Koko illan, nauraessaan ja puhellessaan vieraiden kanssa, seurasi
Marcia vaistomaisesti Sybertin liikkeitä. Hän näki hänen etuhuoneessa
laskettelevan sukkeluuksia Englannin lähettilään seurassa. Hän näki
hänen puhelevan Eleanor Roystonin kanssa ja kumartuvan kreivitär
Torrenierin puoleen. Ja kerran, kun Marcia tanssi ohitse, hän näki
vilaukselta oven suussa hänen tummat kasvonsa. Hän seurasi silmillään
Marciaa, ja silloin tyttö antoi mielessään hänelle anteeksi sekä
Eleanorin että kreivittären. Hän tutki koko ajan ihmetellen itseään.
Sybert oli äkkiä tullut hänelle ainoaksi henkilöksi huoneessa, josta
hän välitti, ja samalla kun hän kuunteli, mitä muut herrat hänelle
puhuivat, hänen mielessään koko ajan väikkyi Sybertin kuva sellaisena
kuin hän oli ollut tuona äänettömänä hetkenä suihkulähteen luona. Hän
eli kuin huumauksessa koko illan, odottaen koko ajan sitä ainoata
tanssia, joka hänellä oli Sybertille varattuna.
Illan jo lähetessä loppuaan, havahtui Marcia äkkiä, kun huomasi
kävelevänsä puistokäytävällä Paul Dessartin rinnalla. Hän oli
lörpötellyt kaikenlaista eikä oikein itsekään käsittänyt miten oli
siihen joutunut. Vaistomaisesti hän nyt koetti panssaroida itsensä;
hän tunsi mitä oli tulossa ja yritti parhaansa mukaan vielä torjua
sitä. Kunhan vain pääsisi takaisin ihmisten joukkoon! Hän pysähtyi ja
kääntyi katsomaan valaistua huvilaa, josta tanssimusiikin keskeltä
saattoi erottaa äänten sorinaa ja naurua. Häntä halutti kääntyä
pois ja juosta tiehensä. Paulkin oli pysähtynyt ja katseli häneen
kysyvästi.
"Minä -- minä luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin", Marcia
sammalsi. "Tämä tanssi on kohta lopussa, ja --"
"Emme lähde juuri vielä", vastasi Paul. "Tahtoisin puhella teidän
kanssanne. Uhratkaa minulle parisen minuuttia, Marcia. Tulkaa tänne
istumaan ja kuulkaa mitä sanon."
He astuivat pieneen ympyrään suihkulähteen luona ja Marcia vaipui
penkille, ja katsoi rukoilevasti Pauliin. Nyt ei saattanut enää
esittää mitään verukkeita; molemmat tiesivät, että nyt oli asia
selvitettävä, ja Paul kävi siihen käsiksi suoraan.
"Niin, Marcia, tahdotteko tulla vaimokseni?"
Marcia istui hypistellen hermostuneena viuhkaansa, koettaen
mielessään keksiä vastausta, joka ei loukkaisi Paulia.
"Olen ollut kärsivällinen; en ole teitä kiusannut. Teidän täytyy jo
olla selvillä päätöksestänne. Teillä on ollut kuukausi aikaa -- se
kuukausi ei ole minulle ollut erittäin hupainen. Sanokaa nyt minulle,
Marcia. Älkää antako minun enää kauemmin odottaa."
"Oh Paul!" lausui Marcia katsellen häntä pelokas ilme silmissään.
"Kaikki on erehdystä."
"Erehdystä! Mitä tarkoitatte? Marcia, minä luotin teihin. Ettehän voi
minua hyljätä. Sanokaa pian!"
"Antakaa minulle anteeksi, Paul", Marcia sopersi tuskissaan. "Mi --
minä erehdyin. Luulin silloin luostarissa -- --"
Paulista tuntui kuin Marcia olisi ollut soljumaisillaan hänen
käsistään, ja hänen täytyisi taistelemalla koettaa voittaa hänet
takaisin. Hän tarttui tytön käteen, kumartui intohimoisesti hänen
puoleensa ja puhui niin kiihkeästi, että sanat melkein takertuivat
kurkkuun.
"Niin, silloin luostarissa. Silloin välititte minusta hiukan, eikö
totta, Marcia -- välitittehän hiukan? Annoitte minun toivoa --
sanoittehan, että ette rakastanut toista -- ja te olette aina siitä
asti ollut niin ystävällinen minulle. Koko tämän kuukauden olen
elänyt tuon ainoan hetken muistosta. Sanokaa minulle mikä teitä
vaivaa -- älkää antako minkään tulla välillemme. Meillä on ollut
niin ihana kevät -- miksi sen täytyisi nyt loppua? Me olemme eläneet
Arkadiassa, Marcia -- te ja minä. Jääkäämme sinne ainiaaksi. Miksi me
palaisimme takaisin -- miksi emme painuisi yhä syvemmälle yhdessä?
Jos silloin välititte minusta, niin teette sen nytkin, sillä minä en
ole muuttunut. Sanokaa, miksi epäröitte. En tahdo pakoittaa teitä
ratkaisuun, mutta tämä epävarmuus on minulle kuin helvetti."
Marcia kuunteli voimatta tuskin hengittää ja tunsi kuin
huumaantuvansa hänen kiihkeistä sanoistaan. Hän istui kuin
horroksissa katsellen Pauliin tuskaisin silmin, ja huulet
yhteenpuristettuina. Hän ei voinut koota ajatuksiaan voidakseen
vastata hänelle. Mitä hän saattaisi sanoa, hän tuskissaan kysyi
itseltään. Miten hän osaisi selittää asian?
Paul oli kumartunut eteenpäin ja katseli kiihkeänä Marciaa silmiin
odottaen, että hän sanoisi jotain. Samassa kuului askeleita
hiekkakäytävältä. Molemmat säpsähtivät ja nostaessaan katseensa,
he näkivät Laurence Sybertin savuke suupielessään astelevan
käytävällä. Kun hän huomasi heidät, hän pysähtyi kuin naulattuna,
ja hetkisen ajan silmäilivät nuo kolme ääneti toisiaan. Sitten
Sybert äkkiä suoristautui, kumarsi jäykästi, mumisten samalla jotain
anteeksipyyntöjä ja käännähti ympäri.
Marcia vuoroin punastui ja kalpeni ja riuhtaisi kätensä irti.
Paul katseli häntä hetkisen ja hänen silmiinsä tuli synkkä ilme. "Te
rakastatte Laurence Sybertiä!" hän kuiskasi.
Marcia vetäytyi sohvan kulmaan ja kätki kasvonsa selkänojaa vasten.
Paul kumartui hänen ylitsensä.
"Katsokaa minuun"; hän huudahti; "sanokaa että se ei ole totta.
Ettehän saata, Marcia! Te olette pettänyt minua. Te ette ole sanonut
totuutta. Niin, kyllähän minä ymmärrän, te olette varonut antamasta
lupauksia sanoin, mutta te olette niitä antanut monella muulla
tavalla, ja minä olen luottanut teihin. Olen ollut kyllin mieletön
uskoakseni teidän tarkoittavan täyttä totta, kun te olettekin vain
leikitellyt koko ajan!"
Marcia nosti silmänsä ja katsoi häneen. "Paul, sitä en ole tehnyt.
Siinä erehdytte. En käsitä muuta, kuin että olen muuttunut; en osaa
selittää. Silloin luostarissa luulin rakastavani teitä paljonkin.
Ja jollei Margaret olisi tullut, niin kenties -- en ole hetkeäkään
halunnut pettää teitä, tiedättehän sen."
"Sanokaa minulle, ettehän rakasta Sybertiä."
"Paul, teillä ei ole oikeutta --"
"Minulla ei ole oikeutta! Sanoitte, että teillä ei ollut mielessänne
ketään muuta, ja minä uskoin teitä; ja nyt kun pyydän selitystä
työnnätte minut luotanne. Olette kai alkanut väsyä minuun näinä viime
päivinä, ja --"
"Teillä ei ole _oikeutta_ puhua minulle tuolla tavalla. En ole
tahtonut pettää teitä. Te kysyitte rakastinko ketään toista, minä
vastasin kieltävästi, ja se oli totta. Olen niin, niin pahoillani,
että loukkaan teitä, mutta onhan parempi, että kaikki tulee selväksi
nyt."
Paul nousi seisomaan naurahtaen katkerasti.
"Oh niin, tietysti on parempi, että asia nyt on ratkaistu. Olisi vain
ollut vieläkin parempi, jos jo aikaisemmin olisitte sen päättänyt."
Hän kääntyi ympäri ja alkoi synkkänä potkia suihkulähteen reunustaa.
Marcia astui hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.
"Paul", hän virkkoi, "en voi antaa tämän loppua näin. Tiedän kyllä
että olen menetellyt väärin, mutta en niinkuin te luulette. Pidin
teistä niin paljon."
Paul kääntyi ja hänen nähdessään kyyneleitä Marcian silmissä, hänen
vihansa heti asettui.
"Oh, minä ymmärrän. Ei minulla ole syytä puhua niin -- mutta -- olen
niin nöyryytetty, käsitättehän. Älkää itkekö, ettehän voi sille
mitään. Jos ette voi minua rakastaa, niin ette voi, ja siihen se
jääköön. Kyllä minä vielä toivun, Marcia." Hän hymyili surullisesti.
"En minä jää kädet ristissä ruikuttamaan, jos en voi saada sitä mitä
tahdon. Olen ennenkin tullut ilman toimeen." Hän tarjosi Marcialle
käsivartensa. "Emmekö lähde nyt? Pelkään, että teiltä menee tansseja
hukkaan."
Marcia tarttui tahdottomana hänen käsivarteensa, ja he palasivat
ääneti huvilalle. Paul vei hänet eteissaliin, kumarsi hänelle
silmät maahan luotuina ja lähti takaisin ulos. Marcia tunkeutui
ihmisjoukon keskitse. Hänen täytyi nauraa ja rupatella parin kolmen
ryhmän kanssa, ennenkuin pääsi yläkerran portaille. Kun hän vihdoin
tuli omaan huoneeseensa, hän vaipui oven lukittuaan maahan vuoteen
viereen. Surut olivat yllättäneet hänet aikaisemmin, kuin hän oli
osannut aavistaakaan, ja samalla kun hän tunsi omantunnonvaivoja
ja syvää sääliä Paulia kohtaan, lepäsi hänen sydämellään toinen,
lyijynraskas paino. Se oli Sybertin katse hänen kääntyessään pois.
Silloin naputettiin ovelle ja avainta väännettiin.
"Marcia, Marcia!" kuului Eleanor Roystonin ääni. "Oletko siellä?"
Marcia kohotti päätään ja kuunteli hiljaa.
Taas naputettiin. Hän nousi ja meni ovelle.
"Mitä haluat?" hän kysyi.
"Tahtoisin tulla sisään. Minä täällä olen -- Eleanor. Avaa ovi. Miksi
et tule alas?"
Marcia suoristi pukuansa, silitti tukkaansa ja avasi oven.
"Kaikki kysyvät sinua. Lähettiläs sanoi, että olit luvannut -- mutta
mikä sinun on?"
Marcia vetäytyi nopeasti varjoon. Eleanor astui sisään ja sulki oven
jäljessään.
"Mikä nyt on, lapsi parka?" kysyi hän uudestaan. "Sinä olet
itkenyt! Onko Paul --?" hän kysäsi äkkiä. Eleanorin havaintokyky
oli harvinaisen kehittynyt. "Hän mahtoi olla hyvin inhoittava",
hän jatkoi käsittäen Marcian vaitiolon myöntymiseksi. "Sellainen
hän saattaa olla toisinaan. Mutta totta puhuen, hänellä on siihen
syytäkin. Minun mielestäni sinä ansaitset sen."
Marcia vaipui murheissaan tuolille, ja Eleanor käveli ympäri huonetta
tutkien sen koristuksia.
"Oh, tiesin kyllä, että hän rakasti sinua. Paul ei voi mitään
peittää. Jos kellään, niin hänellä ainakin on sydän kielellä.
Mutta käsitätkö mitä sanon, Marcia: sinä olet leikitellyt jotenkin
ylimielisesti. Ei ole laillistakaan ehdoin tahdoin antaa miehen
rakastua."
"Minä en ole leikitellyt. En tarkoittanut sitä."
"Oh, loruja! Miehet eivät rakastu, jollei heitä siihen yllytä; en ole
sokea -- olen tarkannut sinua. Jos tahdot kuulla mitä ajattelen, niin
sanon, että olet menetellyt hyvin väärin Paulia kohtaan."
"Tiedän sen", vastasi Marcia onnettomana; "sinä et voi syyttää minua
ankarammin kuin mitä itse teen. Mutta et sinäkään voi rakastaa, jos
se on sinulle mahdotonta."
"En moiti sinua siitä että sinä et rakasta häntä, vaan siitä että
hän rakastaa sinua. Olisit ehkä voinut välttää sen, jos olisit
ollut varovaisempi. Mutta enpä tiedä olenko minä oikeutettu sinua
siitä torumaan." Eleanor istahti naurahtaen tuolille, nojasi pään
käteensä ja katseli Marciaa. "Minulla on eräs käsitys, Marcia -- se
on enemmänkin kuin käsitys; se on jonkunlainen taikausko, että kerran
saamme itse maksaa kaikista teoistamme. Olen kahdenkymmenenkahdeksan
vuoden vanha, ja monet miehet ovat rakastuneet minuun, kun taas
minä itse olen säilynyt aivan kylmänä. Mutta kerran vielä rakastun
itse syvästi -- ja silloin käy niin, että joko hän ei rakasta minua
tai jotain tulee välillemme, niin että emme voi saada toisiamme.
Siitä tulee tragedia. Tiedän sen niin varmaan, kuin nyt tässä
istun. Saan maksaa niiden yhdeksän vuoden edestä, jotka olen elänyt
seuraelämässä, vieläpä korkoineen. Se saa minut uhkarohkeaksi; olen
jo niin paljon velkaa, että pieni lisä ei merkitse mitään. Mutta
tiedän, että minunkin murhenäytelmäni lähenee, ja mitä kauemmin se
viipyy, sen surullisempi siitä tulee. Se on ehdoton totuus; sinäkin
saat siitä oman osasi, Marcia."
Marcia hymyili surullisesti. Ei hän nyt olisi kaivannut tuollaisia
sanoja. Hän jo itsekin ennusti sen kohtalokseen, eikä Eleanorin olisi
tarvinnut pukea sitä sanoiksi.
"Mitä Pauliin tulee, et tietystikään olisi voinut toisin menetellä.
Ette nyt, paremmin kuin vastakaan, sovi toisillenne. Paul tarvitsee
objektiivisemman luonteen -- sellaisen, joka ei ajattele liikaa,
-- kuten esimerkiksi, niin, vaikkapa Margaretin. Ei sinun tarvitse
surra, Marcia, kyllä Paul siitä toipuu." Hän nousi naurahtaen
toistamiseen ja asettui Marcian eteen. "Tehty on tehty eikä sitä voi
auttaa; ei siinä itku hyödytä. Mutta ota huomioon sanani, Marcia
Copley, sinä itse rakastut joskus, ja se kostaa Paulin. Sinulla
on vielä edessäsi monta vuotta ja hyvää aikaa. Tule nyt; meidän
on palattava alas. Vieraat lähtevät kohta. Huuhdo silmäsi, minä
kiinnitän tukkasi paremmin."
Marcia meni alakertaan ja nauroi ja tanssi taas kuten ennenkin. Mutta
kesken kaiken hänen täytyi pysähtyä ihmettelemään, että hän saattoi
sen tehdä. Kun vieraat vihdoin alkoivat lähteä, tunsi Marcia suurta
helpotusta sydämessään. Kerran, hyvästellessään muutamia vieraitaan,
sattui hän näkemään, miten Sybert kumartui suutelemaan kreivittären
kättä. Marcia tarkasteli salaa hänen kasvojaan, mutta ne näyttivät
tutkimattomammilta ja synkemmiltä kuin milloinkaan. Niin pian kuin
viimeiset vaunut olivat vierineet pois, riensi Marcia yläkertaan
omaan huoneeseensa; mutta vasta kauan senjälkeen, kun aurinko oli
noussut, sulki hän silmänsä. Hän mietti miettimistään Eleanor
Roystonin ennustusta.