Seuraavalla viikolla Marcia vältti tapaamasta ihmisiä. Huvilalla
ei käynyt vieraita, eikä hänen ollut vaikeata löytää tekosyitä,
joiden nojalla jäädä pois Roomasta. Hänestä olisi ollut äärimmäisen
vastenmielistä tavata tuttujaan, ja yleensä jokaista, joka tunsi
hänet nimeltä. Marcia luuli heidän hymyilynsä ja ystävällisten
puheittensa takaa osaavansa lukea heidän todelliset ajatuksensa!
Hänestä kaikui jokaiseen hänelle puhuttuun lauseeseen kätkettynä
sana "vehnä, vehnä, vehnä." Ratsastusretkillään hän ajoi poispäin
Castel Vivalantista, ja jos sattumalta joskus joku hänen entisistä
kylätuttavistaan tuli vastaan, nelisti hän katsomatta ohitse.
Mrs. Copley puuhaili innolla suunniteltujen tanssiaisten
valmistuksia. Ne oli tarkoitus pitää osittain Roystonien, osittain
Marcian syntymäpäivän kunniaksi. Roomasta aiottiin kutsua Copleyn
koko seurapiiri, ja vieraat majoitettaisiin yöksi Villa Vivalantiin
ja kreivitär Torrenierin Tivolissa sijaitsevaan huvilaan. Marcia
osoitti näissä tärkeissä valmistuksissa kerrassaan tavatonta
harrastuksen puutetta, kuten hänen tätinsä valitti. Aina ennen
hänellä oli ollut loppumattomiin ehdotuksia, niin ettei hänen
äkillinen haluttomuutensa saattanut jäädä muilta huomaamatta. Usein
katseli Mr. Copley häntä surullisena, kuin olisi hän tuntenut
itsensä syypääksi siihen, ja jos Marcia silloin sattui kohtaamaan
hänen katseensa, yritti hän heti tekeytyä iloiseksi. Ei kumpikaan
ollut sanallakaan koskettanut tuon illan kohtausta, paitsi silloin,
kun Marcia sai isältään tälle luonteenomaisen sähkösanoman,
jossa hän ilmoitti toimittavansa tyttärelleen vehnälähetyksen
syntymäpäivälahjaksi.
"Siinä näet, Howard setä", Marcia virkkoi ojentaessaan sedälleen
paperipalan, "sähkösanoman välityksellä voi saada aikaan myöskin
hyviä asioita."
Copley luki sen hymyillen itsekseen. "Kun kaikki selviää, niin alan
uskoa, että hän on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin!" Tämän
jälkeen ei enää kosketeltu tätä kysymystä.
Mutta seuraavina päivinä Mr. Copley oli erikoisen huomaavainen
veljentytärtään kohtaan. Hän tahtoi sillä ikäänkuin sovittaa
tapahtunutta, ja Marcia puolestaan salli hänen sen tehdä,
näyttääkseen antaneensa anteeksi; tämän satunnaisen riitaantumisensa
kautta he olivat oppineet paremmin ymmärtämään toisiansa. Mrs. Copley
luki Marcian haluttomuuden syyksi (eikä aiheetta) sen, että hän
oli saanut malariatartunnan vanhasta viinikellarista, ja nyt täti
lääkitsi häntä kiniinillä, kunnes tyttöparan pää meni aivan pyörälle.
Näin ollen, kun kreivitär Torrenieri eräänä iltana kutsui ystäviänsä
soitannolliseen illanviettoon huvilallensa, saattoi Marcia varsin
hyvin kiittäen kieltäytyä lähtemästä mukaan. Kreivi oli vasta
palannut Rivieralta, ja kutsut pidettiin hänen kunniaksensa; Marcia
olisi tosin ollut hieman utelias näkemään kreiviä, mutta sen halun
hän saattoi helposti hillitä, kun hänen samalla olisi tarvinnut
kohdata koko muukin seurapiiri.
Villa Torrennieri Tivolissa oli noin yhdeksän mailin matkan päässä
ja siitä syystä syötiin Villa Vivalantissa päivällinen aikaisemmin
kuin tavallisesti. Kun Marcia, Pietron kutsua noudattaen, lähti
alakertaan, pysähtyi hän äkkiä portaiden käänteessä; hänen
korviinsa oli sattunut Sybertin matala ääni salista päin. He eivät
olleet tavanneet toisiaan tuon Pyhän Markuksen juhlan myrskyisen
loppunäytöksen jälkeen, eikä Marcia ollut vielä varmasti päättänyt
mille kannalle hän Sybertiin nähden asettuisi. Hän seisoi hetken
epäröiden, tuntien sydämensä lyövän tavallista kiivaammin. Mutta
samassa hänen mieleensä välähti kiusallisen selvänä syy, minkätähden
Sybert näin odottamatta oli saapunut -- hän oli tullut Napolista
ollakseen läsnä kreivitär Torrennierin illanvietossa. Marcia astui
hitaasti portaat alas ja tuli saliin sangen kylmän näköisenä.
Sybert tervehti tapansa mukaan kohteliaan välinpitämättömästi.
Hänen käytöksessään ei huomannut pienintäkään merkkiä mistään
väärinymmärryksestä. Kävi ilmi, ettei hän tiennyt mitään kreivittären
kutsuista; hän oli puettunakin vain vaatimattomaan arkinuttuunsa.
Mutta hän lausui kernaasti lähtevänsä mukaan, vaikkakaan ei ollut
saanut kutsua -- epäilemättä se kuitenkin oli Napolissa odottamassa
häntä -- jos vain Mr. Copley suostuisi lainaamaan hänelle
vierailutakin. Isäntä mörähti myöntyen, ja Sybert tiedusteli milloin
aiottiin lähteä, samalla kuin hänen katseensa kulki Mrs. Copleyn
samettipuvusta ja jalokivistä Marcian yksinkertaiseen villapukuun.
"Kello kahdeksan aikaan; matka kestää parisen tuntia", vastasi Mrs.
Copley; "Marcia jää kotiin", hän lisäsi.
"Minkä vuoksi, Miss Marcia?"
Hiukan itsetietoisesti selitti Marcia syyn. "Olen saanut pienen
malarianpuuskan, ja Katherine täti arveli, että yöilma kenties --"
"Muistan vielä, että minullakin ennen koulupoikana oli aina
maanantai-aamuisin päänsärkyä", lausui Sybert myötätuntoisesti.
Marcia istui hiljaa huoneessaan, kunnes kuuli vaunujen vierivän
pihasta. Sitten hän työnsi nojatuolin idän puoleiselle
parvekkeelle, josta näki kauas yli kukkuloiden, jotka hämärtyvässä
iltavalaistuksessa eroittuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten.
Hän nojautui taapäin tuolissa, kädet helmassa, ja katseli iltahämyyn
häipyvää vanhaa luostaria. Hän ajatteli nuorta, kalpeata munkkia,
jolla oli niin ihmettelevät silmät, ja hänen päähänsä pälkähti
ajatus, mitähän suruja luostarissa elävillä ihmisillä saattoi olla.
Eivät ne ainakaan olleet hänen surujaan, hän tuumi, ajatellessaan
Paul Dessartia.
Marcia nojautui äkisti kaiteen yli vetäen sieramiinsa vienoa
tuulenhenkeä, joka tuli puutarhan puolelta. Liljojen ja oleanderien
vienoon tuoksuun sekaantui väkevä sikarin haju. Hänen sydämensä alkoi
äkkiä kiivaasti sykkiä. Voisikohan --? Hän työnsi tuolinsa taapäin
ja nousi tehden kärsimättömän eleen. Pietro oli taas kohtaamassa
ystäviänsä, joita hän kestitsi Mr. Copleyn tupakalla. Ilta oli kolea
ja Marciaa alkoi palella. Hän palasi sisään pimeään huoneeseen
naurahtaen itselleen: hänhän jäi pois kreivittären illanvietosta
välttääkseen kylmää yöilmaa!
Hän kopeloi pöydältä kirjan ja lähti alakertaan aikoen kuluttaa
iltansa sen ääressä salissa. Iltapäivällä oli takkaan sytytetty tuli,
jotta haihtuisi kosteus, jota pienimmänkin itätuulen vallitessa uhoi
kiviseinistä. Puut olivat jo palaneet, ja hiillos levitti hohdettaan
huoneeseen, jota sen lisäksi valaisi vain pari pöydällä lepattavaa
kynttilää -- Pietron säästäväisyysvaisto piti ilmeisesti lamppujen
käyttöä tarpeettomana Mr. ja Mrs. Copleyn poissa ollessa. Marcia
lisäsi puita pesään pudistellen päätään italialaisille palvelijoille.
He eivät ikinä saattaneet oppia lämmittämään; sukupolvien
säästäväisyys oli juurruttanut heihin käsityksen, että puuaine oli
liian kallisarvoista poltettavaksi.
Kun valkea jälleen loimusi, vaipui Marcia pehmeään tuoliin, istui
siinä mukavasti ja tuijotti liekkeihin. Hän ei viitsinyt soittaa
lamppua, jotta olisi voinut lukea. Italia oli jo tehnyt vaikutuksensa
häneen, kietomalla hänet uneliaan velttouden lumoihin. Hän olisi vain
tahtonut sulkea silmänsä ja kulkeutua jonnekin virran mukana.
Äkkiä Marcia havahtui kuullessaan ulko-oven ensin avautuvan ja
sitten taas sulkeutuvan, jonka jälkeen kuului askeleita käytävästä.
Hän kohottautui hämmästyneenä tuolistaan ja näki Laurence Sybertin
ovensuussa.
"Mitä nyt -- yllätinkö teidät?" hän kysyi.
"Luulin, että olitte lähtenyt kreivittären kutsuihin."
"Olinhan viinikellarissa aivan yhtä kauan kuin tekin", Sybert vastasi
nauraen, ja veti tuolinsa Marcian viereen. "Miksi ei minuakin voisi
vaivata malaria?"
Hänen odottamaton ilmestymisensä oli saattanut Marcian hämilleen. Hän
kadotti kokonaan tavallisen itseluottamuksensa eikä keksinyt mitä
puhuisi. Hän teki liikkeen noustakseen.
"Aioin juuri soittaa Pietroa tuomaan lampun, kun te tulitte. Pietro
on sen varmaan unohtanut. Sallitteko, että --"
Sybert katsahti soittokelloon huoneen toiseen päähän. "Oh, istukaa
alallanne. Onhan meillä kylliksi valoa keskustellaksemme, arvelen
nimittäin että te ette aio lukea, kun teillä on vieras." Hän ojensi
kätensä ja tarttui Marcian kirjaan.
"En halua uskotella itselleni, että olisitte jäänyt pois kreivittären
luota puhellaksenne minun kanssani", Marcia vastasi istuutuen hiukan
hymähtäen takaisin tuoliinsa.
"Minkä muun vuoksi sitten olisin jäänyt?" Sybert kysyi. "Luuletteko,
ettei setänne olisi lainannut minulle vierailutakkia?"
"Ehkäpä se ei sopinut teille."
Sybert nauroi. "Ei, Miss Marcia; en edes koettanut sitä. Jäin tänne
koska -- halusin puhua teidän kanssanne".
Hiljaisuus seurasi näitä hänen sanojaan. Sybert ryhtyi perinpohjin
kohentamaan pesää. Kun hän lopulta laski hiilihangon kädestään, hän
virkkoi tavallisella äänellään: "Esitän teille anteeksipyyntöni --
tahdotteko ottaa sen korviinne?"
"Minkä vuoksi?"
"Teillä näyttää olevan paljonkin minua vastaan -- suostutteko,
ettemme takerru yksityisseikkoihin. Esitän yleisen anteeksipyynnön."
"Senkö vuoksi, että sanoitte minua 'Vehnäprinsessaksi'? Oh niin, suon
sen anteeksi. Myönnän, että olitte siihen oikeutettu."
Sybert nojautui eteenpäin rypistäen hiukan kulmiaan.
"En missään tapauksessa ollut oikeutettu; se ei ollut ystävällisesti
eikä ritarillisesti tehty ja olen pahoillani, että sanoin niin. Voin
vain luvata käyttäytyä vastaisuudessa paremmin."
Marcia teki liikkeen osoittaakseen ettei halunnut puhua siitä enempää.
"Sallitteko, että kerron mitä hyvää teidän rahanne on saanut aikaan."
"Ei, älkää kertoko! En tahdo kuulla. Tiedän miten kauheata se on ja
uskon, että käytitte rahani niin hyvin kuin oli mahdollista. Olen
iloinen, jos siitä on ollut hyötyä. Isäni lähettää hiukan vehnää,
joka saapuu tänne parin viikon kuluttua."
"Miss Marcia", Sybert virkkoi hitaasti, "toivoisin, että ette ottaisi
tätä asiaa niin pahalta kannalta. Setänne oli aivan suunniltaan
puhuessaan teille, eikä hän itse aavistanut mitä sanoi. Hän on
kauhean pahoillaan siitä. Hän kertoi minulle tänään, että hän pelkää
tärvelleensä teidän kesäilonne, eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta
olisi tahtonut loukata teitä."
Marcian silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä ja hän puri huultaan.
Sybert kumartui eteenpäin ja kohensi pesää.
"Tahtoisin puhua teidän sedästänne", hän virkkoi katse kiinnitettynä
palaviin kekäleihin. "Hän on hienoimpia miehiä mitä milloinkaan
olen tuntenut. On harvinaista, että mies hänen asemassaan saavuttaa
mitään huomattavampaa -- tarkoitan nimittäin henkisessä suhteessa;
siinä on monet kiusaukset. Moni ihminen, joka omistaa yhtä suuren
rikkauden ja samalla lailla kehittyneen maun, tyytyy vain kokoamaan
norsunluuveistoksia ja hopeata varoita ja muuta törkyä. Ei kukaan
ymmärrä miten paljon teidän setänne tekee, kaikkein vähimmin ne,
joiden hyväksi hän uhrautuu. Hän tekee sen kaikessa hiljaisuudessa
pyytämättä mitään kiitosta itselleen. Mutta olen varma, että
pieninkin kiitollisuudenosoitus ilahduttaisi häntä; mutta joka
puolella häntä vain parjataan. Tämä vehnäjuttu sai asiat vielä
kireämmiksi, eikä ihme että hän sen vuoksi on hiukan ärtynyt nykyään.
Tuona iltana hän oli eräästä roomalaisesta sanomalehdestä lukenut
vallitsevasta kurjuudesta, ja minä pääsin juuri kertomasta teidän
yhteentörmäyksestänne kyläläisten kanssa, kun te astuitte sisään.
Tulitte onnettomana hetkenä, ja silloin hän menetti tasapainonsa.
Toivoisin että te osoittaisitte hänelle ystävällisyyttä niin paljon
kuin mahdollista, sillä maailmalla häntä parjataan ja --" Sybert
epäröi hetken -- "sen vuoksi hän tarvitsee myötätuntoa kotona."
Marcia veti syvään henkeään.
"Nyt ymmärrän setäni", hän virkkoi. "Olen toisinaan ajatellut --"
nyt hänkin vähän epäröi -- "ettei hän ole oikein onnellinen, vaikka
en tiennyt syytä siihen. En tietystikään soimaa häntä siitä mitä
hän sanoi; tiedän että hän oli hermostunut eikä tarkoittanut sitä
mitä puhui. Mutta joka tapauksessa oli hyvä, että kuulin totuuden.
Mitä taas tuohon vehnäjuttuun tulee", hän jatkoi, "ei isääni voi
siitä syyttää niinkuin te luulette. Hän ja setä eivät ymmärrä
toisiaan, mutta minä ymmärrän heidät kummatkin, ja jos olisin
aikaisemmin saanut tietää asian, olisin voinut sen ehkäistä. Hänellä
ei ole pienintäkään halua vahingoittaa Italiaa yhtä vähän kuin
mitään muutakaan maata. Hän vain tahtoi päästä muita edelle ja --
tiedättehän mistä miehet pitävät -- saada ihmisten katseet itseensä
kääntymään. Hän on sangen nopsa; hän on kaukonäköisempi kuin muut;
jo edeltäkäsin hän tietää mitä on tapahtuva, ja voiko silloin vaatia
että hän olisi käyttämättä olosuhteita hyväkseen? Tietysti" -- Marcia
karahti punaiseksi -- "hän haluaa myöskin rahaa; mutta se ei ole
ainoa tarkoitusperä, sillä hän ei käytä sitä saatuaan sen hankituksi.
Häntä huvittaa antaa toisille selkään, hän rakastaa voimaa, jonka se
tuottaa. Pelkäänpä", hän lisäsi liikuttavan hellästi hymyillen, "että
minun on mentävä kotiin pitämään häntä aisoissa."
"Oh, Miss Marcia, tiedämmehän kaikki varsin hyvin, ettei teidän
isänne ensinkään tahtonut ehdoin tahdoin vahingoittaa Italiaa
eikä mitään muutakaan maata. Ja totta puhuen, ei amerikkalaisten
vehnäkeinottelu ole ollut lainkaan niin suurena syynä Italiassa
vallitsevaan kurjuuteen, kuin hallitus on koettanut uskotella.
Yksinkertainen totuus on, että teidän isänne on vain pantu
syntipukiksi. Samalla kun Rooman sanomalehdet ovat visusti vaienneet
muutamista asioista, on niillä ollut paljon puhumista Amerikan
Vehnäkuninkaasta."
"Ovatko ne puhuneet hänestä hyvin pahaa?"
Sybert hymyili hiukan.
"Eipä niissä juuri sellaista liene, jota hän haluaisi leikata irti
säilytettäväksi."
"Eikö totta, että meidän kutsumme ensi viikolla tuntuvat kerrassaan
sydämettömiltä -- on aivan kuin pitäisimme tanssiaisia, vaikka
naapurissamme on hautajaiset? Olisin tahtonut peruuttaa koko asian,
mutta setä tuli niin pahoilleen, että luovuin siitä ajatuksesta."
"Ei mitenkään. Se olisi tyhmää ja hyödytöntä. Jos muutamien ihmisten
on kärsittävä, ei siltä kaikkien tarvitse olla onnettomia."
"Luonnollisesti ei", Marcia myönsi miettiväisesti; sitten hän
lisäsi: "Oli niin paljon hauskempi elää silloin, kun en tiennyt
mitään maailman kurjuudesta -- toivoisin melkein, ettei minun olisi
tarvinnut joutua sitä näkemään!"
"Miss Marcia, sanoin teille kerran, että on helpotus joskus nähdä
ihmisiä, jotka ovat läpeensä huolettoman iloisia; jotka kulkevat
tanssien yli syvyyksien tietämättä että niitä onkaan. Sen, joka
kerran on itse käynyt noiden kuilujen pohjalla ja tuntee kaikki
niiden kauhut -- joka luulee jo kantavansa niiden leimaa itsessään --
sen on suloista kerran tavata ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan
kurjuuden olemassaolosta. Mutta kuitenkin, luuletteko että
tuollaista sokeutta saattaa kunnioittaa? Ettekö usko, että ihminen
on arvokkaammassa merkityksessä onnellinen, jos hän elää elämäänsä
avoimin silmin ja ottaa niin pahan kuin hyvänkin vastaan todellisena?"
Marcia istui ääneti hetken aikaa nähtävästi miettien hänen sanojaan
Sitten Sybert taas jatkoi: --
"Mitä taas teidän kutsuihinne tulee, arvelen että voitte tanssia
hyvällä omallatunnolla. Olettehan tehnyt mitä olette voinut ja
vastaisuudessa teette vielä paljon enemmän."
"Pelkäänpä etten omantuntoni vuoksi tahtonut peruuttaa tanssiaisia",
Marcia tunnusti hiukan hymyillen tuntiessaan itsensä syylliseksi.
"En yksinkertaisesti voi sietää seurustelua ihmisten kanssa. Minusta
tuntuu, että he minulle puhuessaan aina mielessään nimittävät minua
'Vehnäprinsessaksi'."
"Tuo on hyvin lapsellista. Se hinta teidän täytyy maksaa. Mutta älkää
antako sen kiusata itseänne; sillä on varma asia, ettei täällä ole
montakaan miestä, jotka eivät itse haluaisi olla 'vehnäkuninkaita',
jos heillä vain olisi siihen tilaisuutta, -- vaikka he jo edeltäpäin
tietäisivät miten paljon kurjuutta se toisi tähän runneltuun maahan.
Mutta nyt ehdotan, että jätämme vehnäasian rauhaan. Te olette jo
ilmankin ajatellut sitä aivan liikaa."
"Te ette ole erittäin optimistinen ihminen, Mr. Sybert."
"Oh, se on totta. Minä en, nähkääs, ole sokea. Täytyy olla
italialainen, jotta tässä maassa saattaisi olla optimisti."
"Pidättekö italialaisista vai ettekö?" Marcia kysyi. "Toisinaan
näytätte pitävän, kun taas toisinaan on kuin inhoisitte heitä."
"Totisesti minä pidän heistä; olen syntynyt Italiassa."
"Mutta tehän olette amerikkalainen", Marcia virkkoi kiihkeästi.
Sybert nauroi tytön innolle.
"Tietysti tahdotte olla amerikkalainen", hän intti.
"Henry James sanoo, Miss Marcia, että ei voi itse valita itselleen
isänmaata paremmin kuin isänäitiäkään."
Marcia tuijotti hetken aikaa ääneti tuleen, ja Sybert katseli
häntä sivulta nojautuen taapäin tuolissaan. Hän hämmästyi Marcian
seuraavasta huomautuksesta.
"Sanoitte kerran, Mr. Sybert, että jokaisella ihmisellä on jokin
aate. Olen itsekseni kysellyt minkä hyväksi te elätte."
Omituinen ilme levisi Sybertin kasvoille.
"Ettehän voi vaatia että kertoisin; olen diplomaatti."
"Minulla on käsitys, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä diplomatian
kanssa."
"Olisin kehno diplomaatti jos kertoisin."
"Mr. Sybert, te teette ihmisiin sangen omituisen vaikutuksen. On
aivan kuin te näyttelisitte jotain osaa tahtoen alati peitellä
ihmisiltä sisimpänne."
"Anarkistin täytyy olla varovainen; poliisi --"
"Sitä minä juuri uskon teistä!" Marcia huudahti.
"Älkää nyt säikähtykö. Vakuutan teille, etten ole. Mutta", hän
jatkoi, "tällaisessa maassa tahtoisi toden totta olla anarkisti ja
kohdistaa kaiken toimintansa siihen! Oh, en minä mieletön ole", hän
lisäsi vastaukseksi Marcian hymyilyyn. "Me elämme yhdeksännellätoista
vuosisadalla emmekä kolmannellatoista. Anarkia kuuluu samoihin
hämäriin aikoihin kuin feodalismi."
"En osaa asettaa teitä mihinkään puolueeseen. Tahdon aina tietää,
ovatko ihmiset demokraatteja vai tasavaltalaisia, presbyterisiä vai
episkopaalisia. Silloin aina tietää mikä on heidän sydämellään ja
osaa olla loukkaamatta heidän tunteitaan."
"Pelkäänpä ettei minua tarvita missään noin kunnianarvoisessa
puolueessa", nauroi Sybert.
"Toiselta puolen voisi teitä luulla katolilaiseksi, kun puolustatte
pappeja; mutta seuraavassa hetkessä jo moititte heitä ja silloin
arvelee, että teillä ei ole mitään uskontoa."
"Tuollaista luokittelukiihkoa! Mikä ero siinä on, jos ihminen
lukeutuu katolilaisiin, baptisteihin, unitaareihin tai buddalaisiin?
Kaikki on samaa. Eihän ihmisen välttämättä tarvitse olla vailla
uskontoa, vaikka hän ei kuulukaan mihinkään lahkokuntaan."
"Mr. Sybert", Marcia virkahti, "olen ollut hirveän epäluuloinen
teihin nähden. Tiesin, että ette ole juuri sitä, miltä näytätte, ja
luulin teitä huonommaksi; mutta nyt alan pitää teitä harvinaisen
hyvänä ihmisenä."
"Oh, kuulkaa mitä sanon, Miss Marcia. Mihin te oikein tähtäätte?
Tahdotteko että tunnustaisin kantavani jouhipaitaa takkini alla?
-- Luulen, että saatte jättää sen munkkiystävämme osalle tuolla
vuoristoluostarissaan."
"En tarkoittanut juuri sitä. Ruoskinta ja jouhipaita ovat minusta
jotenkin mitättömiä hyveen ilmaisumuotoja."
"Kyllä tuollainen nuori vahva ihminen tekee tosiaan huonon kaupan",
Sybert myönsi, "kun luopuu koko elämästään vain saadakseen sielunsa
paratiisiin."
"Ja kuitenkin, jos hän koko sydämestään toivoo pääsevänsä sinne ja on
valmis uhraamaan --"
"Silloin hän pitää sieluansa hyvin kallisarvoisena. Minä en
milloinkaan katsoisi omaa sieluani koko elämän kestävien ponnistusten
arvoiseksi."
"Minun mielestäni ihminen itse määrää sielunsa hinnan."
"Niin, tietysti, jos pitää sieluaan hatturasiassa, voi sen säilyttää
tahrattomana loppuun asti; mutta minkä arvoinen on sielu, josta
ei ole mitään hyötyä? Onhan paljon parempi elää lähimmäistensä
keskuudessa, ja auttaa heitä säilyttämään sielunsa puhtaina, sillä
uhallakin, että oma sielu samalla hiukan tahraantuisi."
"Niin, ehkäpä se on totta", Marcia myönsi. "Sellaiset tahrat varmaan
lopulla pyyhitään pois."
"Uskon sen, jos asioita arvostellaan oikein."
"Mutta minua säälittää sittenkin tuo nuori munkkiparka; hänelle on
niin suuri pettymys, kun hän, tuodessaan uuden, kirkkaan sielunsa
huomaa, ettei sitä pidetäkään yhtään parempana kuin joitakin niistä
likaisista sieluista, jotka ovat laahautuneet halki maailman."
"Se on hänelle aivan oikein", Sybert selitti. "Hänen olisi pitänyt
ajatella toisten sieluja enemmän kuin omaansa."
"'On vaarallista leikkiä sieluilla ja syytä varoa omaansa'", saneli
Marcia.
"No niin", Sybert hymähti, "en tahdo väitellä, kun sekä papit että
runoilijat ovat minua vastaan; mutta sittenkin --"
"Te pidätte omaa kirjavaa sieluanne aivan yhtä hyvänä kuin toisten
valkoiset ja puhtaat ovat?"
"Kaikki riippuu siitä", Sybert puolusteli, "millä tavalla heidän
sielunsa säilyy puhtaana ja miten minä tahrin omani."
"Tuo luostariveli hankki meille pitkän moraaliväittelyn", nauroi
Marcia.
"Niin -- mutta minä otaksun, että hän ei ole aivan sen arvoinen.
Miesparka näytti siltä, kuin hänen sydämensä olisi vielä maailmassa
kiinni huolimatta siitä, että hän itse on luostarissa."
"Siinä tapauksessa", vastasi Marcia, "hän on luopunut maailmasta
turhan takia, sillä hänen rukouksiaan ei kuulla, jollei sydän ole
niissä mukana."
"Se on traagillista!" virkkoi Sybert -- "luopuu maailmasta, ja siitä
huolimatta loppujen lopuksi tahraa sielunsa!"
He katselivat vakavina toisiinsa ja purskahtivat samassa nauramaan.
"Filosofia on omituista", virkkoi Marcia. "Saattaa mennä miten
pitkälle hyvänsä, mutta lopuksi kuitenkin joutuu takaisin
lähtökohtaansa."
"'Kuplia, jotka kimaltelevat syntyessään ja häviävät turhanpäiväisen
filosofian lavertelevaksi sanahelinäksi'", Sybert lausui hitaasti,
tuijottaen tuleen; hän kääntyi taas Marcian puoleen ja virkkoi
nauraen: "Miss Marcia, tiedättekö, että minulla on muuan ajatus?"
"Mikä sitten?"
"Se koskee teitä ja minua -- luulen, että meistä taitaa tulla
erittäin hyvät ystävät."
"Minusta olemme jo olleetkin jonkun aikaa", vastasi Marcia vältellen.
"Kaikki setäni ystävät ovat minunkin ystäviäni."
"Niinkö, sitä en olisi uskonut! Mutta ystävien suhteen on sama kuin
politiikan ja uskonnon: niillä ei ole suurtakaan arvoa, ennenkuin
itse löytää ne."
Marcia mietti ääneti hänen sanojaan.
"Minun mielestäni", virkkoi Sybert, "olemme koko tämän ajan pitäneet
yllä pientä vihollisuutta keskenämme. Mitä arvelisitte, jos
rupeaisimme ystäviksi vaihteen vuoksi?"
Marcian valtasi äkkiä ujous, ja hän katsahti pois.
"Koetammeko?" Sybert kysyi hiljaa kääntyen tytön puoleen ja ojentaen
kätensä hänelle.
Epäröiden laski Marcia omansa siihen ja Sybert puristi sitä. Hän
katsahti tuleen ja sitten jälleen tytön kasvoihin.
"Marcia", hän lausui hiljaa, "oletteko koskaan kuullut toskanalaista
sananlaskua, 'Eilisen päivän vihollisista tulee tänään ystävät ja
huomenna rakastavaiset'?"
Marcia lehahti punaiseksi ja Sybertinkin kasvoilla ilmeni
mielenliikutusta. Marcia veti nopeasti kätensä irti, nousi seisomaan
ja virkkoi naurahtaen, mikä sai näiden viimeisten hetkien tunnelman
häipymään kuin vuorien taa:
"Taitaa jo tulla myöhäinen ja täti Katherine harmistuisi, jos
löytäisi malariapotilaansa jalkeilla odottamassa häntä. Jätän teidät
polttelemaan rauhassa."
Sybert nousi ja saattoi hänet eteissaliin. Hän otti uunin reunukselta
tukevan kynttiläjalan, sytytti kynttilän ja ojensi sen kumartaen
Marcialle.
"Kiitoksia", sanoi Marcia katsahtaen nopeasti hänen kasvoihinsa.
Sybert seisoi matolla portaiden juuressa ja katseli iloisesti
hymyillen tyttöön.
"_Buona notte_, Signor Siberti", Marcia kuiskasi.
"_Buona notte_, signorina", hän vastasi naurahtaen. "Kauniita unia!"