Marcia ajoi vieraiden kanssa asemalle, sill'aikaa kuin muut menivät
suoraan huvilalle toisissa vaunuissa. Hän tunsi lieviä tunnonvaivoja
Paulin vuoksi, ja se sai hänet tavallista tarkkaavammin kuuntelemaan
tämän lörpötyksiä. Paul oli näyttelevinään oppaan osaa, ja kertoi
naiviin tapaan tarinoita kaikista raunioista, joiden ohi ajettiin;
ja koko Rooman historia, alkaen Romuluksesta ja Remuksesta, aina
Garibaldiin asti käytiin läpi tuon yhdeksän mailin pituisen,
tomuisen maantiematkan kestäessä. Marcia yhtyi hilpeänä kujeiluun
unohtaen hetkeksi kaikki huolestuttavat ajatukset, jotka hänen
mieltään ahdistivat. Kun he hyvästelivät toisiaan, hymyili Marcia
puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan Paulin jäähyväissanoille --
"_Non-te-scordar-di-me_."
Ajaessaan asemalta kotiin Marcia muisteli itsekseen, miten hän
edellisenä päivänä oli pelännyt kohtaavansa Paulin. Kaikki oli käynyt
varsin hyvin. Hän ei tosin ymmärtänyt Paulin uutta käyttäytymistapaa,
mutta hän oli siitä kiitollinen, arvellen Paulin sen kautta antavan
hänelle kylliksi miettimisaikaa. Tänä iltana hän ajatteli vain hyvää
Paulista; hän oli sellainen huoleton, valoisa nuorukainen; jos hän
oli kenties liian taipuvainen näkemään vain elämän kauneutta, niin
eikö taas Laurence Sybert puolestaan ollut liian kärkäs tuomaan
esille sen synkkiä puolia, sitä Marcia tuli kysyneeksi itseltään. Hän
oli tuntenut itsensä epämääräisen surulliseksi aina siitä asti kuin
Sybert edellisenä päivänä oli purkanut synkkiä ajatuksiaan vanhassa
viinikellarissa. Ajaessaan nyt läpi vehreiden peltojen, jotka
kylpivät pehmeässä, laskevan huhtikuun auringon valossa, hän huomasi
salaisen tuskan ja kapinoitsemisen tunteen hiipivän hänen omaan
sydämeensä.
Hän näki edessään kaksi tietä. Unelmien kaunis, aurinkoinen maailma
kutsui häntä. Tienristeyksessä seisoi Paul -- naurava, huoleton,
onnellinen Paul -- ojentaen kättään houkutteleva hymy huulilla ja
näyttäen tietä Cythereaan. Mutta syvällä rinnassaan Marcia tunsi
elämän todellisuuden painavan sydäntään -- sen elämän, joka on vienyt
niin monen ihmisen kurjuuteen -- ja se raastoi hänen sieluaan ja
pidätti häntä. Ja kaukana katseli Sybert häneen käsivarret ristissä,
suupielissä puoleksi ilveilevä hymy, yrittämättä ainoallakaan
liikkeellä houkutella tai pidättää häntä, vain katsellen pitkään ja
tutkivasti.
Marcialla oli edessään onnellinen tulevaisuus. Miksi ei hän siis
iloitsisi kohtalostaan sulkien silmänsä kaikelta kurjuudelta
ympärillään? Jos hän kerran alkaisi murehtia maailman surkeutta,
ei hän pääsisi siitä milloinkaan rauhaan. Muutamia viikkoja sitten
hän oli tuskin aavistanutkaan, että kurjuutta oli muuallakin kuin
kirjoissa, mutta nyt hän sen tiesi; hän oli nähnyt sitä omin silmin.
Hän ajatteli Castel Vivalantin pieniä, likaisia hökkeleitä; naisia,
jotka varhain auringon noustessa menivät työhönsä ja jättivät
lapsensa kotiin ilman hoitoa. Niin, kyllä hän tiesi, että kurjuutta
oli muuallakin kuin kertomuksissa, mutta hänen mieleensä kohosi
epätoivoinen kysymys: miksi hänen piti sitä ajatella? Koska hän
kerran ei voinut sille mitään, koska se ei ollut hänen vikansa, miksi
ei hän saanut sulkea silmiään kuvitellen, ettei sitä ollutkaan?
Tuollaisia ahdistavia kysymyksiä nousee sellaiselle, joka ensi
kertaa näkee edessään kylmän todellisuuden; hän seisoo silloin kuin
todellisen elämän kynnyksellä, silmät avautuvat, mutta katse kääntyy
vielä kaihoten takaisin unelmien epätodellisiin maailmoihin. Mutta
sinne ei enää saata palata takaisin; kun kerran on saanut tuon
kokemuksen, ei se haihdu jälkeä jättämättä; eikä kestänyt kauan,
ennenkuin Marcia sai vielä uusia opetuksia.
Kaksi pientä poikaa heitteli kuperkeikkoja tien vierellä, ja tuo
näky sai Marcian muistamaan omat pikku poikansa huvilalla; hänhän
oli luvannut tuoda heille tuliaisia. Hän oli kokonaan unohtanut
heidät päivän kuluessa; nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa Castel
Vivalantiin ostamaan suklaata. Marcia katsoi kelloaan; oli vielä
tunti aikaa päivälliseen, hän siis käski Giovannin ajaa kukkulalle
kaupunkiin. Giovanni koetti kohteliaasti huomauttaa, että hevoset
olivat rasittuneita, nehän olivat olleet koko päivän ajossa ja
mäki oli jyrkkä. Siihen Marcia vastasi hiukan terävästi, että ne
voisivat levätä koko seuraavan päivän. Käännyttiin siis kaupunkiin
päin. Ihmiset palasivat juuri päivätöistään kotiin yöksi, nousten
pitkässä jonossa penkereittäin kohoavaa tietä. Tuota näkyä ei Marcia
väsynyt katselemaan. Siinä kulki peltotyömiehiä työkalut olallaan,
pesijättäret kantoivat vaatteita koreissa pään päällä ja hyvästelivät
toisiaan iloisesti; jonon loppupäässä vaelsi pieniä takkukarvaisia
aaseja, lampaita, porsaita, vuohia ja pitkäsarvisia härkiä, eikä
Marcia voinut käsittää, mihin ne kaikki majoittuivat yöksi.
Porta della Lunan luona pysähdyttiin hetkeksi, ja samassa ryntäsi
joukko Castel Vivalantin katupoikia huutaen ja meluten vaunujen
luo kuparilantteja kerjäämään. Marcia oli tyhjentänyt kukkaronsa
Genazzanossa ja koetti nyt nauraen ja päätään pudistellen päästä
irti heistä. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa; poikaviikareita
kihisi vaunujen ympärillä kuin pieniä rottia, kimeällä äänellä
kerjäten rahaa. Marcia vain pudisteli päätään, ja silloin alkoivat
pojannaskalit huutaa samaa mitä Marcia jo aamupäivällä oli kuullut:
"Vehnää, vehnää!" kuului joka puolelta; turhaan koetti Giovanni ajaa
heitä piiskallaan pois.
Marcia pysähtyi kuuntelemaan jalka vaunun astuimella, hän ei
saattanut käsittää tuota huutoa, joka nyt äkkiä ympäröi hänet joka
puolelta.
"Mitä tämä merkitsee, Giovanni? Miksi nuo kaikki huutavat 'vehnää'?"
Giovanni teki piiskallaan halveksivan liikkeen. "_Chi sa_, Signorina?
Ei heistä ole väliä. Älkää kuunnelko heidän tyhmyyksiään."
Nuo olivat juuri samoja lapsia, joille Marcia pari päivää sitten oli
antanut suklaata. "Pianpa he unhoittavat!" tuumi hän nyt itsekseen,
"ehkä Paul on sittenkin oikeassa väittäessään, että kauneus on heidän
paras hyveensä."
Soitettiin jo "Ave Mariaa", kun vaunut kääntyivät ilta-askareissaan
puuhailevan kaupungin pienille, mutkikkaille kaduille. Naiset
kantoivat kuparisia vesisankoja kaivoiltaan, sinertävä savu nousi
uuninpiipuista ja talojen edustoilla seulottiin kellertäviä jauhoja.
Juhlan johdosta vetelehti kaduilla joukoittain tyhjäntoimittajia, ja
tupakkakaupan pienelle pihamaalle oli kerääntynyt ryhmä miehiä, jotka
väittelivät ja kinastelivat keskenään, huitoen kiihkeästi käsiään
italialaisten tapaan. Oli jo yli viikko siitä kuin Marcia viimeksi
oli käynyt kylässä. Kulkiessaan nyt katuvierellä seisoskelevan
ihmisjoukon ohitse, hän oli huomaavinaan, että tavallisesti niin
ystävällisesti tervehtivät ihmiset kohtelivat häntä tällä kertaa
hiukan töykeästi; epämieluisin tuntein hän pani merkille, että
missä hän vain kulki, siellä lakkasi puhe, ja ihmiset kääntyivät
töllistelemään hänen jälkeensä. Muuan pieni poika huusi "Vehnää!",
mutta työnnettiin samassa sisään ja sai vielä korvapuustin palkakseen.
"_Madonna mia_!" huusi hänen äitinsä tuskastuneena. "Olemmehan
jo kyllin kurjissa oloissa, ja sinä hankit vielä ulkomaalaisten
kirouksen päällemme!"
Leipuripuodissa kyseli Marcia tapansa mukaan ystävällisesti perheen
vointia ja tiedusteli miten viinitarha edistyi. Mutta tällä kertaa
palveli Domenico häntä hyvin äreästi ja vastasi vain muristen hänen
puheisiinsa. Hämmästys ja suuttumus valtasi Marcian mielen; hän
kääntyi takaisin kadulle, ja kulki pää pystyssä ja punoittavin poskin
edes katsahtamattakaan ihmisiin, jotka vaieten antoivat hänelle tietä.
"Siinä näette", kuiskailtiin, "vieras signorina oli vain huvikseen
olevinaan meille ystävällinen. Mitäpä hän välittäisi meidän
kurjuudestamme? Se on hänelle samanarvoinen kuin kivet, joita hän
jalallaan polkee."
* * * * *
Laurence Sybert tuli juuri kylästä ja tapasi hämmästyksekseen
Giovannin portin luona. Hän tervehti Sybertiä huolestuneen näköisenä.
"_Scusi_, signore; oletteko tavannut signorinaa? Hän on kaupungissa."
Hän nyökkäsi portille päin. "Hän meni yksinään leipuripuotiin.
Sanoin kyllä hänelle, että hevoset olivat uuvuksissa, mutta hän
ei kiinnittänyt siihen huomiota; muuan poikanulikka huusi hänelle
'Vehnää!' mutta hän ei ymmärtänyt sitä."
"Huusivatko ne 'Vehnää'?"
"_Si, si_ signore. He lukevat sanomalehtiä. Eilisessä _Avanti_
lehdessä oli --"