"Ei, ei, -- te olette vain sen näköinen kuin ette olisi milloinkaan
tehnyt sellaista tyhmyyttä; minä juuri ihmettelin --"
"Ainakin kuusi kertaa."
"Todellako?"
"No, ehkäpä siinä on vähän liikaa", hän nauroi. "Poikavuosinani
minulla oli tapana -- hm -- tuntea joskus mielenkiintoa."
"Mutta nyt olette jo sellaisen yläpuolella."
"Olisi ajattelematonta väittää sitä! Ei koskaan tiedä, mitä seuraava
päivä mukanaan tuo."
Marcia olisi vielä halunnut hiukan tiedustella kreivittärestä, mutta
sen sijaan hän virkkoi: "On vielä muutakin, mitä tahtoisin teiltä
kysyä."
"En voi luvata, että vastaan, jos menette persoonallisuuksiin."
"Miksi teillä oli eilen revolveri mukananne?"
"Te olette erittäin tiedonhaluinen nuori nainen, Miss Marcia."
"Ja te olette sangen salaperäinen mies, Mr. Sybert."
"Miksi minulla oli revolveri? Hyvin yksinkertaisesta syystä. Olin
matkustellut etelämaakunnissa rauhoittamassa kapinoitsevia; ja kun
se ei ole erittäin turvallista työtä, arvelin viisaimmaksi kulkea
aseistettuna. Revolveri on erinomainen keino, jolla ihmiset saa
valtaansa, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan en milloinkaan ole
pakoitettu käyttämään sitä. Toivoakseni nyt olette tyydytetty."
"Kiitos", virkkoi Marcia. "Eipä siltä, että uskoisin vähääkään mitä
puhuitte", lisäsi hän nauraen.
Sybert katseli häntä hetkisen kulmiaan rypistellen.
"Mitä ihmettä te oikein luulette minusta, Miss Marcia? Pidättekö
minua anarkistina, rosvona tai ehkä toisena Fra Diavolona
valepuvussa? En ole mikään noin mielenkiintoinen henkilö, olen vain
yksinäinen, rauhallinen Yhdysvaltain kansalainen."
"Miten satuitte tuntemaan niin hyvin Tarquinion, leipurin pojan?"
"Olen jo vastannut kylliksi. Ehkä nyt ripitämme teitä, Miss Marcia.
Oletteko koskaan rakastanut?"
Marcia nousi seisomaan. "Kello on neljännestä yli neljän, meidän
täytyy palata toisten luo. Roystonien täytyy ehtiä Roomaan menevään
iltajunaan."