Hän kääntyi takaisin kaupunkiin kulkien leipurille päin, josta
juuri oli tullut. Hän oli huvitettuna kuullut syrjästäpäin sangen
suorasukaisia huomautuksia ystävistään huvilalla -- kuten Giovanni
oli arvellut, lukivat he sanomalehtiä eikä heidän käsityksensä mukaan
ollut mahdollista epäillä mitään, mikä oli painettua. Ei ollut
otollinen aika Marcian lähteä ilta-ajelulle Castel Vivalantiin;
Sybertiä suututti, että tyttö niin vähän oli välittänyt hänen
neuvoistaan. Hän ei tullut ajatelleeksi lieventävänä asianhaarana,
ettei Marcia tietänyt mitään erikoista aihetta hänen varoituksiinsa.
Sybert ei ehtinyt vielä pitkälle, ennenkuin kuuli ääniä kauempaa.
Sanat saattoi selvästi eroittaa.
"Vehnää! Vehnää! Vehnä-signorina!"
Yhä yltyvät huudot saivat hänet kiiruhtamaan askeleitaan; hän pelkäsi
jo meteliä. Mutta tullessaan torille hän näki heti ensi silmäyksellä,
ettei asia ollut niin vakava. Marcia seisoi ihmetyksen ja
suuttumuksen ilme kasvoillaan keskellä kirkuvaa, hyppivää ja huitovaa
poikaliutaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ulkonaista vaaraa;
pojat olivat vain nenäkkäitä, tarkoittamatta sen pahempaa. Hetken
Sybert epäröi aikoen antaa Marcian kerrankin saada oikein tuntuvan
opetuksen, mutta samassa hän huomasi miten peräti pelästyneeltä
tyttö jo näytti. Hän viittoi kiihkeästi lähellä seisovia miehiä
apuun, mutta he vain ylimielisesti nauroivat, tekemättä liikettäkään
häätääkseen poikia pois. Marcia sulki silmänsä ja horjahti hiukan,
kun samassa Sybert tuntien omantunnontuskia äskeisistä ajatuksistaan
kiiruhti paikalle. Hän tunkeutui läpi meluavan poikajoukon työntäen
ja tuuppien oikealle ja vasemmalle. Marcia avasi silmänsä ja katseli
häntä aivan huumaantuneena.
"Mr. Sybert!" hän läähätti. "Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ne huutavat?"
"Jaksatteko kävellä?" Sybert kysyi ojentaen kätensä tukeakseen häntä.
"Tulkaa, niin lähdemme pois täältä torilta."
Sillä välin miehet olivat yhtyneet joukkoon, ja matalaa murinaa
kuului miehestä mieheen. Monet tunsivat Sybertin ja hänen nimeänsä
lausuttiin uhkaavalla äänellä. Mutta vielä selvempään kuului:
"Vehnää! Vehnää!" Eräs pojista, Beppo, jonka jo aamupäivästä
tunnemme, sysäsi heitä takaapäin; silloin Sybert kohotti keppinsä
ja antoi hänelle tuiman iskun olkapäille, niin että poika kaatui
sätkytellen maahan. Toiset nauroivat, mutta toiset huusivat
vihoissaan: "Iske häntä, Beppo, iske! Älä anna hänen lyödä itseäsi
maahan!" ja taempaa kuului humalainen ääni sanovan: "Kas vain, Signor
Siberti, köyhäin ystävä!"
"Lähdetään pian pois täältä", Sybert virkkoi. Huitoen voimakkaasti
kepillään hän sai joukon väistymään ja talutti Marcian nopeasti
kapeata kujaa pitkin seuraavan kadunkulman taa, jonne ei torilta
voinut nähdä. Hän ohjasi tytön erääseen pieneen keittiöön ja hankki
hänelle istuimen.
"Guiseppe", hän virkkoi, "tuokaa signorinalle hiukan viiniä."
Marcia lysähti tuolille ja nojasi päänsä selustaa vasten. Häntä
huimasi ja pyörrytti. Tähän saakka hän oli saanut osakseen ainoastaan
ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Miksi olivat ihmiset äkkiä
nousseet kuin liittoon häntä vastaan? Millä hän oli vihastuttanut
heidät? Etäämpänä huoneessa hän kuuli Sybertin selittävän jotain
matalalla äänellä Guiseppelle, ja hän eroitti sanat "hän ei tiedä".
"_Poverina_, hän ei tiedä", mumisi nainen.
Sybert palasi Marcian luo ojentaen hänelle viinilasin.
"Kas tässä, Marcia, juokaa tämä!" hän virkkoi päättäväisesti.
Marcia tarttui vapisevin käsin lasiin, joi siitä pari kulausta ja
työnsi sen sitten takaisin.
"Ei mitään hätää. Toinnun aivan kohta. Ne tunkivat ympärilleni niin,
että tuskin voin hengittää."
Viini palautti punan hänen poskilleen ja hetken kuluttua hän nousi
seisomaan.
"Olen pahoillani, että olen saanut tällaisen hämmingin aikaan. Nyt
voin jo paremmin; lähtekäämme jo vaunuille."
Kiertäen torin kulkemalla kapeata sivukatua, he tulivat portille.
Pojat kirkuivat vielä heidän jälkeensä, mutta ei kukaan heistä
uskaltanut tulla Sybertin kepin ulottuville. Marcia ja Sybert
nousivat vaunuihin ja niin ajettiin ääneti kukkulan juurelle. Vihdoin
keskeytti Marcia hiljaisuuden.
"Mikä se asia on, jota minä en tiedä, Mr. Sybert?"
"Niitä on paljonkin, minun nähdäkseni", Sybert vastasi kylmästi.
"Ensinnäkään ette näytä osaavan ottaa varteen ystävällisiä neuvoja.
Sanoin teille tänään, että maalaisväestö on niin kiihtynyttä, että te
ette ole turvassa heidän keskuudessaan, ja luulin teidän kiinnittävän
hiukan huomiota minun varoitukseeni. Hienot italialaistytöt eivät
juoksentele yksinään kaduilla, eivätkä he ainakaan valitse juhlailtaa
tehdäkseen yksinäisiä kävelyretkiään."
"Jos nyt olette sanonut kaikki mitä haluatte, Mr. Sybert, niin
teen teille erään kysymyksen. -- Miksi nuo kaikki huutavat minulle
'Vehnä-Signorina'?"
Sybert oli nähtävästi omissa mietteissään, kun ei vastannut.
"Mr. Sybert, tein teille kysymyksen."
"Miksi he huutavat 'Vehnää'?" Sybertin ääni oli vieläkin terävä.
"No niin, luullakseni sen vuoksi, että se on paraillaan päivän
polttava kysymys täällä Italiassa, ja Copleyn nimi liittyy siihen
hiukan epäedullisella tavalla. Teidän setänne on juuri ostanut
suuren vehnälähetyksen, joka nyt on paraillaan matkalla Italiaan.
Hänen ainoa toivonsa on lieventää kärsimyksiä -- joka erä, minkä
hän myy, tuottaa hänelle tappiota -- mutta, kuten on tavallista
epäitsekkäisiin ihmisiin nähden, hänen vaikuttimensa tulkitaan
väärin. Sanomalehdet ovat siihen suuressa määrin syypäät, ja ihmiset,
osoittaen tavallista kiittämättömyyttään, ovat liittoutuneet
hyväntekijäänsä vastaan."
"Mr. Sybert, te ette kerro minulle totuutta."
Tähän syytökseen Sybert ei halunnut vastata; hän asetti käsivarret
ristiin rinnalleen, nojautui taaksepäin vaunujen pehmeisiin
pieluksiin ja tuijotti eteenpäin katse kiinnitettynä kahteen
messinkinappiin Giovannin takissa. Ja Marcia, jonka kasvoihin
taas oli väri palannut, istui loukkaantuneen näköisenä katsellen
ohikiitäviä maisemia. Molemmat olivat ääneti, kunnes vaunut
pysähtyivät huvilan pihamaalle.
"Kas niin, Miss Marcia, olemmeko jälleen ystäviä?" virkkoi Sybert.
"Ei", vastasi Marcia, "emme ole."
Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja alkoi sangen sekavin tuntein
pukeutua päivälliselle. Hän oli vielä kiihdyksissä ja loukkaantunut
kylässä saamastaan kohtelusta, hän ei saattanut käsittää syytä
siihen. Häntä suututti Sybertin tapa antaa ilman muuta hänelle
määräyksiä ja vaatia häntä tottelemaan. Sensijaan että olisi ollut
kiitollinen Sybertin tulosta, Marciaa harmitti, että hän oli sattunut
parahiksi näkemään, miten tarpeellinen hänen antamansa varoitus
oli ollut. Hänen ylimielisesti lausumansa "sanoinhan teille!" oli
Marciasta suorastaan raivostuttava. Koko hänen loukattu mielensä suli
nyt yhteen ainoaan tunteeseen: katkeruuteen Sybertiä kohtaan. Hänen
hartain halunsa oli jollakin tavoin maksaa hänelle takaisin, saattaa
hänet pahoilleen -- minkä vuoksi, siitä hän ei ollut oikein itsekään
selvillä.
Marcia ripusti yksinkertaisen päivällispukunsa, jonka Granton oli
laskenut vuoteelle, takaisin vaatesäiliöön ja valitsi sen sijaan
erikoisen hienon pitkälaahuksisen puvun. Tukan hän kampasi päälaelle,
kiinnitti timanttisen tähtineulan rintaansa ja kiersi kaulaan ketjut,
joista riippui hohtava timantti. Hän käytti vain harvoin jalokiviä,
mutta hän tiesi sen amerikkalaiseksi tavaksi ja arveli siten voivansa
kiusata Sybertin kosmopoliittitunteita.
"Sangen muhkeata", virkkoi hän itsekseen tutkiessaan vaikutusta
peilistä. "Voisipa melkein luulla minua rouvaksi."
Kulkiessaan alas portaita Marcia huomasi pienen valkoisen olennon
yöpaitasillaan hiipivän lastenkamarin ovesta.
"Marcia serkku, mitä sinä toit minulle juhlasta?"
"Voi pikku Gerald! Toin sinulle vähän suklaata, mutta se unohtui
vaunuihin. Mutta ole huoleti, kultaseni; et missään tapauksessa olisi
enää tänä iltana saanut syödä sitä. Lähetän hakemaan paketin ja sinä
saat sen huomenna aamulla kun heräät. Ole nyt kiltti poika ja mene
nukkumaan."
Marcia jatkoi matkaansa ajatukset suklaassa. Salissa ei ollut
ketään, hän kulki sen läpi ja meni erääseen pieneen sivuhuoneeseen.
Hän avasi oven ja astui jo sisään, kun hän samassa huomasi, ettei
huone ollutkaan tyhjä; ennenkuin hän ehti lausua anteeksipyyntönsä
sattuivat hänen korviinsa setä Howardin sanat:
"Taivaan nimessä, Sybert, mitä minun _on_ tehtävä? Tiedäthän, että
käteni ovat sidotut. Willard Copley antaisi viimeisenkin italialaisen
nääntyä nälkään, jos hän sen kautta ansaitsisi dollarinkin enemmän."
Marcia seisoi paikoillaan, katsellen kauhuissaan setäänsä, samalla
kuin hänen sanansa syöpyivät syvälle hänen mieleensä. Mr. Copley
kääntyi ympäri ja huomasi hänet. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt
häntä niin kalpeana ja tuimannäköisenä.
"Mitä sinä tahdot, Marcia?" hän kysyi terävästi. "Miksi et naputa
ennenkuin tulet sisään?"
Marcia lehahti punaiseksi. "Olen pahoillani, setä Howard; minulla oli
kiire, enkä tiennyt täällä olevan ketään."
"Oh, suo anteeksi, Marcia! Puhuin ajattelemattomasti."
Hetkisen Marcia epäröi kynnyksellä, mutta katsoi sitten suoraan
setäänsä.
"Kuulin, mitä sanoit. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mitä sillä
tarkoitat?"
Copley katsahti neuvottomana Sybertiin, joka seisoi
ikkunasyvennyksessä, kädet housuntaskuissa ja katse maahan luotuna.
Hän nosti päänsä otsaansa rypistäen, kohautti hiukan olkapäitään ja
kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.
"Luulen voivani kertoa sen sinulle -- saisit kai sen kuitenkin
jostain muualta kuulla. Isäsi on tänä vuonna suurella menestyksellä
keinotellut vehnällä. Kuten tiedät, hän on sangen terävänäköinen
liikemies; käsittäessään hyvissä ajoin, että vehnää tulisi
epäedullisten olosuhteiden vuoksi niukasti, osti hän muutamien
ystäviensä kanssa koko sadon. Italian on tuotettava maahan tavallista
enemmän vehnää, ja se on maksettava kullassa. Kun täällä on
käytettävissä melkein pelkkää paperirahaa, voit käsittää, että maa
on ennen pitkää tukalassa asemassa. Amerikka on suuri maa, Marcia,
kun yksi ainoa kansalainen voi saattaa kokonaisen kuningaskunnan
vararikkoon."
"Setä Howard, ethän tarkoita, että minun isäni on saanut aikaan tämän
nälänhädän?" huudahti Marcia säikähtyneenä.
"Siinä saattaa olla joitakin vähäisempiäkin vaikuttimia, mutta
suurimmalta osalta se on hänen syynsä. Voin vakuuttaa sinulle, että
Copleyn nimeä ei Italiassa suinkaan rakasteta tällä hetkellä."
"Sitäkö nuo pojat tarkoittivat huutaessaan minulle '_Grano_'?"
"Niin, ei se ole mikään salaisuus. Me olemme omalla tavallamme
kuuluisuuksia. Kahdella mantereella kaikuu Amerikan Vehnäkuninkaan
nimi, ja me saamme oman osamme hänen maineestaan. Kun ajattelee
tätä", hän lisäsi, "on sangen sopivaa, että juuri tänä keväänä olemme
asettuneet asumaan Villa Vivalantiin. Me olemme 'Paha Ruhtinas'
amerikkalaisessa olomuodossa. Luulenpa, että vanha herra käännähti
haudassaan ja hymyili hiukan, kun minä kirjoitin vuokrasopimuksen
alle."
"Mutta setä Howard, isähän ei aavista sitä. Hänellehän tuo kaikki
on kuin matemaattinen probleema, jolla hän tahtoo näyttää mihin hän
kykenee, hän tekee sen vain voiton hauskuuden vuoksi. Miksi et ole
kirjoittanut hänelle ja kertonut miten asian laita on?"
"Kertonut hänelle!" Copley nauroi. "Sinä Marcia et ole tuntenut
isääsi niin monta vuotta kuin minä. Mitä hän välittäisi
italialaisista talonpojista? Niitä on jo ilmankin liikaa. Jokaisen
täytyy taistella leipänsä edestä ja ne, jotka joutuvat tappiolle,
saavat kuolla."
Marcia kalpeni muistaessaan satoja pikku asioita, joihin hän ei tähän
asti ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota. Hän käsitti nyt, miksi
ihmiset Roomassa olivat heti lopettaneet keskustelun vallitsevasta
nälänhädästä, niin pian kuin hän astui huoneeseen. Hän ymmärsi
täydellisesti Sybertin käytöksen häntä kohtaan -- hänen pilkallisen
ilmeensä, kun Marcia joskus tuhlaili rahaa minkä ennätti. Hän muisti,
miten eräs työmies kerran Roomassa heitti hänelle sanomalehden --
_Grido del Popolon_ -- vasten kasvoja. Hänen ei enää tarvinnut kysyä
mitä se merkitsi. Joka ainoa kerjäläinenkin kadulla tiesi hänen
häpeänsä, sillä aikaa kuin hän yksin ei ollut sitä aavistanutkaan.
"Miksi et ole ennen kertonut sitä minulle?" hän huudahti.
"En tahtonut turmella sinun iloasi; sinun ei ole syytä olla
onneton. Jos kaikki käy hyvin, olet sinä vuoden perästä Amerikan
huomattavimpia perijättäriä. Toivoisin vain, ettet sinä rikkaudestasi
nauttiessasi muistaisi kaikkia niitä nääntyviä raukkoja Italiassa,
joiden kustannuksella sen sait."
Copleyn ääni oli yhtä julma kuin hänen sanansa. Hän oli unohtanut
tytön edessään ja luuli puhuvansa miehelle Amerikassa.
Marcia käännähti ja vaipui katkerasti nyyhkyttäen pöytää vasten
kätkien kasvot käsiinsä. Sybert nosti päänsä tuiman näköisenä ja
samassa Copley huomasi mitä hän oli sanonut. Hän kiiruhti tytön luo
ja laski kätensä hänen olalleen.
"Taivaan tähden, Marcia, älä itke sitä! En huomannut mitä puhuin.
Olen hermostunut ja kiihdyksissä ja paljosta työstä rasittunut. Ei
asia ole niin huonolla kannalla kuin sanoin."
Marcialla oli kiusallinen tunne siitä, että hän käyttäytyi kuin
lapsi, sensijaan että olisi esiintynyt rauhallisena ja järkevänä.
Mutta näin äkillinen tunnevaihtelu oli hänet kokonaan järkyttänyt.
Hänhän oli nämä viimeiset kuukaudet elänyt narrin paratiisissa!
Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisparkoja, joista Sybert oli hänelle
edellisenä päivänä kertonut -- niitä monia tuhansia, jotka nääntyivät
nälkään Napolissa -- hänen oma isänsähän oli tuon kurjuuden
aiheuttaja. Entä Castel Vivalantin asukkaat -- oliko ihme, että ne
häntä vihasivat? Sillä aikaa kuin hän suuressa armossaan suvaitsi
jaella suklaata, ryösti hänen isänsä leivän heidän suustaan. Hän
ajatteli setänsä sanoja, ja kun niiden merkitys täydelleen selveni
hänelle, nousi hän pystyyn ja katseli tyynesti molempiin miehiin.
"Setä Howard", hän virkkoi; "minun mielestäni olet tehnyt suurta
vääryyttä minulle, kun et ole ennemmin tästä kertonut. Minulla olisi
ollut oikeus tietää se, ja olisin ehkä saattanut ehkäistä koko asian.
Isä rakastaa liikemaailmaansa, mutta minua hän rakastaa enemmän.
On totta mitä sanon, että se on hänelle vain kuin jonkinlainen
suoritettavaksi annettu tehtävä. Ei hän näe sitä kärsimystä, jonka
hän saa aikaan, eikä hän usko sitä olevankaan. Luonnollisesti hän
tietää, että hänen voittaessaan joutuu aina joku toinen tappiolle,
mutta hän arvelee, että kukin ryhtyy siihen peliin vapaasta
tahdostaan, ja joka leikin alkaa, hän leikin kestäköön. Isäni on
aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin." Marcian mieleen muistui
äkkiä muuan tapaus, hän pyörähti Sybertiin päin silmät suuttumuksesta
ja ylenkatseesta säihkyen. "Ja te kutsuitte minua 'Vehnäprinsessaksi'
suuren vierasjoukon edessä kerran Paul Dessartin luona. Te tiesitte,
ettei se ollut minun syyni; te tiesitte, etten edes aavistanutkaan
vallitsevaa hätää, ja te nauroitte, kun kerroin tarinan Vivalantin
kummituksesta."
Marcian ääni petti, ja hän kääntyi poispäin temmaten pöydältä
paperipalan, jolle alkoi kirjoittaa.
"Kas niin", hän virkkoi ojentaen täyteen töherretyn paperin
sedälleen. "Tässä on sähkösanoma. Ole hyvä ja pidä huolta, että se
lähetetään aivan heti."
Copley silmäili ääneti sen läpi, ja hänen suunsa vetäytyi
tahtomattaankin hymyyn.
"No niin, Marcia, katson, että se menee perille. Kuka tietää --
ehkäpä siitä loppujen lopuksi voi olla jotain hyötyä." Hän oli hetken
aikaa ääneti. "Annatko anteeksi?" hän kysyi. "En olisi tahtonut puhua
mitään pahaa isästäsi; mutta muista, että hän on veljeni, ja vaikka
itse moitin häntä, en sallisi kenenkään sivullisen sitä tehdä. Olet
oikeassa; hän ei tiedä mitä hän tekee. Sinun täytyy unohtaa minun
sanani. Olen liiaksi ajatellut sitä asiaa. Joka ainoa italialainen
luulee, että minulla on oma osani jutussa; ja kun kuitenkin teen
parhaani hädän lieventämiseksi, on hiukan kovaa kun kaikki ne, joita
autan, syyttävät minua kurjuutensa aiheuttajaksi."
"Aivan niin, setä, minä ymmärrän; en moiti sinua", Marcia vastasi
väsyneellä äänellä; "mutta isä on varmasti maailman hyväsydämisin
ihminen."
"Ah, Marcia, hyväsydämisinkin ihminen saattaa meidän päivinämme
sähkölennättimen kautta saada aikaan paljon surkeutta, hänen
tarvitsematta vastata seurauksista."
Sybert tuli huoneen poikki Marcian luo harvinaisen lämmin ilme
silmissään. Hän jo puoleksi ojensi kätensä, mutta Marcia kääntyi pois
ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan. Hän otti pöydältä setänsä
maksuosoituskirjan, repi siitä lehden ja kirjoitti siihen.
"Kas tuossa on vähän rahaa Avustuskomitealle", hän virkkoi ojentaen
paperiliuskan pöydän yli Sybertille. "Siinä on kaikki, mitä minulla
on pankissa tällä hetkellä, mutta kun saan lisää, annan enemmän."
Aivan virallisen näköisenä katsoi Sybert paperiin ja sitten taas
Marciaan.
"Kolmetoistatuhatta liiraa on suuri summa. Arveletteko, että --"
"Minä teen omalla rahallani mitä haluan -- tämä _on_ minun omaani",
hän jatkoi. "Se on äitini perintöä."
"Kuten haluatte", virkkoi Sybert kohauttaen hiukan olkapäitään.
"Calabriassa on eräs kylä, joka ylen kiitollisena ottaa vastaan
avustusta, siksi kunnes öljypuun hedelmät kypsyvät."
"Päivällinen on valmis", ilmoitti samassa Pietro ovensuusta.
Marcia nyökkäsi molemmille herroille.
"En halua päivällistä", hän virkkoi ja kääntyi menemään omaan
huoneeseensa. Siellä hän istui puolisen tuntia tuijottaen
hämärtyvälle Campagnalle; vihdoin hän nousi, sytytti kynttilän
ja ryhtyi laatimaan kirjettä isälleen. Hänen kynänsä oli kuin
vereen kastettu. Hän kuvaili Italiasta kaiken, minkä oli kuullut,
nähnyt tai mielessään kuvitellut -- nälkähulluudesta pohjoisosissa
ja etelämaakuntien nääntyvistä talonpojista; hän kertoi Castel
Vivalantin köyhistä ihmisraukoista ja pienestä Gervasiosta. Hän
kirjoitti mitä ihmiset puhuivat setä Howardista; miten he nimittivät
häntä, Marciaa, "Vehnäprinsessaksi", ja miten pienet lapsetkin
kadulla herjasivat häntä hänen ohikulkiessaan. Hän kertoi, että
Copleyn nimi oli vihattu yli koko Italian. Kaikki rikokset,
joista milloinkaan on syytetty hallitusta, kirkkoa tai ihmisten
tietämättömyyttä, sälytti Marcia nyt isänsä hartioille, mutta
samalla kertaa anteeksiantavaisena vakuuttaen tietävänsä, ettei isä
tarkoittanut sitä mitä hän teki. Hän pyysi, että isä näyttäisi, että
niin oli asian laita. Hänen pitäisi heti lopettaa keinottelu ja
lähettää vehnää Italiaan. Tällainen kirje oli omiaan liikuttamaan
isänsydäntä -- ja ehkäpä liikemiehenkin.