Villa Vivalanti oli seuraavana aamuna aikaisin liikkeellä --
nimittäin tavallisuuteen nähden aikaisin. Castel Vivalanti oli
ollut työssä jo yli kaksi tuntia, kun Pietro teki kierroksen
makuuhuoneen ovelta toiselle, lausuen matelevan kohteliaasti,
"_Buon giorno_, teidän Ylhäisyytenne, jos suvaitsette, on aamukahvi
kuumana paatsamalehdossa puolen tunnin kuluttua." Kahvinjuonti
paatsamalehdossa oli aivan uusi päähänpisto, jonka Marcia oli
saanut edellisenä iltana. Ja Bianca kertoi käsiään taputtaen, että
paatsamalehto oli tänään kuin paratiisi. Sadeviikko oli saanut sen
ylt'yleensä vihreäksi; yläpuolella kaartuivat piikkipaatsaman tummat
lehdet, puiden runkoja peitti sinisen viheriä sammal, käytävillä taas
työntyi esiin nuori ruoho vivahtaen heleämmän värisenä, ja kaikkialla
tämän yllä leikittelivät kultaiset auringonsäteet. Marmoripengermällä
levitteli riikinkukko höyheniään itsetietoisesti tuntien sopeutuvansa
päivän tunnelmaan.
Marcia tuli ensimmäisenä ulos. Tullessaan pihamaalle, pääsi häneltä
ilon huudahdus nähdessään aamun ihanuuden. Hän itse, vaaleassa
kesäpuvussaan, auringon kultaamine hiuksineen oli kuin luotu
tähän ympäristöön. Hän kulki pengermän poikki ja pysähtyi kaiteen
luo katsellen kullan purppuraisen autereen läpi pienenä pilkkuna
etäisyydessä siintävää Pyhän Pietarin kirkkoa. Riikinkukko havahdutti
hänet mietteistään pöyhistellen lakkaamatta komealla pyrstöllään.
"Sinä naurettava lintu!" hymyili Marcia. "Sinä olet varmaankin jo
kaksi tuntia odotellut täällä, että joku tulisi sinua ihailemaan",
näin sanoen hän kiiruhti lehtimajaan katsomaan, että Pietro oli
täyttänyt hänen määräyksensä.
Pöytä oli katettu suihkulähteen luo, siihen missä kaartelevat
nurmikäytävät yhtyivät ja piikkipaatsamat kasvoivat puoliympyrässä.
Auringonsäteet leikittelivät puhtaalla pöytäliinalla, hopea- ja
lasiesineissä ja pienissä leivoksissa, joille oli levitetty
kullankeltaista hunajaa -- kotoisin eräästä maalaistalosta
Alban vuoristosta -- ja tämä kokonaisuus muodosti taulun, joka
olisi varsin hyvin sopinut Watteaun maalattavaksi. Marcia yhtyi
Biancan ihastukseen nähdessään tämän kaiken ja Pietrokin liikkui
ennenkuulumattoman vilkkaasti järjestellessään pieluksia ja mattoja
korituoleihin.
"Tämä on täydellistä", Marcia huudahti peräytyen muutaman askelen
nähdäkseen vaikutuksen kauempaa. "Mutta täällä ei ole ainoatakaan
kukkasta", hän jatkoi. "Se ei käy päinsä; meidän on hankittava
muutamia kieloja, Pietro. Hae sinä maljakko pöydälle, niin minä menen
poimimaan kukat", näin sanoen hän kiiruhti puutarhaan päin.
Sieltä löysi hänet Paul Dessart viiden minuutin kuluttua. Nuorukainen
tervehti tuttavallisesti, "_Felicissimo giorno_, signorina!"
Edellisen päivän synkkä pilvi oli haihtunut hänen otsaltaan niinkuin
taivaaltakin, ja hän yhtyi iloisesti Marcian puuhaan.
"Kas niin!" virkkoi Marcia nousten seisomaan ja pudistellen
hiussuortuvan silmiltään. "Sopisiko mikään paremmin
ulkoilma-aamiaiseen kuin nämä kukat?" Hän ojensi Paulia kohden
kimpun ihania, läpikuultavan valkeita kieloja kiiltävän vihreine
lehtineen. "Tulkaa", hän huudahti; "taiteilijan täytyy ne järjestää;"
ja yhdessä he kääntyivät suihkulähteelle päin. Puutarhamuurilla
kasvoi kirkkaansinisiä lemmikkejä. Nuorukainen pysähtyi, poimi niitä
muutaman ja ojensi ne käsi sydämellä tytölle.
"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä matkien
aito-italialaista tunteellisuutta. -- "Rakkahin signorina, minun
täytyy lähteä sinne, mihin velvollisuus minua kutsuu -- kauas, kauas
Perugiaan. _Non-te-scordar-di-me_."
Marcia pisti nauraen kukat vyöhönsä, mutta tunsi keveän punan
kohoavan poskilleen. Tuollaisena Paul oli aivan vastustamaton.
Saapuessaan lehtoon he kuulivat lasten ääniä, ja samassa ilmestyivät
Gerald ja Gervasio käytävälle, molemmat kantaen teevadilla
leivänmurusia, jotka he aikoivat syöttää suihkulähteessä eläville
sisiliskoystävilleen. Nähdessään katetun aamiaispöydän, he
pysähtyivät silmät suurina hämmästyksestä.
"Voi, Marcia serkku", kirkui Gerald ihastuksissaan, "syödäänkö
ulkona? Saammeko Gervasio ja minä syödä teidän kanssanne? Saammehan!
Saammehan!"
Marcia oli miettivinään.
"Saatte", hän virkkoi lopulta, "nämä ovat minun kestini, ja jos te
olette kilttejä poikia, ettekä puhu, niin minä pyydän teidätkin. Ja
kun olette juoneet aamumaitonne, ja olleet _oikein_ kilttejä, niin
saatte hiukan --" hän pysähtyi vähän, alentaen salaperäisesti ääntään
poikien kuunnellessa hörössä korvin -- "hiukan hunajaa!"
Paul Dessart nauroi; hänestä tuo lupaus oli sangen vähäpätöinen,
mutta pojat vastaanottivat sen suosiohuudoin. Gervasio esiteltiin
nuorelle maalarille, josta poika suoriutui yhtä sulavasti kuin
itse Gerald. Hän oli jo melkein unohtanut, ettei ollut syntynyt
prinssiksi. Tervehdittyään pyysi Gerald nähtävästi hiukan epäröiden
vierasta heittelemään leivänmurusia lammikkoon; mutta Paul kieltäytyi
siitä hyvin jalomielisesti, ja muutaman minuutin kuluttua molemmat
pojat kykkivät vierekkäin suihkulähteen reunalla lehtokäytävien
kajahdellessa heidän naurustaan.
Pian olivat kaikki saapuneet paikalle ja tämä tavallisuudesta
poikkeava ensimmäinen aamiainen sai yleisen hilpeän mielialan
vallitessa oikein juhlan luonteen. Geraldin ja Gervasion nauru kaikui
raikkaana ja estämättä. Molemmat istuivat kivisellä puutarhatuolilla
maitomukiensa ääressä pistellen suuhunsa voileipää, mutta heittäen
tuon tuostakin halukkaita silmäyksiä hunaja-astiaan. Edellisen
illan kummitukselle naurettiin ja siitä laskettiin leikkiä,
samalla kuin haamu itse totisena siirteli kuppeja. Riikinkukko
saapui hitaasti astellen kuokkavieraana paikalle, ja sai osakseen
monet moraalisaarnat antaessaan upean pyrstönsä laahata maata
muutamien leivänmurusien tähden, joita se maasta tavoitteli.
Ennenkuin aamiainen oli syöty, jatkoivat Sybert ja Dessart
kaikessa ystävyydessä edellisen illan väittelyä Italian kauneuden
vahingollisuudesta.
"Paul on laiminlyönyt kutsumuksensa", julisti Eleanor Royston. "Hänen
tulisi olla poliittisena vastaväittäjänä New-Yorkissa. On sääli nähdä
tuollaisen erinomaisen kyvyn, aivan valmistamatta esittää asiansa
noin kaunopuheisesti, menevän hukkaan yksityiselämässä."
Paul antoi sillä kertaa myöten ja lopetti väittelyn saaden naurajat
puolelleen. Hän selitti pitävänsä siitä, että ihmisillä on hauskaa,
ja vaikkakin italialaiset mieluinten makasivatkin päivää paistatellen
makaroonia syömässä, huvitti heitä sitä lähinnä järjestäytyä
rintamaan. Hän puolestaan odotti tapaavansa heidät vielä taivaassakin
viskellen toisiaan kultaisilla katukivillä.
Tuo vertaus sai hymyn Sybertinkin huulille; siinä oli juuri kylliksi
totta ollakseen sukkelaa. Samassa saapui Pietro ilmoittaen vaunujen
olevan valmiina heidän Ylhäisyyksiään varten, ja se sai seurueen
kiiruhtamaan hattujaan ja vaippojaan etsimään. Sybert aikoi aluksi
jäädä pois, syyttäen monia toimiaan Roomassa. Siihen vastasi Marcia
kohteliaasti, että he tulisivat häntä suuresti kaipaamaan, mutta
Eleanor Royston kieltäytyi jyrkästi päästämästä häntä.
"Tunnen sangen monta diplomaattia," hän vakuutti; "ja vaikkakin he
ovat kokonaan antautuneet valtion palvelukseen, on heillä kuitenkin
aina aikaa uhrata seurusteluunkin. Me emme laske teitä pois tuon
tekosyyn nojalla."
Paulin salaiseksi mieliharmiksi hän suostui lopulta jäämään, eikä
Marciakaan ollut siihen päätökseen täysin tyytyväinen. Kun vaunut
lähtivät liikkeelle, katsahti Marcia taakseen. Pengermän portailla
seisoivat molemmat pienet pojat käsi kädessä miettiväisinä katsellen
toisten lähtöä.
"Hyvästi, Gerald ja Gervasio", huusi Marcia heille. "Jos olette
oikein kilttejä, niin tuon teille jotain hauskaa tuliaisiksi."
Sinä päivänä oli paljon muitakin ihmisiä matkalla Genazzanoon.
Maalaiskansaa tulvi laumoittain juhlalle, toiset kulkivat jalkaisin,
toiset ratsastivat aasin selässä pienet lapset ja matkaeväät
sälytettyinä koreihin pään päälle. Pyhän Markuksen päivänä on
Genazzanossa tilaisuus sekä hartaudenharjoitukseen että huvitteluun.
Sisällä tuomiokirkossa pidetään messuja, mutta ulkopuolella
esittävät silmänkääntäjät temppujaan. Huvimatkailijamme viettivät
suurimman osan ajastaan kirkkopihalla ja nauroivat sydämestään, kun
ihmiset joka puolelta huusivat heille "Inglese" -- englantilaisia.
He söivät aamiaista erään hyvin vaatimattoman kyläravintolan
parvekkeella muutamien iloisten irlantilaisten ylioppilaiden
seurassa, jotka pitivät Pyhän Neitsyen ihmeitätekevää voimaa
kirkollisena pilantekona. Puolenpäivän jälkeen vanhempien ladyjen
katseluhalu hiukan lauhtui. Tuomiokirkossa oli juhlamenoja kello
kolmelta, ja he päättivät jäädä sitä odottamaan ravintolan matalaan
seurusteluhuoneeseen. Eleanor Royston pyysi lainkaan kursailematta
Sybertiä lähtemään tarkastusretkelle vanhaan Colonna-linnaan, joka
kohosi hiukan kaupungin yläpuolella. Sybert suostui, ja se tuntui
Marciasta suorastaan liehittelevältä suosionosoitukselta.
Hän itse ei ollut oikein selvillä mitä ajattelisi Laurence
Sybertistä. Hän tunsi yhä edelleen vanhaa vastustushalua hänet
nähdessään, mutta nyt siihen sisältyi uteliaisuutta ja mielenkiintoa
paljon enemmän kuin hänen itsensä osaksi oli tullut Sybertin
puolelta. Ja tänään hän sai harmikseen nähdä Sybertin kohtelevan
Eleanoria paljon huomaavaisemmin, kuin milloinkaan häntä itseään. Oli
uskallettua herättää Marciassa loukattua ylpeyttä.
Olihan hänellä kuitenkin Paul; pilvi Marcian otsalla häipyi
nopeasti, kun hän Margaretin ja Paulin seurassa kääntyi kirkon
pihamaalle. Paul oli oikein juhlatuulella, ja hänen sukkeluuksiaan
oli mahdoton vastustaa. Nauharuusuke koristi hänen hattuaan ja
napinlävessä riippui kullattu Neitsyen kuva; myymäkojuissa hän nauroi
ja lasketteli leikkiä ihmisten kanssa; hän tarjoutui auttamaan
temppujentekijää, joka apua kaipasi, hän ampui pilkkaan rihlapyssyllä
ja osui mainiosti, saaden palkinnoksi korean piipunnysän; sen hän
lahjoitti kohteliaasti kumartaen eräälle sievälle maalaistytölle,
joka ihaillen oli osoittanut hänelle suosiotaan. Loppujen lopuksi
hän vielä ryhtyi kaupantekoon Marcian puolesta. Marcia oli huomannut
eräällä volskilaisella naisella omituisen hiusneulan, jonka päässä
oli puristettu nyrkki, ja nyt hän halusi välttämättä sen itselleen.
Paul oli heti valmis hankkimaan sen hänelle. Koristeneula vedettiin
muitta mutkitta ällistyneen naisen tukkalaitteesta, ja kaupanteko
alkoi.
Hänkö möisi sen! Sehän oli aivan mahdotonta. Koru oli perhekalleus;
jo useiden sukupolvien aikana se oli kulkenut perintönä; hän ei
saattanut luopua siitä -- jollei mahdollisesti saisi hinnaksi hopeaa
sen painon edestä, -- raha jo vilkkui hänen silmäinsä edessä.
Paul käski tuoda vaa'an. Se oli heti saatavissa tupakkakojusta,
jonka myyjä itse hyvin tärkeän näköisenä toi sen paikalle. Toiseen
vaakakuppiin pantiin neula, toiseen ladottiin liira toisensa
jälkeen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan liiraa. Vaimo hykerteli
haltioissaan käsiään, sitä mukaa kuin kasa suureni. Yhdeksän --
kymmenen -- jo horjui vaaka. Yhdennellätoista putosi rahakuppi
kumahtaen alas, ja kauppa oli päätetty. Hyväksymisen murinaa kuului
väkijoukosta, ja joku virkahti: "Nyt Signorina on _sposata_." Sillä
volskilaisen tavan mukaan saivat vain naineet vaimoihmiset pitää
koristeneulaa tukassaan.
Marcia pudisti nauraen päätään. Hän ja Paul muodostivat viehättävän
parin seisoessaan siinä vierekkäin, eikä se jäänyt ympäröiviltä
maalaisihmisiltä huomaamatta. Italialaiset ovat hyvin kärkkäitä
löytämään romantiikkaa. "_Promessi sposi_", virkahti muuan, tällä
kertaa huvittava korostus äänessään. Paul heitti syrjäsilmäyksen
Marciaan, nähdäkseen mitä hän arveli näin odottamattomasta
kihlaantumisesta. Hän vain yhä enemmän punastuen pudisteli päätään,
ja ihmiset nauroivat iloissaan. Kun Paul ja Marcia lähtivät yhdessä
astelemaan kapeata käytävää kirkkoon päin, virkkoi Paul ojentaen
kätensä:
"Antakaa neula minulle. Talletan sen teitä varten, koska ette ole
_vielä_ oikeutettu käyttämään sitä."
Marcia antoi sen hänelle, ikäänkuin ei olisi huomannut mitään
sivutarkoitusta hänen äänessään. Tänään Paul oli niin vakuuttava, ja
Marcian täytyi yhä uudelleen harkita probleemaansa.
Kirkon pienessä etupihassa he yhtyivät seurueen muihin jäseniin.
Kaikki nousivat kirkon portaita, ja pysähtyivät katsomaan uhrilahjaa
kantavien pyhiinvaeltajien juhlakulkuetta. Niitä kulki viisikymmen- ja
satahenkisissä ryhmissä lippuja kantaen ja valitusvirsiä
hyräillen. Lähestyessään kirkkoa he lakkasivat laulamasta ja huutaen
"Ave Maria", polvistuivat suutelemaan portaita, joita astelivat.
Marcia katseli joka puolella vilkkuvia tulipunaisia ja keltaisia
liinoja, verraten mielessään tätä menoa Pyhän Pietarin kirkossa
näkemäänsä. Hänen mielestään oli vieläkin vaikuttavampaa nähdä
näiden talonpoikien polvistuvan Pyhän Neitsyen alttarin ääreen, ja
kasvoilla hehkuva uskonnollinen innostus laulavan äänensä käheiksi.
Aivan huumaantuneena ihmisvilinästä ja eri värien kirjavuudesta
kääntyi Marcia mennäkseen kirkkoon. Näiden ihmisten yksinkertainen
hartaudenharjoitus oli mukaansatempaavaa.
Kirkko oli sisältä tupaten täynnä polvistunutta talonpoikaisväkeä,
ilman täytti sinertävä uhrisavu, jonka läpi alttarilla palavat
kynttilät himmeästi hohtivat. Copleyn seurue raivasi tien erääseen
sivukappeliin, josta saattoi rauhassa katsella toimitusta. Paul
polvistui muiden joukkoon luonnosvihkoineen, ja ryhtyi salaa
piirtämään erään talonpoikaistytön kuvaa. Marcia silmäili hänen
puuhaansa huvitettu hymy huulillaan; sitten hän loi jälleen katseensa
yli polvistuneen ihmismeren. Heissä ei ollut mitään koneellista
hartautta; jos mikään, niin se ainakin lähti sydämestä. Ah, he
olivat liian jumalisia, hän äkkiä huomasi. Heidän hurskautensa meni
liian pitkälle; se riisti heiltä arvokkuuden, yksilöllisyyden ja
itseluottamuksen. Aivan Marcian jalkojen juuressa oli muuan vaimo
pitkällään maassa, ja suuteli kivipermantoa hartautensa kiihkossa.
Marcia käänsi äkkiä päänsä pois, tuntien samanlaista mielen kuohua
kuin viimeksi Pyhän Pietarin kirkossa. Nostaessaan silmänsä hän
huomasi Laurence Sybertin katselevan häneen. Hän seisoi juuri Marcian
takana ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa:
"Tämä jo riittää. Tulkaa, niin menemme pois", näin sanoen hän kääntyi
raivaten tietä ulos. He vetäytyivät ovelle päin ja toiset työntyivät
heidän paikoilleen.
Kun he pääsivät ulos, naurahti Sybert olkapäitään kohauttaen. "Kirkon
täytyy hiukan muuttaa tapojaan, ennenkuin minut saatetaan sulkea
tuohon karsinaan. Miten on teidän laitanne, Miss Marcia?"
"Heidän yksinkertainen uskonsa oli minusta niin kaunista;
mutta sitten tuli äkkiä tuo kauhea nainen, jossa heti huomasi
tietämättömyyden ja taikauskon piilevän pohjimmaisena. Kaikki on
sellaista", hän jatkoi. "Juuri, kun parhaillaan ihailee jotain
kaunista, sattuukin silmä näkemään hiukan pinnan alle. On kauheata
ruveta huomaamaan kätkettyjä tarkoituksia; ne eivät päästä enää
milloinkaan rauhaan."
"Katsokaahan tuota", Sybert virkkoi osoittaen nauraen erästä taloa,
jonka kynnyksellä lojui nukkuva porsas. "Se on nähtävästi jätetty
talonvahdiksi siksi aikaa kuin isäntäväki on juhlassa. Olette kai
huomannut, että Genazzanon jokaisessa talossa on kananpoikasille
erikoinen sisäänkäytävä, joka on sijoitettu isoon oveen. Se on
jotenkin lystikästä, eikö totta?"
Marcia katseli porsasta samalla kertaa huoaten ja naurahtaen.
"Niin, onhan se lystikästä; mutta kun sitten ajattelee, miten
alhaisella kehitysasteella sellaisten ihmisten täytyy olla, jotka
asuvat yhdessä porsaiden ja kananpoikien kanssa, silloin tuo kaikki
ei enää tunnu lystikkäältä."
"Kas vain", Sybert virkkoi. "Tehän olette edistynyt."
"Uskon sen itsekin", Marcia myönsi.
He lähtivät yhdessä kiertelemään kaupunkia. Kävellessään he sattuivat
kohtaamaan ryhmän miehiä ja poikia, jotka kuluttivat päivällislepoaan
tupakoimiseen ja arpapeliin. Joukossa oli pyhiinvaeltajia Castel
Vivalantista ja he tunsivat Marcian heti ensi silmäykseltä. Päivän
juhlatunnelma ja kaksinkertainen viiniannos oli saanut miehet
tavallista meluisemmiksi; eräs ryysyinen, virnistelevä pojannaskali
alkoi heti ilvehtiä nähdessään tulijat. Hän päästi suustaan
tavanmukaisen kerjäläisruikutuksen, pyytäen soldia. Kun hänen
ulinaansa ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, keksi hän uuden
keinon.
"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä, juosten Marcian
vieressä ja itsepintaisesti työntäen kätensä hänen eteensä, "minun on
nälkä, signorina; minun on nälkä. Säästäkää minulle Jumalan tähden
edes muutamia vehnänjyviä."
"Tuopa on uusi kerjuutapa", Marcia nauroi. "Tavallisesti he mankuvat
leipää; en ole vielä kenenkään kuullut pyytävän vehnänjyviä."
Sybert kääntyi uhkaavan näköisenä poikaan päin, joka samassa sai
jalat alleen. Mutta päästyään turvallisen välimatkan päähän, hän yhä
pitkitti ruikutustaan, toisten suureksi riemuksi.
Marcia näytti tyhjiä käsiään.
"Ei minulla ole vehnää", hän virkkoi päätään pudistellen.
Poikaviikari kääntyi toveriensa puoleen matkien häntä.
"Signorinalla ei ole vehnää", hän huusi. "Kuka antaisi signorinalle?
Hän on köyhä ja hänen on nälkä."
Joku työnsi hänelle soldon. Poika kaappasi sen ja ojensi sen Marciaa
kohden.
"Kas tuossa, signorina! Tämä mies on köyhä, mutta hän on kuitenkin
jalosydäminen. Hän lahjoittaa teille soldon, että voitte hankkia
hiukan vehnää."
Marcia nauroi huvitettuna. Mutta Sybert tarttui ankaran näköisenä
poikaa kaulukseen ja työnsi hänet muitta mutkitta syrjään.
"Mr Sybert", Marcia huudahti; "varokaa, te voitte loukata häntä!"
"Se on tarkoituksenikin", hän vastasi töykeästi ja sysäsi poikaa
vielä, niin että tämä vieri rinnettä alas.
Toiset ilkamoivat taas yhtä äänekkäästi nähdessään hänen tappionsa.
Marcia ja Sybert kääntyivät seuraavasta kadunkulmasta ja jättivät
meluavan joukon taakseen.
"Ei teidän olisi pitänyt kurittaa häntä", Marcia virkkoi. "Tuo
poikanulikka vain kujeili, tarkoittamatta mitään pahempaa. Hän on
minun parhaita ystäviäni; hänen nimensä on Beppo, ja hänen kotinsa on
leipurin vieressä."
"Jos teillä on tuollaisia ystäviä", Sybert vastasi kuivasti,
"neuvoisin minä teitä lopettamaan tuttavuutenne heidän kanssaan."
"En minä välitä tuon tapaisesta tunkeilevaisuudesta", Marcia virkkoi
iloisesti, "onhan se ainakin parempaa kuin ruikuttaminen."
"Sanoin teille eilen, Miss Marcia, että teidän ei pitäisi kulkea
yksinänne kylällä -- ja siitä varoitan teitä tänäänkin. Ette ole
lainkaan turvattu tällaisissa vuoristokylissä, joissa ihmiset eivät
ole tottuneet ulkomaalaisiin."
"Miksi ette pyydä, että setäni hankkisi minulle lastenhoitajan?"
"Alan vähitellen uskoa, että olette sellaisen tarpeessa!"
Marcia kosketti kevyesti häntä kädellään.
"Mr Sybert, pyytäisin ettette puhuisi minulle niin pisteliäästi."
"Keskustelen teidän setänne kanssa -- sen teen", hän vastasi.
Puhellessaan he olivat saapuneet linnalle. He kulkivat nostosillan
yli ja kivitetyn linnanpihan poikki ja niin oli meluava pikkukaupunki
yhdellä iskulla jäänyt selän taakse. Vuoret kohosivat korkeina
heidän edessään ja alhaalla siinti laakso; vanhan vesijohtolaitoksen
jäännöksiä näkyi ruohottuneen tien vierellä, joka johti kukkuloille.
He kulkivat eteenpäin jutellen milloin mitäkin, Marcia teki
parhaansa keskustelun ylläpitämiseksi. Hän esiintyi melkeinpä
häikäilemättömänä, ja Sybert huomasi huvikseen tytön yrittävän
kiemailla hänen edessään. Marcian suureksi hämmästykseksi Sybert
ei ensinkään vastustellut; hän vastasi samalla mitalla eikä
koettanutkaan väistää hänen katsettaan. Paikka, johon he olivat
saapuneet, kasvoi vaaleanpunaisia alppivuokkoja ja mahtavien
vesijohtolaitteiden jäännökset muodostivat viehättävän istumapaikan.
"Emmekö pysähtyisi näköalaa ihailemaan", Sybert ehdotti.
Marcia istahti esiintyöntyvälle muurikivilohkareelle ja Sybert
paneutui pitkäkseen nurmikolle hänen viereensä.
"Mr. Melville kertoi minulle tässä eräänä päivänä tavanneensa teidän
äitinne pikku tyttönä", Sybert virkkoi hetken kuluttua.
Marcia nyökkäsi nauraen. "Hän on kertonut sen minullekin -- hänen
mielestään äitini oli pahin villikissa, mitä hän milloinkaan oli
nähnyt."
"Minä sain hänestä sangen hauskan käsityksen -- uskallanpa epäillä,
tokko te olette milloinkaan ratsastanut varsoilla ilman satulaa?"
"Äitini eli Etelämaakuntien uutisviljelyksillä, kun taas minä sain
kasvatukseni New Yorkissa ja eräässä pariisilaisessa luostarissa --
eihän siellä ollut tilaisuutta varsoilla ratsastamiseen."
"Eikö äitinne kuollut teidän pienenä ollessanne?"
"Olin silloin kahdentoistavuotias."
"Voi, se oli kovaa", Sybert virkkoi myötätuntoisesti.
Marcia katsahti hämmästyneenä häneen. Hän ei ollut vielä milloinkaan
kuullut Sybertin lausuvan noin ystävällistä sanaa.
"Entä tuo Pariisin luostari?" hän kysyi. "Miten sinne jouduitte."
"Joku ehdotti sitä isälle, ja hän piti sitä erinomaisena keinona
päästä irti minusta. Ei silti, että hän ei välittäisi minusta", hän
lisäsi nopeasti, nähdessään Sybertin kummastuneen ilmeen; "mutta
tyttären kasvatus on aina probleema liikemiehelle."
"Sen voin hyvin ymmärtää", Sybert myönsi. "Entä miten menestyitte
luostarissa?"
"En kehuttavasti. Opin vain rukouksia ja ranskaa ja minulla oli
hirveä koti-ikävä."
"Entä sitten?"
"Senjälkeen minulla oli pari kotiopettajaa, sitten olin eräässä
sisäoppilaitoksessa ja lopuksi tulin collegeen." Marcia nauroi.
"Teidän olisi pitänyt nähdä isäni, kun ehdotin hänelle collegea. Hän
tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen; olinhan sen kautta taas
neljäksi vuodeksi turvassa."
"On vahinko", Sybert huomautti, "että amerikkalaiset eivät harrasta
samaa tapaa kuin Ranskassa, jossa tyttäret heti koulusta päästyään
naitetaan."
"Minä tunsin itseni melkein syylliseksi suoritettuani tutkinnon, ukko
parka oli niin onnettoman näköinen. Hän kysyi minulta, enkö haluaisi
tehdä hänen kanssaan pientä huviretkeä Venezuelaan joitakin kaivoksia
katsomaan. Se olisi ollut hauskaa, eikö totta? Minä olisin tahtonut
lähteä."
"Mutta tekö kieltäydyitte jalomielisesti?"
"Niin, minulla oli toiset suunnitelmat. Oli vuosia siitä, kun olin
nähnyt setä Howardin, ja halusin mennä hänen luokseen joksikin aikaa."
"Ja niin olette joutunut tänne Genazzanoon."
"Niin, olen joutunut tänne", Marcia toisti. "Mutta niin pian kuin
isä asettuu rauhaan, kuten muut ihmiset, menen hoitamaan hänen
talouttaan. Otan Italiasta mukaani joitakin neljännentoistavuosisadan
huonekaluja, muutamia sieviä italialaisia palvelijoita ja annan
pieniä hauskoja italialaisia päivällisiä."
"Kutsutteko minutkin joskus?"
"Tulkaa aina kun haluatte."
Marcia purskahti nauruun.
"No?" Sybert kysyi. "Mitä teitä huvittaa?"
"Puhua teille tällä tavalla -- viikko sitten ei olisi pälkähtänyt
päähänikään pyytää teitä. Ette voinut mitään eilen", hän lisäsi;
"täti Katherine pakotti teidät tulemaan minun kanssani; mutta tänään
te lähditte aivan vapaasta tahdostanne."
"Sellaisenko vaikutuksen olen teihin tehnyt? Minä kai käyttäydyn
mahdottoman huonosti."
"Kyllä -- jotakuinkin", myönsi Marcia.
"Tepä olette suora", Sybert sanoi nauraen. "Ei", hän lisäsi samassa;
"täti Katherine ei mitenkään vaikuttanut meidän tämänpäiväiseen
kävelyretkeemme. Jos tahdotte, niin kerron teille, miksi halusin
tulla. Eilen iltapäivällä tein hauskan ratsastusretken erään sangen
viehättävän nuoren naisen seurassa, ja halusin uudistaa tuttavuutta."
"Jos tuo on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kuulostaa se hyvin
epäilyttävältä. Te olette jo kolme kuukautta tuntenut tuon saman
viehättävän naisen, ettekä ole osoittanut vähintäkään halua lähempään
seurusteluun hänen kanssaan."
"Olin sokea, mutta nyt ovat silmäni avautuneet."
Hän kieritteli savukettaan suu pienessä hymyssä, kun taas Marcia
kiusoitteli hiljaisuuden kestäessä erästä kovakuoriaista, joka kaikin
mokomin halusi päästä pois kiveltä. Mihin ikänä se kääntyikin, aina
oli vastassa vihreä lehti, joka sulki tien. Se juoksi hädissään
ympyrää, koettaen turhaan löytää aukkoa, ja sen kaikki kuusi pientä
jalkaa aivan värisi tuskasta.
Sybert ojensi säälien kätensä ja toimitti sen turvapaikkaan.
"Miksi noin teette?" Marcia kysyi.
"Myötätunnosta... olen nähnyt kyllin monen naisen leikkivän miesten
tunteilla, joten saatan käsittää miltä eläinparasta tuntui. Joka
puolella oli muuri vastassa, hänen kykenemättä käsittämään mitään
salaista syytä, vaikutinta tai lakia, joka sen takana piili."
"Se oli terveellistä sille", vakuutti Marcia. "Minä annoin sille
uuden kokemuksen -- laajensin sen näköpiiriä. Kun vihdoin olisin
sen vapauttanut, olisi se tuntenut niin syvää kiitollisuutta
ajatellessaan, mistä vaarasta se oli pelastunut, että siitä olisi
tullut entistään paljon onnellisempi kovakuoriainen."
"Voihan asian käsittää niinkin", myönsi Sybert.
Marcia katseli hetken tutkivasti toveriansa. Hän muisteli kreivitär
Torrenieriä.
"Mr. Sybert", hän virkahti, "on koko joukko asioita, joita haluaisin
tietää teistä."
"Minulla ei tietääkseni ole mitään, jota olisi syytä peitellä."
"Niitä asioita ette kertoisi minulle."
"Koettakaa, niin saatte nähdä."
"Saanko kysyä mitä hyvänsä?"
"Olen käytettävissänne."
"Oletteko milloinkaan rakastanut ketään?"