"Kampaanko korkean vai matalan tukkalaitteen, neiti?"
Marcia, joka istui pitsitetyssä aamupuvussaan peilin edessä, liikahti
kärsimättömästi.
"Oh, laita miten haluat, Granton, mutta nopeasti -- ehkä matalaksi
tällä kertaa. Se sopii paremmin pukuuni. Mutta ole nopea. Minun
täytyy kiiruhtaa alas."
"Vielä on hyvää aikaa", vastasi tyttö tyynesti. "Mutta kampaan kyllä
nopeammin, jos istutte hiukan rauhallisempana."
"Kyllä, kyllä, Granton; en liikahda viiden minuutin ajalla. Mutta
alan jo todella hermostua; en välitä sitten enää mitään näistä
kutsuista, kunhan ne vain ovat alkaneet."
"Aivan niin, neiti. Tahtoisitteko kääntää päätänne hiukan tuohon
suuntaan. Kas noin, kello on vasta hyvin vähän."
"Niin, mutta minun täytyy mennä alas katsomaan, että Pietro osaa
sytyttää valot. Hän on niin tollo, että pitää aina valvoa mitä hän
tekee. Ja Granton, niin pian kuin olet saanut Mrs. Copleyn valmiiksi,
ole hyvä ja mene auttamaan Biancaa. Hän pukee Miss Roystonia, mutta
ei ymmärrä kampauksesta enempää kuin kaniini."
Grantonin äänettömyys ilmaisi myöntymystä ja mielissään Marcian
lausumasta kiitoksesta hän alkoi liikkua hiukan vilkkaammin ja
kiinnitti taitavasti Marcian kellertävänruskean tukan keveälle
solmulle niskaan. Viimeisinä kolmena päivänä talo oli ollut täynnä
vieraita, ja vaikka Marcia oli koettanut hyvin kylmäverisesti
ajatella tätä iltaa, hän iloitsi kuitenkin sydämestään, kun se
vihdoin tuli. Joka päivä oli tehty ratsastus- ja ajeluretkiä ja
keksitty kaikenlaista tilapäistä hauskaa. Paul Dessart oli ollut
kaiken johtavana henkenä, ja hän suoriutui osastaan loistavasti.
Joka paikassa kuului hänen leikkipuheensa, ja hän oli esiintynyt
niin tahdikkaasti, että sekä talon isäntä että emäntä kiitollisina
siunailivat häntä mielessään, ja Marcia oli tahtomattaan luonut
useammin kuin kerran hyväksyvän katseen häneen. Ja nyt oli sitten
Marcian syntymäpäivä ja tanssiaisilta. Hän oli ollut päivän
sankari ja saanut osakseen onnitteluja monissa eri muodoissa; se
oli luonnollisesti hänestä sangen hauskaa. Iltajunassa tuli yhä
lisää vieraita Roomasta, ja Villa Vivalantin kaikki yhdeksäntoista
vierashuonetta olivat nyt hyvään tarpeeseen. Kello viiden tee oli jo
ollut kuin juhla, iloinen, kirjavapukuinen seura, äänten sorinaa,
liikettä, naurua; italialaiset palvelijat liikkuivat vieraiden
keskellä kantaen kuppeja ja järjestellen teepöytiä.
Marcia oli tuntenut salaista pettymystä, kun eräs vieraista, jota hän
itsekseen oli odotellut, ei ollutkaan saapunut -- ja Eleanor Royston
oli suoraan lausunut mielipahansa samasta asiasta.
"Mr. Copley", hän virkkoi talon isännälle, kun tämä ojensi hänelle
teekupin, "missä on ystävänne Mr. Laurence Sybert?"
"Otaksuttavasti kapinallisia rauhoittamassa. Tällä hetkellä hän
harrastaa sitä enemmän kuin tanssiaisia."
"Minun mielestäni ei mikään ole valtiomiehelle mielenkiintoisempaa
kuin olla tanssiaisissa! Siinä he juuri oppivat selvittämään
salaisuuksia. Hän juuri on minusta Rooman mielenkiintoisin mies",
Eleanor valitti. "Olisin tahtonut lisätä hänet kokoelmaani."
"Kokoelmaanne?" Mr. Copley tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Niin, intresanttien miesten kokoelmaan", selitti Eleanor. "Älkää
ensinkään pelästykö; ei ole tarkoitukseni riistää häneltä päänahkaa.
Kokoelmani on puhtaasti sielullinen -- se on toistaiseksi kyllin
pieni, jotta voin sen säilyttää omassa päässäni. Tämä johtuu vain
siitä, että tutkin ihmisluonnetta ja pyrin aina löytämään siitä uusia
näytteitä. Teidän Mr. Sybertinne on käsittämätön olento; en oikein
tiedä miten häntä arvostelisin."
"Vai niin! Te siis otatte hänet vain tieteelliseltä kannalta." Mr.
Copleyn ääni ilmaisi helpotuksen tunnetta. "Jos minä saan antaa
tietoja hänestä, niin olen varma, että hän pääsee koristamaan teidän
kokoelmaanne."
"Enpä uskokaan", virkkoi Marcia. "Odottakaahan kunnes kuulette,
ketä muita siinä on, setä Howard! Eräs Kansasin poliitikko, joka
tahtoi tulla runoilijaksi, eräs Claytonin huvipurren insinööri, eräs
venäläinen ruhtinas, joka puhuu kuutta eri kieltä, mutta ei osaa
ilmaista ajatuksiaan ainoallakaan, ja -- ketä muita siinä olikaan,
Eleanor? Ai niin! eräs kengittäjä, joka nai palvelustyttösi ja nyt
pieksee häntä."
"Sinä kohtelet heitä aivan väärin", huomautti Eleanor. "Nuo ovat vain
heidän satunnaisia, ulkokohtaisia ominaisuuksiaan. Se, mikä tekee
heidät mielenkiintoisiksi, on sisällistä."
Mr. Copley katsoi häneen huvitettuna, ja istuutui hänen viereensä
aikoen ottaa asiasta täyden selvän.
"Siinä luettelossa on paljon mahdollisuuksia", hän vakuutti, "vaikka
eihän ihmistä voi arvostella ellei tunne häntä mieskohtaisesti.
Saanko kysyä, kenen kanssa rinnastatte Mr. Sybertin?"
"Oh, hän saa oman lokeronsa. Se juuri tekeekin kokoelmani
mielenkiintoiseksi." Tämä tuntui olevan Eleanorille erittäin
miellyttävä keskusteluaihe. "Useimmat miehet, katsokaas, ovat
sellaisia, että aivan heti näkee heidän lävitsensä ja saa heti
sijoittaa heidät joukkoon, jossa jo ennestään on paljon muita; mutta
äkkiä sattuu tapaamaan miehen, joka on täydellisesti oma itsensä --
mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla _original_ -- ja sellaista
kannattaa tutkistella."
Mr. Copley otti savukkeen ja tarkasteli sitä miettiväisenä. "Näin
ollen", hän virkkoi, "ihmisluontoa on siis tutkittava miehessä, --
ja teidänkö mielestänne Sybert on sellainen, joka ansaitsee oman
lokeronsa?"
"Niin, luullakseni, vaikka en ole aivan selvillä siitä vielä. Sen
vuoksi minusta on ikävä, ettei hän tullut tänään. On niin kiusallista
kun tuollaiset pikkuseikat jäävät ratkaisematta."
"Surkuttelen teitä sydämestäni, kun olette menettänyt hyvän
tilaisuuden. Minä kerron hänelle teidän mielipiteenne."
"Ei mitenkään!" huudahti Eleanor. "Tapaan hänet kyllä jonakin
päivänä, ja jos te kerrotte hänelle, en milloinkaan pääse selville
totuudesta. Jos osaa toimia heidän itsensä huomaamatta, vain silloin
saattaa onnistua."
"Te olette sangen terävä ihminen, Miss Royston."
"Olen jo yhdeksän vuotta ollut seuraelämässä", hän virkkoi nauraen.
"Voitte luottaa siihen, että tunnen miehen!"
"Toivoisin että opettaisitte sen taidon Marciallekin", mumisi Mr.
Copley itsekseen kääntyessään menemään portaille vastaanottamaan
uusia vieraita.
Vaikka yksi puuttui, oli vieraiden joukossa muita jotka korvasivat
hänet, ja Marcia olikin vain ohimenevästi kiinnittänyt huomiota
Sybertin poissaoloon. Nauru ja äänten sorina, iloiset valmistukset ja
edestakaisin häärivät palvelijat vangitsivat koko hänen huomionsa.
Kun Granton kiinnitti hänen kaulaansa Mr. Copleyn ruhtinaallisen
lahjan -- etruskilaisen mallin mukaan valmistetut käädyt, joissa
helmet ja ehjät smaragdit loistivat kilpaa kullan kanssa -- oli hän
niin ihastuksissaan kuin vain nuori nainen saattaa olla vähän ennen
syntymäpäivätanssiaisiaan.
"Kas niin, Granton; nyt olen valmis", hän huudahti, ja kooten
pariisilaispukunsa helman hän lennähti ovelle. "Käske toisten
kiiruhtaa, sillä pian alkavat vieraat tulla."
Marcia astui alas portaita vetäen mennessään hansikkaita käteensä.
Hän pysähtyi hetkiseksi käänteeseen katsellakseen näköalaa edessään.
Hän räpäytteli silmiään pari kertaa, sillä hänestä näytti kuin Sybert
olisi seisonut portaiden juurella katsellen häntä aivan samaan tapaan
kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet ja toivottaneet
hyvää yötä. Marcia tunsi väristyksen käyvän ruumiinsa läpi, mutta
nopeasti hän hillitsi itsensä ja astui alas tervehtimään häntä.
"Mr. Sybert! Pelkäsimme, että ette tulisikaan. Miten pääsitte tänne?"
"Tulin viimeisellä junalla. Olin matkustellut etelässä ja vasta
tänään iltapäivällä tulin kaupunkiin."
"Te tulette ja menette aivan kuin näytelmäkappaleessa", Marcia
virkkoi. "Olimme jo kokonaan kadottaneet toivomme teidän suhteenne ja
kun nostamme silmämme, näemmekin teidät ilmielävänä edessämme."
"Minun mielestäni se on aivan päinvastaista."
"Oletteko tavannut setä Howardia? Saitteko enää mitään paikkaa
täällä? Talo on _täpösen_ täynnä."
"Kyllä, kyllä, minut on jo toivotettu tervetulleeksi. Vuoteeni on
teidän setänne pukuhuoneessa."
"Saatte olla siitä kiitollinen. Pelkään, että seuraava tulija täytyy
sijoittaa kellariin."
Sybert ei viitsinyt pitkittää näitä tervetuliaiskohteliaisuuksia,
vaan seisoi ääneti katsellen miten Marcia napitti hansikkaitaan.
Hän oli tänä iltana erikoisen säteilevä. Tukka näytti tavallista
pehmeämmältä kynttilöiden valossa, ja hänen pähkinänruskeat silmänsä
säihkyivät innosta. Hänellä oli yllään kaunis, valkea harsopuku,
jonka alta hohti viheriää. Helmet hänen kaulassaan säteilivät
ja jalokivet kimaltelivat. Hän katsahti Sybertiin ja kosketti
helminauhaa kädellänsä.
"Tämän antoi Howard setä minulle syntymäpäivälahjaksi", hän virkkoi.
"Eikö se ole ihastuttava? Se on tehty erään ikivanhan kaulakoristeen
mukaan, joka on Castellanin muinaiskokoelmassa. Setä lahjoittaa
minulle helmiä, ja isä lähettää vehnää."
Marcia kääntyi mennäkseen saliin ja Sybert seurasi häntä. Jos Marcia
oli hetkiseksi hämmentynyt Sybertin odottamattoman ilmestymisen
johdosta, niin oli hän nyt jälleen saavuttanut täydellisen
tasapainonsa. Hän oli taas entistään iloisempi. Hänen käytöksensä oli
tuttavallinen, melkeinpä liehittelevä; ja kuitenkin -- Sybert pani
sen ymmärtävästi hymyillen merkille -- hän vältti katsomasta häntä
suoraan silmiin. Tuo hetki tulen ääressä oli vielä liian tuoreessa
muistossa. He palasivat eteissaliin, ja Marcia kääntyi verannan
ovelle. Katosta riippui pieniä, kirjavia lamppuja ja paraillaan
sytytteli palvelija samanlaisia pengermällä. Marcia kääntyi Sybertiin
päin, joka seisoi hänen takanaan.
"Ette kai mene ulos?" Sybert kysyi.
"Hetkiseksi vain. Tahdon nähdä miltä kaikki näyttää."
Sybert katsahti otsaansa rypistäen hänen paljaisiin olkapäihinsä.
"Tuo signorinalle vaippa!" hän virkkoi ovella seisovalle palvelijalle.
"En minä tarvitse", Marcia sanoi; "on niin lämmin ilta."
Sybert pudisteli päätään ja hymy, jonka Marcia hyvin tunsi, levisi
hänen kasvoilleen.
"Oh, jos teillä on jotain sanottavaa, niin puhukaa!" Marcia huudahti.
"Mutta älkää katselko minua hymyillen tuolla tavalla. Niin teitte
silloin, kun ensi kerran tapasimme -- minä en pidä siitä."
"Ei minulla ole mitään sanottavaa. Kun malariaa sairastava nuori
nainen tahtoo mennä ulos italialaiseen yö-ilmaan avokaulaisena,
silloin jää mies sanattomaksi."
"Ylpeys lämmittää minua."
"Sitä en epäile; mutta jos se sattuisi hetkiseksi horjumaan --". Hän
otti pitkän valkoisen huivin palvelijalta ja katseli sitä huvitettuna
laskiessaan sen tytön hartioille. Se oli pelkkää harsoa ja pitsiä.
"Kaikki on turhuutta, mikä on kotoisin Pariisin muotikaupoista!"
nauroi Marcia.
Sybert sytytti savukkeen ja seurasi häntä ulos. "No?" hän kysyi, kun
he pysähtyivät kaiteen luo. "Saavuttaako tämä teidän hyväksymisenne?"
"Tämä on ihastuttavaa, eikö totta?" huudahti Marcia luodessaan
katseensa talon valaistuun julkisivuun. Ei ollut kuutamo, mutta
taivas oli kirkas ja täynnä tuikkivia tähtiä. Koko maisema ympärillä
oli pimeä, vain huvila oli kuin elämän ja valon sykkivä sydän.
Portille johtava käytävä oli valaistu lyhdyillä, ja paatsamalehdossa
loisti pieniä punaisia, valkoisia ja sinisiä valoja oksien välissä,
ikäänkuin ne olisivat olleet jotain troopillisien maiden öiseen
aikaan kukkivia kasveja. Ikkunoista näkyi edestakaisin hääriviä
palvelijoita, orkesteri alkoi viritellä soittokoneitaan, ja
kaikkialla näkyi kiihkeätä valmistelua.
"Nyt on siis teidän syntymäpäivänne", Sybert virkkoi. "Olette kai
saanut paljon kauniita onnentoivotuksia tänään, Miss Marcia; toivon,
että ne kaikki täyttyisivät." Marcia katsahti hänen kasvoihinsa ja
Sybert hymyili hänelle vastaan. "Kaksikymmentäkolme vuotta on jo
sangen paljon!"
Varjo kulki yli Marcian kasvojen. "Eikö olekin?" lausui hän huoaten.
"Minusta kahdessakymmenessä kahdessakin oli kylliksi, -- ja nyt
kaksikymmentäkolme! Muutaman vuoden perästä alan jo todella tulla
vanhaksi."
Sybert nauroi. "On pitkä aika siitä kuin minä olin
kahdenkymmenenkolmen ikäinen -- se oli silloin, kun asetuin Roomaan
asumaan."
"Kaksitoista vuotta sitten", virkkoi Marcia.
"Sen laskun tekee nopeasti päässään, ketä huvittaa. Minulla ei enää
ole siihen halua."
"Ei miehillä ole hätää", sanoi Marcia; "mutta nainen vanhenee niin
aikaisin!"
"Ei teidän juuri vielä tarvitse sitä surra. Harmaat hiukset tulevat
vasta jonkun ajan kuluttua."
"En minä surekaan", Marcia nauroi. "Ajattelin vain, että mahtaa olla
ikävää tulla vanhaksi, eikö totta?"
"On toden totta. Se on elämän suuri tragedia; ja se on kaikilla
edessä. Miss Marcia -- teillä yhtä hyvin kuin jokaisella köyhällä
Castel Vivalantin talonpoikaistytölläkin. Elämässä on kuitenkin
loppujen lopuksi jotain oikeudenmukaista."
Marcia käänsi selkänsä valaistulle huvilalle ja katseli yli laajan
Campagnan. Se levisi synkkänä ja pimeänä tähtitaivaan alla, vain
muutamia paimenten nuotioita paloi siellä täällä, sytytettyinä
karkoittamaan ilman myrkyllisiä kaasuja.
"Maailmassa on paljon vääryyttä", lausui Marcia hiljaa.
"Niin on", myönsi Sybert; "ja on vaikea uskoa, että se tulisi
milloinkaan muuttumaan -- ei tässä elämässä paremmin kuin
tulevassakaan."
"Olisi lohdullista ajatella ihmisten onnettomuutta rangaistuksena,
jonka he hyvin ansaitsevat."
"Se olisi ihana vakaumus, mutta Italiassa siihen ei voi uskoa."
"Sääli Italiaa!" huokasi Marcia.
"Niin -- sääli Italiaa!" Sybert toisti.
Hän viskasi kiivaalla liikkeellä pois savukkeensa ja sytytti heti
uuden. Marcia katseli häntä tulitikun valossa. Hänen silmänsä
näyttivät tavallista syvemmiltä, leuka entistään voimakkaammalta ja
suun ympärillä oli hermostuneita vakoja. Hän näytti laihtuneen viime
viikkojen aikana.
He lähtivät kävelemään paatsamalehtoon.
"On heillä kuitenkin jotain hyvitystä", Sybert jatkoi samaa aihetta.
"Noilta ihmisparoilta puuttuu monet meidän huvituksemme, mutta
ei heillä ole kaikkia meidän huoliammekaan. Castel Vivalantissa
on monen monta tyttöä, jotka eivät milloinkaan saa pitää
syntymäpäivätanssiaisia, ja joiden elämä on sangen köyhää. He tekevät
työtä, syövät ja nukkuvat, rakastavat ja ehkä vihaavatkin ja siinä
kaikki. Teillä on paljon muitakin iloja, joita he eivät ymmärrä.
Te nautitte esimerkiksi lukiessanne _Egoistia_. Mutta samalla" --
hän pysähtyi vähän -- "teillä on myöskin kärsimyksiä, joita he
eivät ymmärrä. Te olette yksilö, kun he taas ovat yleensä vain
inhimillisiä olentoja. Gervasion äiti nai erään miehen ja rakasti
häntä epäilemättä suuresti, vieläpä itki viikon hänen kuoltuaan.
Sitten hän nai toisen, eikä nähnyt mitään eroitusta tämän ja
ensimmäisen välillä. Hän saa tehdä työtä ankarasti, ehkä toisinaan
nähdä nälkääkin, mutta hän pääsee elämän pahimmasta kärsimyksestä,
josta te, Marcia, kaikista etuoikeuksistanne huolimatta ette pääse."
"En kuitenkaan vaihtaisi", Marcia vastasi. "Tahdon kokea ja tuntea
kaiken."
"Ah!" Sybert huudahti, "niinhän meidän kaikkien pitäisi. Mutta
nuo kurjat talonpoikaraukat, jotka tuntevat vain nälkänsä ja
surkeutensa, heiltä menee suurin osa elämästä hukkaan. He
ovat tuskin inhimillisiä olentoja; he ovat kuin vetojuhtia,
työtätekeviä, kärsivällisiä, huolettomia härkiä, jotka menevät
minne niitä ajetaan edes uneksimattakaan omasta voimastaan. Se on
vääryys; siinä on yhteiskunta heille velkaa; heillä ei ole mitään
kehitysmahdollisuutta. Mutta", hän keskeytti naurahtaen, "eihän
nyt ole aika kiusata teitä toisten ihmisten murheilla -- teidän
syntymäpäiväiltananne. Toivokaamme, että teidän osallenne ei niitä
tulisi paljon."
He olivat kävellessään tulleet suihkulähteelle ja pysähtyivät siinä.
He seisoivat kahden ihanassa lehdossa; satakieli heläytteli suloisia
säveleitään oksalla heidän päänsä päällä. Marcia hengitti syvään ja
katseli hämärää, vihreätä käytävää, jota myöten he olivat tulleet.
Hän tunsi, että Sybert katseli häntä, ja hitaasti hän kohotti päänsä
ja kohtasi hänen katseensa. He seisoivat hetken niin; mutta samassa
kuului pyörien ratinaa; Marcia säpsähti ja kääntyi lähtemään.
"Vieraita alkaa tulla. Pelkään, että täti Katherine kaipaa minua",
hän virkkoi hiukan vapisevalla äänellä.
Sybert seurasi häntä ääneti.
Joku oli kerran sanonut, että Sybertin äänettömyys merkitsi enemmän
kuin muiden ihmisten sanat, ja kun he nyt yhdessä palasivat, koetti
Marcia miettiä, kuka sen oli lausunut. Ah niin -- hän muisti jo!
Kreivitärhän se oli.