaan
toimittamaan muutamia tärkeitä asioita, joita ei voitu uskoa
miehisen hajamielisyyden varaan. He aikoivat palata takaisin
aikaisessa iltajunassa, mutta Mr. Copley ei valmistunutkaan siihen.
Marcian hämmästykseksi hän vei hänet sen vuoksi juomaan teetä
lähetystöön. Sykkivin sydämin nousi Marcia portaita. Olisikohan
Laurence Sybert siellä? He eivät olleet vilaukseltakaan nähneet
toisiaan syntymäpäivätanssiaisten jälkeen, ja Marciasta tuntui
vastenmieliseltä tavata Sybert suuressa ihmisjoukossa, jossa hänellä
ei olisi minkäänlaista tilaisuutta selittää tuota hirveätä hetkeä
suihkulähteellä.
Sisään tullessaan hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että Sybert
ei ollut huoneessa. Sen nähdessään hän tunsi puoleksi mielihyvää,
puoleksi pettymystä mielessään. Huoneessa vallitsi kiihkeä
puheensorina, keskusteltiin mellakoista ja kaikenlaisista huhuista,
joita oli runsaasti liikkeellä. Marcia siirtyi ryhmän luota toiseen,
ja huomasi lopulta istuvansa ikkunasyvennyksessä erään naisen
vieressä, joka hänestä näytti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei sillä
hetkellä saattanut muistaa.
"Ehkä ette enää muista minua, Miss Copley?" nainen virkkoi hymyillen.
Marcia näytti hämmästyvän. "Olen koettanut palauttaa nimenne
mieleeni", hän vastasi. "Muistan nähneeni teidät ennen."
"Eräänä päivänä varhain keväällä, Mr. Dessartin kutsuissa --"
"Todellakin! Kirjailijatar!" Marcia huudahti nauraen. "En koskaan
päässyt selville teidän nimestänne."
"Eikö myöskin Rooman pahin juorukello? Ah, Miss Copley, tiedän
kyllä, että minua siitä panetellaan. Onhan luonnollista, että on
intreseerattu muiden ihmisten asioista. Saavathan he etsiä onneaan
ja kadottaa sen jälleen, naida, erota ja kuolla, välittämättä
vähintäkään siitä huomiosta, jota minä heihin kiinnitän."
Marcia hymyili ajatellessaan, mitä hänen seuralaisensa laski elämän
sisällykseksi. Hän oli ilmeisesti ranskatar.
"Entä teidän vuoristohuvilanne?" lady kysyi. "Miten se on menestynyt?
Ja Pahan Ruhtinaan haamu? Maalasiko Monsieur Benoit hänet?"
"Haamusta tuli suuri pettymys. Se olikin loppujen lopuksi vain
hovimestari."
"Voi -- Monsieur Benoit raukka! Hänellä on paljon pettymyksiä. _C'est
triste, n'est-ce pas_?"
"Paljon pettymyksiä?" kysäisi Marcia istuen kokonaan varjossa.
"Nuo Miss Roystonit, Mr. Dessartin sukulaiset", jatkoi lady; "he
kai ovat teidän ystäviänne. Tapasin heidät Melvillen perheessä pari
viikkoa sitten. He ovat ihastuttavia, eikö totta?"
"Sangen miellyttäviä", myönsi Marcia, ihmetellen mielessään mihin
suuntaan keskustelu oli kääntymässä.
"Ja tuo Monsieur Benoit parka -- nyt hän on lähtenyt yksin, aivan
yksin Venetsiaan maalaamaan kuutamo-maisemia. _Ce que c'est que
l'amour_!"
"Ah!" pääsi Marcialta. Hän alkoi aavistaa jotain. Oliko Benoitkin
liitetty kokoelmaan? Tuo oli jo liikaa Eleanorin puolelta!
"Miss Royston on lumoava, kuten kaikki amerikkalaiset", virkkoi taas
lady. "Mutta pelkään, että hän on hiukan julma. _Mais n'importe_.
Benoit on nuori, ja silloin on sydän kuin kumia, eikö totta?" Hän
katseli hetkisen Marciaa.
Marcian silmät olivat kiintyneet ovelle päin. Laurence Sybert oli
juuri tullut huoneeseen ja yhtynyt ryhmään, joka oli keräytynyt Mr.
Copleyn ympärille. Marcia tunsi nopean väristyksen käyvän lävitseen.
Tulisiko Sybert hänen luokseen? Mitä hän puhuisi? Minkälainen hän
olisi? Marcia olisi mielellään tarkastanut hänen kasvojaan, mutta hän
tunsi, että "Rooman innokkaimman juorukellon" katse lepäsi häneen
tähdättynä ja hän pakottautui vastaamaan. Monsieur Benoit oli kolmin
kerroin säälittävä.
"Niin, niin", lopetti lady filosofimaisesti, "ehkä on parempi niin.
Nuori mies, jolla on _le coeur brisé_, on paljon mielenkiintoisempi
kuin sellainen henkilö, jonka sydän on täysin terve. Tuolla on
esimerkiksi tuo Laurence Sybert." Hän nyökkäsi ryhmään huoneen
toisessa päässä. "Viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun täällä ei
ole ollut muuta puhuttavaa, on juoruttu hänestä. Ja kaikki johtuu
siitä, että uskotaan hänen sydämensä murtuneen pienen, sievän
kreivitär Torrenierin vuoksi."
Marcia nauroi hilpeästi. "Mr. Sybert ainakin kantaa murtuneen
sydämensä sangen keveästi. Ei saattaisi aavistaakaan sen
olemassaoloa."
Lady tutki häntä hetken arvostelevasti ennenkuin vastasi. "_Che
vuole?_ Ihmisillä täytyy olla jotain puhuttavaa. Hyvin monet tytöt --
vieläpä sellaiset, joilla on runsaat myötäjäiset tiedossaan -- ovat
huoaten toivoneet katsetta hänen tummista silmistään, mutta turhaan.
Näin meidän kesken puhuen, uskon että miehellä ei ole lainkaan
sydäntä, ei särkynyttä paremmin kuin ehjääkään. Mutta minunhan ei
pitäisi panetella häntä", lady naurahti. "Hän on muistaakseni teidän
sukulaistenne ystäviä."
"Mr. Sybert on setäni ystävä; me muut näemme häntä sangen harvoin",
Marcia vastasi yrittäen samalla keksiä uutta puheenaihetta. Mutta
lady säästi hänet siitä vaivasta.
"Ettekö hämmästynyt Mr. Dessartin paosta?"
"Mr. Dessartin paosta?" Marcia kertasi sanat samalla kun hän tunsi
silmäluomiensa hiukan värähtävän.
"Vaihtaa Rooma Pittsburgiin! Te amerikkalaiset olette niin äkkinäisiä
toimissanne! Henki aivan salpautuu."
"Hänen isänsähän sairastui, ja häntä haluttiin kotiin."
"Aivan niin; mutta ihmeellisintä on, että hän lähtee ainiaaksi.
Maalaukset, puuleikkaukset ja muut taideteokset kaikki sälytettiin
matka-arkkuihin; ikkunoissa on ilmoitus, että huoneusto on
vuokrattavana -- hän jättää taiteensa, ryhtyäkseen sensijaan
kaivamaan kivihiiltä."
Marcia nauroi. "Taiteesta kivihiilikaivoksiin on tosiaan seitsemän
penikulman pituinen askel", myönsi hän. "Minun mielestäni hän on
taiteilija kiireestä kantapäähän."
"Ah -- hän oli taiteilija vain senvuoksi, että hän oli nuori, ei
minkään kutsumuksen tähden, ja minä uskon, että hän väsyi siihen
pilaan. Sanonpa teille kuka on tosi taiteilija -- tuo nuori mies
parka, joka maalaa Venetsian kuutamoita!" Lady taputti ystävällisesti
Marcian käsivartta, nauraen omalle sukkeluudelleen. "Mutta te,
Miss Marcia, ja minä, me tiedämme, että Paul Dessart ei lähtenyt
takaisin Amerikkaan ainakaan koti-ikävän vuoksi; kun mies ei vielä
ole täyttänyt kolmeakymmentä, on aivan varma, että useimpien hänen
tekojensa vaikuttimena on nainen."
Marcialla oli epämieluinen tunne, että lady tarkasteli häntä tutkiva
ilme silmissään. Hän koetti näyttää ikävystyneeltä, kun lady taas
ryhtyi uuteen keskustelukysymykseen. Nostaessaan katseensa Marcia
näki setänsä Mr. sekä Mrs. Melvillen ja Laurence Sybertin seurassa
tulevan huoneen poikki heidän luokseen. Sybert nauroi ja lörpötteli
Mrs. Melvillen kanssa huolettoman näköisenä. Hän teki kohteliaan
kylmän kumarruksen, joka oli tarkoitettu molemmille naisille. Yleisen
tervehtimisen jälkeen jäi Marcia keskustelemaan Mrs. Melvillen
kanssa, samalla kun hänen setänsä ja pääkonsuli yhä jatkoivat
väittelyä kapinakysymyksestä, ja kirjailijatar otti Sybertin omalle
osalleen.
"On ikävä, että jätätte huvilan niin pian, vaikka kyllä uskon, että
me kaikki teemme teille seuraa parin viikon kuluttua", lausui Mrs.
Melville. "Jo nyt kulkee kadulla mieluummin varjon puolella. Eikö
tämä metelöiminen ole kauheata?" hän jatkoi. "Laurence Sybert parka
rasittaa itsensä aivan laihaksi sen takia. Nykyään tuskin kuulee
muusta puhuttavankaan."
Marcia vastasi järkevään tapaansa, mutta huomasi koko ajan
tarkkaavansa keskustelua vieressään. Hänen suureksi harmikseen koski
puhe vielä Paul Dessartia.
"Niin, kuulin, että hän sai äkkiä kutsun kotiin; olipa se kova onni",
virkkoi Sybert rauhallisesti.
"Näin meidän kesken puhuen, Paul Dessart ei tosiaan jättänyt
taidettaan ja palannut Pittsburgiin senvuoksi, että hän olisi väsynyt
Roomaan. Sanoin jo Miss Copleyllekin, että silloin, kun mies päättää
vakiintua ja asettua alalleen, ottakaa huomioon sanani, siinä on
aina nainen takana. Oh, tiesin sen koko ajan." Hän madalsi ääntänsä.
"Saamme lähipäivinä lukea kihlauksen _Paris Heraldista_."
"Uskon, että kuten tavallisesti, olette nytkin oikeassa", Sybert
virkkoi kuivasti; samalla kuin Marcia tuntien raivoa sisimmässään,
mutta pakoittaen huulensa hymyilemään, kuunteli taas Mrs. Melvillen
puhetta.
"Kerroinko jo teille", Mrs. Melville kysyi, "että ensi lauantaina
tulemme huvilalle viikonlopettajaisille? Meillä on jo ikivanha kutsu,
mutta ei ole vielä ollut tilaisuutta noudattaa sitä. Siellä on niin
ihastuttavaa, että meidän täytyy kaikin mokomin saada tuo nautinto,
ja niinpä syrjäytämme kaiken muun, jotta voisimme tulla tällä
viikolla, ennenkuin ehditte matkustaa pois."
Marcia sopersi vastaukseksi jotain kohteliaisuuksia, koettaen taas
samalla ottaa selvää keskustelusta vieressään. Hän rauhoittui
kuullessaan, että se ei enää koskenut Paul Dessartia. Kirjailijatar
kertoi seikkailua, jossa oli kysymys jostakin leipäkorteista ja
kerjäämisen vastustamisyhdistyksestä, ja molemmat herrat -- Melville
sekä Sybert -- ilveilivät Marcian sedän kustannuksella. Kertomuksen
kärki näytti kohdistuvan häneen. Lopulta Mr. Copley keskeytti heidät,
ja katsahtaen kelloonsa hän kääntyi veljentyttärensä puoleen.
"Kas niin, Marcia, jos aiomme ehtiä kuuden junaan, luulen että meidän
on aika lähteä."
Sybert saattoi heidät ovelle keskustellen kapina-asioista Marcian
sedän kanssa, samalla kun tyttö tunsi itsensä unohdetuksi ja
hyljätyksi. Melville liittyi heihin taas käytävässä, ja kolmisin
syventyivät he taas väittelyyn katusuluista ja sotilaista, kunnes
Copley silmäiltyään toistamiseen kelloansa, selitti nauraen, että
heidän täytyi kiiruhtaa.
Ensimmäisen kerran, kuten Marcia luuli, Sybert kiinnitti huomiota
hänen läsnäoloonsa.
"No, Miss Marcia", hän virkkoi, kääntyen ystävällisesti hymyillen
tytön puoleen. "Setänne sanoo, että aiotte ensi talvena palata
takaisin Amerikkaan. Se on sangen ikävää, mutta toivottavasti saamme
vielä syksyllä hiukan nähdä teitä, ennenkuin jätätte meidät. Kuulin,
että matkustatte Tyroliin kesäksi. Siellä ainakin on hauskaa."
"Puhutte ikäänkuin Amerikka olisi kauhea vaivanpaikka", lausui Marcia
puhuen samassa äänilajissa.
Sybert nauroi, kohauttaen vanhaan tapaansa olkapäitään. "Ah niin, se
riippuu luullakseni siitä, missä itsekunkin harrastukset liikkuvat."
Marcia lehahti jälleen punaiseksi ajatellessaan, että Sybert kenties
tarkoitti Paul Dessartia, ja hän käänsi umpimähkään puheen toisaalle
peittääkseen hämmennystään.
"Kertoiko Howard setä, että olemme päättäneet ottaa Gervasion
mukaamme? Setä olisi tahtonut hankkia hänelle kodin Roomassa;
minä halusin hänet meidän mukaamme; täti Katherine ei vielä ollut
päättänyt kantaansa, mutta Gerald alkoi itkeä, kun mainittiin, että
hänen täytyisi erota toveristaan ja kuten tavallista, pojan kyyneleet
ratkaisivat asian."
"Gervasiolle oli suureksi onneksi tuo selkäsauna sinä iltana, jolloin
me ajoimme siitä ohi", Sybert virkkoi ojentaessaan kätensä. "Niin,
Miss Marcia, koska matkustatte ensi viikolla, emme luultavasti enää
tapaa. Toivon teille hauskaa kesää."
Marcia pudisti hymyillen hänen kättään, mutta tunsi samalla sydämensä
vaipuvan synkkään syvyyteen.
Sybert saattoi heidät vaunuihin jutellen viimeksi Mr. Copleyn kanssa.
"Kyllä teidän olisi parasta muuttaa mielenne ja tulla huvilalle
lauantai-iltana Melvillein kanssa", huusi Copley vaunujen lähtiessä.
"Olen pahoillani, mutta pelkään, ettei yleinen kiihtymys salli
minun ottaa itselleni loma-aikaa nykyään", näin sanoen hän kumarsi
hymyillen Marcialle hyvästiksi.