Marcia sai vielä isältäänkin kirjeen, joka sai hänet hyvin
rauhattomaan mielentilaan. Copley oli kirjoittanut sen tapansa
mukaan arvostellen tilannetta leikillisen arvokkaasti; mutta siitä
huolimatta saattoi Marcia rivien välistä lukea, että hän oli
loukannut isäänsä. Hän kielsi kaiken osallisuutensa ja syyllisyytensä
Trippel Alliansiin ja Abessinian sotaan. Hän pahoitteli raskaita
veroja, mutta lausui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Italian
rahamenoarvion kanssa. Mitä taas vehnään tuli, ei sen kalleus ollut
ainoa seikka, jonka vuoksi ei Italia kyennyt sitä hankkimaan.
Marcia saattoi antaa talonpojille niin paljon kuin halusi,
korvatakseen sillä isänsä erehdyksiä; hän liitti kirjeen mukaan
tyhjän pankkiosoituksen Marcian täytettäväksi -- se oli tosiaan
liikemiehen puolelta suurenmoinen katumusosoitus. Kirjeen lopussa isä
valitti yksinäisyyttään ja pyysi Marcian seuraavaksi talveksi kotiin
torjumaan kaikki mieliharmit vanhalta isältään.
Marcia luki viimeiset rivit uudelleen ja tunsi ikäänkuin palan
nousevan kurkkuunsa. Se oli totta. Isä parka, miten yksin hän
mahtoikaan olla! Hänenhän olisi pitänyt korvata äidin paikka ja
valmistaa koti isälle. Marcia tunsi äkkiä selvästi velvollisuutensa,
mutta se oli hänelle yhtä vähän tervetullut kuin yleensä
velvollisuudet ihmiselle. Pari kuukautta sitten hän ei olisi pitänyt
siitä väliä, mutta nyt oli Italia vanginnut hänet kokonaan. Hän ei
halunnut lähteä; hän olisi vain tahtonut istua auringonpaisteessa,
onnellisena, huolettomana ja antaa päivien hiljalleen vieriä
eteenpäin. Hän näki kuin kuvasta, minkälaista elämä Amerikassa
tulisi olemaan -- talvisin ruskeassa kivitalossa Fifth Avenuen
varrella ja kesällä Berkshiressä jollakin maatilalla; joku äidin
täti olisi hänellä kaitsijana, seurana isän ystäviä, lakimiehiä,
pankkiireja ja välittäjiä, jotka keskustelisivat rautateistä ja
osakepörsseistä; hänen huvikseen pidettäisiin sitten tanssiaisia
ja kutsuja, hän panisi toimeen kirjallisia kerhoja ja ottaisi osaa
armeliaisuustyöhön. Marcia huokasi murheissaan. Hän muisteli kauhulla
tuota kivitaloa New Yorkissa; sellaista elämää hän ei olisi halunnut
uudelleen. Mutta näitä mietteitään hän ei antanut isän aavistaa. Hän
kirjoitti hellän, anteeksipyytävän kirjeen, luvaten tulla kotiin
talveksi, mainitsematta sanallakaan, että se ei suinkaan ollut
hänelle mieluista.
Näytti siltä, että kerran vauhtiin päästyä joka puolella alkoi ilmetä
muutoksia. Itse Mr. Copley heitti seuraavan pommin. Palatessaan
eräänä iltana Roomasta hän virkkoi, että ilma alkoi käydä kuumaksi,
ja perheen olisi senvuoksi syytä lähteä seuraavalla viikolla
Sveitsiin.
"Voi, setä kulta, ei vielä!" Marcia huudahti. "Minun mielestäni
odottaisimme kesäkuun loppuun. Siihen mennessä ei vielä tule liian
kuuma. Täällä vuoristossa on koko kesän hyvä ilma. En tahtoisi lähteä
huvilasta."
"Rooma kiehuu nykyään muustakin kuin kuumuudesta", hän vastasi.
"Minun olisi turvallista tietää teidän olevan Sveitsissä tai
Tyrolissa mellakoiden aikana. Taivas yksin tietää, mitä lähiaikoina
tulee tapahtumaan. Joka aamu pelkään herääväni Ranskan mallin
mukaiseen vallankumoukseen ja tahtoisin saada teidät maan rajojen
ulkopuolelle ennenkuin teloitus alkaa."
"Onko todellakin vallankumouksen vaara?" Marcia kysyi henkeään
pidättäen.
"Ei siellä, missä joka toinen ihminen on sotilas, ja minne
hallituksen ohjat ulottuvat. Mutta on tapahtunut paljon
laittomuuksia, on murtauduttu taloihin, ja me olemme jotakuinkin
yksin täällä syrjässä."
"En siedä ajatella, että lähtisimme pois", Marcia huokasi.
"Palaammehan takaisin syksyllä, Howard setä?"
"Miksi ei, jos haluat. Voisimme asua noin kuukauden ajan täällä,
ennenkuin muutamme talveksi palazzoon."
"Minä aion viettää talveni Amerikassa", virkkoi Marcia huoaten.
Setä katsahti hymyillen tyttöön. "Oletko sinä, Marcia, sama tyttö,
jonka oli tapana pitää saarnoja sedällesi siitä, että niin monet
amerikkalaiset jättävät isänmaansa ja asettuvat ulkomaille asumaan?"
Marcia hymyili laimeasti.
"Minähän juuri itse toteutan omia periaatteitani, eikö totta?"
"Aivan niin", setä myönsi, "kun siihen asti ehdimme, voit tehdä miten
haluat. Voisihan isäsi elää vielä vuoden ilman sinua."
"Ei, kyllä minun pitäisi lähteä, sillä hän on sangen yksin, mutta --
minä jäisin tänne paljon mieluummin! Tämä tuntuu kodiltani enemmän
kuin mikään muu paikka maailmassa. En vielä koskaan ole oikein
täydellisesti _kuulunut_ minnekään niinkuin tänne, ja sitäpaitsi
tahtoisin niin mielelläni olla sinun luonasi."
"Pikku tyttö parkani! Sinulla on ollut levoton elämä."
"Aivan niin, setä; ja sellainen se tulee vastakin olemaan. Olen ollut
huvilalla tuskin kolmea kuukautta, enkä muista vielä milloinkaan
asuneeni niinkään pitkää aikaa samassa paikassa. Täällä on ollut
hauskaa, eikö sinustakin? On aivan kauheata, jos kaikki nyt on
lopussa. Minusta tuntuu kuin jättäisin taakseni sellaisen osan
elämästäni, joka ei enää milloinkaan palaa."
"Vai niin, jos sinulla on sellaisia mietteitä, niin voinhan ostaa
huvilan, ja sitten tulemme joka kevät tänne. Voit tuoda isäsikin
Amerikasta, ja me kastamme hänetkin Lethen virtaan."
"Minä pelkään, että hän ei suostuisi siihen", nauroi Marcia. "Hän
hankkisi tänne sähkölennättimen kaapeleineen voidakseen seurata
rahamarkkinoita, samalla kun ihailisi näköalaa pengermältä."
Mr. Copleyn huulet värähtivät hiukan, kun hän kuvitteli tytön sanoja
mielessään.
"Meillä on kai kaikilla omat keppihevosemme; muutenhan maailma
olisikin sangen ikävä."
Marcia katseli setäänsä; hän näytti epäröivän.
"Setä Howard, oletteko te isän kanssa -- tuota noin -- ymmärrätkö
mitä tarkoitan? -- oletteko te oikein hyvät ystävät?"
Mr. Copley rypisteli hetken kulmiaan vastaamatta kysymykseen. "Katsos
Marcia, hän on hyvän joukon minua vanhempi, emmekä muuten ole juuri
hengenheimolaisia." Hän suoristautui ja naurahti. "No niin, ei ole
syytä peitellä epämieluista totuutta. Se näyttää kuitenkin pyrkivän
loppujen lopuksi esiin. Totta puhuen, isälläsi ja minulla ei ole
ollut mitään tekemistä toistemme kanssa viimeisten kymmenen vuoden
kuluessa. Hän ensin osoitti elonmerkkejä itsestään kirjoittaessaan
minulle sinusta viime syksynä -- et kai itse tiennyt, että tulit kuin
öljypuunoksaa tuoden?"
"En tiennyt; isä ei puhunut minulle siitä mitään, mutta -- minä
arvasin kuitenkin hiukan. Olen niin pahoillani siitä, setä Howard.
Uskon varmasti, että se johtuu vain siitä, että te ette ymmärrä
toisianne."
"Pelkään, ettemme ole koskaan ymmärtäneet emmekä siihen
vastaisuudessakaan kykene, mutta voimmehan yrittää vielä kerran."
"On niin vaikea rakastaa ihmisiä, joita ei ymmärrä, kun taas
päinvastaisessa tapauksessa se on hyvin helppoa", virkkoi Marcia.
"Monet asiat käyvät helpoiksi, jos ymmärtämys vallitsee", myönsi setä.
"Minä luulen, että alan ymmärtää Mr. Sybertiä", lausui Marcia hiukan
epäröiden. "Niin pian kuin koettaa ymmärtää häntä, huomaa hänet aivan
erilaiseksi, kuin ennen olisi saattanut aavistaa."
"Niin, Sybert!" Mr. Copley käänsi katseensa ympäröivästä maisemasta.
"Luulin tuntevani hänet, mutta tänä keväänä hän on tuottanut minulle
suuren yllätyksen."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Marcia koettaen peitellä mielenkiintoa, joka
ilmeni äänessä.
"Tarkoitan sitä tapaa, millä hän on käynyt käsiksi asioihin. Kuuluu
ehkä mielettömältä, kun väitän, että hänellä on aivan yhtä suuri
vaikutusvalta kuin poliisilla metelien rauhoittamisessa. Kansa
tottelee häntä ihmeellisesti -- en tiedä miten hän on hankkinut
itselleen sellaisen aseman. Hän ymmärtää heitä kuin syntyperäinen
italialainen, ja kuitenkin hän on ulkomaalainen. Se on hänelle
jossain suhteessa suureksi hyödyksi. He luottavat häneen, sillä he
uskovat, ettei hänestä ulkomaalaisena ole mitään vaaraa. Hän on
ihmeellinen mies, kun toiminta tulee kysymykseen."
"Sitä ei hänestä päältä päin saattaisi arvata!" Marcia virkahti.
"Miksi hän on olevinaan niin elämään kyllästynyt?"
"Elämään kyllästynyt? Hm, on kai asioita, jotka vaivaavat häntä.
Hänen mielipiteensä eivät saa paljon kannatusta Roomassa, ja ollen
diplomaatti hän pitää ne itsellään."
"Millaisia mielipiteitä hänellä sitten on?" kysyi Marcia
tunnustellen. "En tahtoisi syyttää häntä anarkistiksi, koska hän
itse vakuuttaa, ettei hän ole. Mutta kun mies tahtoo kukistaa
hallituksen --"
"Loruja! Sybert ei tahdo kukistaa hallitusta paremmin kuin minäkään.
Nykyään hallitus on kokonaan muutamien kehnojen politikoitsijoiden
hallussa, mutta sellaista saattaa tapahtua missä maassa hyvänsä, ja
tuo on vain hetkellinen paha. Vuoden kuluttua italialaiset ovat taas
jaloillaan, ja he ovat pienen keikauksensa jälkeen voimakkaampia kuin
ennen, sen tietää Sybert. Hänellä on lujempi usko hallitukseen kuin
useimmilla italialaisilla, sen tiedän."
"Mutta hän puhuu kauheasti sitä vastaan."
"Niin, hän tuntee pahan, joka siinä piilee. Hän on saanut nähdä sen
sangen läheltä ja tietää, että sitä on paljon; ja kun Sybert kerran
tuntee jotain, on hänen tunteensa voimakas. Mutta", Copley hymyili,
"vaikka hän itse moittii maata, voit huomata, ettei hän salli
kenenkään muun sitä tehdä."
"Mitä ihmiset ajattelevat hänestä nyt, kun hän on sekaantunut
kaikkiin noihin kapinahankkeisiin?"
"Oh, nykyään hän seisoo oikealla puolella ja virkamiehet ovat
hyvin halukkaita taputtelemaan häntä. Mutta mitä taas kansaan
tulee, luulen että hän ei nyt ole yhtä hyvässä suosiossa. Ihmiset
tuntevat ihmeellistä vetäymystä laittomuuteen päin, eivätkä pidä
ystävinään niitä, joilla ei ole sama tunne. Hänellä on nyt vaikeana
tehtävänään kehoittaa noita ihmisparkoja pysymään rauhallisina ja
kaikessa hiljaisuudessa nääntymään nälkään." Copley huoahti ja asetti
käsivarret ristiin rinnalleen. "Olen pahoillani, Marcia, että et voi
pitää Sybertistä. Hänen kaltaisiaan ei ole monta."
Marcia ei vastannut siihen mitään.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun Mrs. Copley ja Marcia istuivat hallissa ääneti
syventyneinä kirjoihinsa ja neulomuksiinsa, kuului tieltä pyörien
ratinaa ja he näkivät kreivittären valkeine turkiskauluksineen ajavan
huvilalle vaakunakruunuin koristetuissa vaunuissaan. Sekä lakeija
että ajaja olivat pukeutuneina torrenierilaiseen livreaan, vihreään
pukuun keltaisine röyhelöineen. He muodostivat hauskannäköisen
kokonaisuuden; kreivitär oli kuin luotu sellaiseen ympäristöön. Hän
hypähti vaunuista sirosti ja kepeästi, yllään vaaleanvihreä kesäpuku,
joka sopi hänelle mainiosti. Nopein askelin hän riensi eteissalissa
istuvien naisten luo päästäen pienen valittavan huudahduksen.
"_Cara signora, signorina_, olen epätoivoissani! Meidän täytyy
lähteä! Eikö ole surullista? Lähden Bartolomeon kanssa", (Bartolomeo
oli hänen miehensä, kreivi) "istuttamaan öljypuita hänen maatilalleen
Abruzzi'in. Eikö ole synkkää viettää koko kesä autiossa linnassa
vuoren huipulla, jossa vain näköala on seurana? Kaikki ystäväni ovat
joko kylpylaitoksissa tai järvien rannoilla tai Sveitsissä, niin --
yleensä kaikkialla, paitsi minun vuorenhuipullani!"
Marcia nauroi kreivittären epätoivolle.
"Mutta miksi te sitten lähdette sinne, kun kerran ette halua?" hän
kysyi.
"Mieheni tahtoo. Hän on intohimoinen maanviljelijä, ruletin jälkeen
se on hänen mieluisin huvinsa. Hänessä, Bartolomeossa, on hyvä annos
maahenkeä. Hän jumaloi vuoristoa, näköaloja ja oliivitarhoja. Ja
Italiassa, signorina, vaimon täytyy noudattaa miehensä tahtoa."
"Pelkäänpä, hyvä kreivitär, että vaimojen täytyy tehdä sitä ympäri
koko maailman."
"Oi ei, signorina, sitä en usko; olen itse nähnyt toista. Amerikassa
mies täyttää kaikki vaimonsa toiveet. Se on varmaan ihana maa. Teillä
on paljon kauniita tapoja. Niin, antaisin teille hyvän neuvon: olkaa
viisas ja menkää naimisiin amerikkalaisen kanssa. He eivät pidä
vuorenhuipuista. Mutta kenties tahtoisitte käydä katsomassa minun
vuoristolinnaani?" hän kysäisi. "Näköala -- ah tuo ihana näköala! Se
ei ole hullumpi."
"Pelkään, ettei siitä tule mitään. Matkustamme itse Tyroliin
huomisesta viikon perästä."
"Niinkö pian! Kaikki lähtevät. Ensi viikolla tulee varmaan Roomassa
maailman loppu."
Marcia huomasi muuttuvansa odottamattoman sydämelliseksi vierasta
kohtaan. Tuntuipa kreivitär äkkiä hänestä oikein rakkaalta. Hän
jätti hänelle hellät hyvästit ja seisoi parvekkeen kaiteen luona
huiskuttaen nenäliinaansa, kunnes vaunut vierivät näkymättömiin.
"Tapahtuuko vieläkin ihmeitä?" virkkoi Marcia tädilleen. "Luulen --
luulen tosiaan, että pidän kreivittärestä!"