Heidän ratsastettuaan läpi pitkän, holvimaisen lehtokujan, tuli
huvila näkyviin. Avonaisista ikkunoista kuului iloista naurua. Marcia
pysähdytti hevosensa päästäen puoleksi tahtomattaan tyytymättömyyttä
ilmaisevan huudahduksen. Roystonit olivat saapuneet.
"Olin aivan unohtanut", hän selitti Sybertille. "Meillähän on
päivälliskutsut tänään".
Kavioiden kapse ajotien kiviä vastaan sai iloisen joukon pihamaalle
tervehtimään myöhäisiä ratsastajia; siinä naurettiin, kyseltiin ja
toivotettiin tervetuloa.
"Lapsi kultani! Missä te olette olleet!"
"Pietro, kuulehan; kutsu tänne joku korjaamaan hevosia."
"Tuolla tavallako sinä tervehdit vieraitasi? En milloinkaan --"
"Päivällinen on odottanut jo puoli tuntia. Aloimme jo ajatella --"
"Olen ollut aivan kuolla levottomuudesta! Et kai ole kylmettynyt?"
"En, täti Katherine", Marcia nauroi vetäessään hansikkaita kädestään
ja tervehtiessään vieraita. "Mutta me olemme kastuneet melkein
läpimäriksi! Olisimme kuin uitetut, jollei Mr. Sybert olisi keksinyt
pientä, hataraa hökkeliä erään kukkulan huipulla."
"Nyt vasta olen levollinen!" huoahti setä, kun astuttiin eteissaliin.
"Aloin jo pelätä, että teille oli sattunut joku erimielisyys matkalla
ja Kilkennykissojen kohtaus uudistuisi."
"Marcia, miltä sinä näytät! Sinähän olet aivan kurainen!" huudahti
Mrs. Copley.
Hiukan hätkähtäen Marcia katsahti peiliin, korjasi hattuansa ja
pyyhkäsi kurapilkun poskeltaan. "Kentucky Lil ja Triumvirate tulivat
sellaista vauhtia kotiin, etteivät ehtineet väistää vesilätäköitä",
hän vastasi. "Kauanko saamme pukeutua, täti Katherine?"
"Vain viisitoista minuuttia", virkkoi setä; "ja sekin on
neljännestuntia pitempi kuin te oikeastaan ansaitsisitte. Jos ette
ole silloin alhaalla, syömme päivällisen odottamatta teitä."
"Muistakaa, viisitoista minuuttia!" huusi Marcia Sybertille, kun he
erosivat portaiden päässä. "Minä kilpailen teidän kanssanne", hän
lisäsi; "vaikka tytön oikeastaan pitäisi saada etumatkaa."
Huoneessaan Marcia tapasi Grantonin äänettömänä ja nyrpeän näköisenä
odottamassa. Puku oli levitetty sängylle. Marcia vaipui nojatuoliin
huoahtaen väsymyksestä.
"Te olette ratsastanut pitkän matkan", Grant on huomautti vetäessään
hänen kuraista saapastaan.
"Niin olen, Granton; ja päivällinen on jo odottanut puoli tuntia, ja
Pietro on kuin ukkospilvi ja Mrs. Copley näyttää tuskastuneelta, ja
vieraat nälkäisiltä -- ja minkänäköinen Francois on, sitä en uskalla
ajatellakaan. Meidän täytyy _lentää_; meidän maineemme riippuu siitä."
"Olenko valmis nyt?" hän kysyi jotenkin täsmälleen viidentoista
minuutin kuluttua tarkastellessaan kuvaansa peilistä.
"Te näytätte erittäin hienolta", virkkoi Granton.
"Olen kauhean väsynyt", Marcia huokasi; "menisin mieluummin sänkyyn
kuin vieraiden luo -- mutta luullakseni täytyy hyvän tavan vuoksi
kuitata päivällinen ensin."
"Tietysti", virkkoi palvelijatar huolellisesti järjestellen
laahustinta.
"Sinun filosofiasi on niin mukava, Granton! Tänäpäivänä menettelemme
aivan kuin eilen, ja samoin teemme taas huomenna. Sen kautta pääsee
ratkaisun vaivasta."
Marcia saapui salonkiin juuri parahiksi tarttuakseen Paul Dessartin
ääneti tarjottuun käsivarteen. Sybert tuli vasta, kun lientä
tarjoiltiin. Hän asettui tyhjälle paikalle Eleanor Roystonin viereen,
mumisten anteeksipyyntöjä emännälle.
"Se on anteeksiantamatonta, Sybert", Copley lausui rypistäen
otsaansa. "Sinun ei pitäisi antaa naisen voittaa itseäsi."
"Sen huoneen kalusto, jonka annoitte minulle", valitti Sybert
totisena, "on tehty kuin satimeksi kauluksennapeille. Sänky on kolme
tuumaa lattiasta -- enhän minä voinut ryömiä sen alle."
"Millä sitten selviydyitte?" Eleanor Royston kysyi.
"Lainasin isäntämme varastoista -- mutta kestipä kauan ennenkuin
löysin."
"Ensi kerralla kun tulet meille, panen vaatesäiliöni lukkojen ja
salpojen taakse", Copley ilmoitti.
Sybert tarkasteli uteliaana pientä, valkoista palloa lautasellaan.
Marcia nauroi ja huusi pöydän toisesta päästä: "Se on teidän oma
määräämänne lääke, Mr. Sybert; pankaa se viinilasiinne ja juokaa kuin
mies. Minä olen jo niellyt oman annokseni."
Näitä sanoja vaihdettaessa oli Paul Dessart ollut aivan ääneti. Hän
istui synkkänä tuijottaen pöytäliinaan, ja -- on paha sanoa sitä
Paulista -- jörötti. Marcian oli vaikea olla hänen kanssaan ensi
kerran, siitä asti kuin he olivat tutustuneet toisiinsa. Hän ei
omasta puolestaan tehnyt mitään keskustelun ylläpitämiseksi, ja kun
Marcia yritti jotain puheenainetta, ei se ottanut sujuakseen. Oli
mahdollista, että hänkin oli hiukan pahantuulinen, joka tapauksessa
vallitsi heidän välillään usein kiusallinen äänettömyys, jota nuori
mies ei yrittänytkään rikkoa. Mr. Copley ei olisi mitenkään tänä
iltana voinut sanoa, että Paul koristi päivällispöytää. Niinpä joutui
vastapäätä istuvan ranskalaisen osaksi pitää keskustelua vireillä.
Antaessaan kerran katseensa harhailla pöydän toiseen päähän, näki
Marcia Sybertin herttaisesti nauravan jollekin, mitä Eleanor oli
sanonut. Hän katseli heihin vielä toistamiseen, pannen vasten
tahtoaan merkille miten hyvin he sopivat yhteen. Eleanor oli
erikoisen kaunis vaaleansinisessä harsopuvussaan, jossa hänen
valkoiset olkapäänsä pääsivät oikeuksiinsa; Sybertin tumma hipiä
ja mustat silmät taas muodostivat esteettistä silmää tyydyttävän
vastakohdan. Hän oli kumartuneena naisensa puoleen sillä kevyen
kohteliaalla ja itsekylläisellä tavalla, joka aina oli niin suuresti
raivostuttanut Marciaa. Mutta Eleanor osasi suhtautua siihen oikealla
tavalla; hän oli yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään, ja
hymyily, jolla hän vastasi Sybertille, oli aivan yhtä ivallinen kuin
tämän oma.
Tänä iltana hän näytti läpikotaisin siltä, minä Marcia häntä aina
oli pitänyt -- täydelliseltä kosmopoliitilta -- diplomaatilta
-- päivällissankarilta. Mutta Marcia tiesi, ettei hän ollutkaan
yksinomaan sellainen; hän oli nähnyt hänet toisenlaisena
aamupäivällä, myrskyn keskellä, ja yhä vielä hän oli kuin
huumaantunut tuosta yllätyksestä. Hän muisti mitä Mr. Melville oli
sanonut sinä iltana laakerilehdossa -- hän muisti aina mitä ihmiset
sanoivat Sybertistä. Muutamat asiat näyttävät aivan takertuvan
mieleen; Sybert oli henkilö, joka antoi aihetta monenlaisiin
lausuntoihin. "Te luulette olevanne hyvin laajasydäminen, kun näette
ihmisen talonpojassa. Ettekö luule voivanne mennä askelta pidemmälle
laajasydämisyydessänne, ja löytää ihmistä maailmanmiehenkin kuoren
alta?" Marcia oli tänä päivänä nähnyt siitä vilauksen. Nyt näytti
ikäänkuin tuo hänen liikasivistyneisyytensä olisi vain naamari,
jolla hän tahtoi peittää jotain -- Marcia ei tiennyt mitä -- joka
oli kätkettynä pinnan alle. Hän etsi juuri mielessään sopivaa
selitystä siihen, kun hän kuuli nuoren ranskalaisen nauraen kysyvän:
"_Mademoiselle Copley est un peu distraite ce soir, n'est pas_ --
mademoiselle Copley on hiukan hajamielinen tänä iltana, eikö totta?"
Hiukan hätkähtäen Marcia huomasi, että joku oli puhutellut häntä.
Loppuosan ajasta hän seurasi keskustelua omalla puolellaan ja
pakottautui ystävälliseksi harvapuheista toveriaan kohtaan. Paulin
pahantuulisuus ei ollut huonosti keksittyä, tuskinpa hän olisi
voinut viisaammin menetellä. Marcia oli odottanut tapaavansa hänet
säteilevänä, innostuneena ja varmana itsestään; ja hän oli alas
tullessaan valmistautunut vastustamaan hänen ihastustaan. _Mais
voilà!_ nytpä ei ollutkaan mitään ihastusta vastustettavana. Paul
oli synkkä, äreä, osaten vaivoin peittää huonoa tuultaan edes
niin paljon kuin kohteliaisuus vaati. Joku oli kerran verrannut
häntä kreikkalaiseen jumalaan, eikä syyttä. Hän oli tänään, jos
koskaan juuri sellainen, jos vain osaa kuvitella kreikkalaista
jumalaa pahalla päällä. Marcia koetti yhä uudelleen arvailla, mikä
häntä oikein vaivasi. Ehkäpä hän oli kuin kissa, jonka turkkia
täytyi hiukan silitellä, kuten hänen serkkunsa oli vakuuttanut.
Joka tapauksessa Marciasta tuntui tämä uusi mieliala sangen
houkuttelevalta, ja sen enempää harkitsematta hän koetti parhaimpansa
mukaan silitellä. Kun vihdoin noustiin pöydästä, ei Paul enää
näyttänyt kynsiään, jollei juuri kehrännytkään.
Roystonin tyttöjen ehdotuksesta pukeuduttiin iltavaippoihin ja
lähdettiin pengermälle -- kaikki muut, paitsi molemmat vanhemmat
naiset, jotka pitivät salin lämpöistä ilmaa parempana. Mrs. Copley
valtuutti miehensä ja Sybertin joukon kaitsijoiksi. Sybert otti
kumartaen vastaan tämän tehtävän, mikä sai hiukan hämmästyneen hymyn
Eleanorin huulille. Hän ei oikein käsittänyt Sybertin asemaa talossa.
Asetuttiin ryhmään kaiteen luo, Eleanor ja Sybert vain kävelivät
edestakaisin pitkin seinän vierustaa. Eleanor pani parastaan tänä
iltana, ja hän esiintyikin erittäin edukseen; hän näytti osanneen
herättää kipinän tämänkin miehen välinpitämättömässä olennossa.
Marcia seurasi silmillään noita kahta ajatellen yhä uudelleen miten
hyvin he sopivat yhteen ja Mr. Benoit oli vähällä toisen kerran
moittia häntä hajamieliseksi.
Molemmat kävelijät yhtyivät hetken kuluttua toisiin, Eleanor
hyräillen erästä pientä ranskalaista laulua, jota sinä keväänä
yleisesti laulettiin kaikissa Pariisin kahviloissa.
"Voi, laula jotain, minkä me kaikki osaamme", lausui Margaret, ja
kääntyen keimailevasti Sybertin puoleen hän alkoi laulaa 'Fair
Howard'ia. Toiset tytöt yhtyivät häneen. Heidän äänensä kuuluivat
kaikuvina ja kirkkaina ja täyttivät öisen ilman helkkyvin sävelin. Se
tuntui omituisen oudolta tällä paikalla, keskellä Sabine-vuoristoa,
taustana vanha huvila ja Rooman Campagna jalkojen juuressa. Kun
heidän äänensä häipyivät, naurahti Sybert hiljaa.
"Voin vannoa unohtaneeni tuon laulun."
Margaret pudisti nuhtelevasti päätään. "Unohtaneenne sen!" hän
huudahti. "Mies, joka on unohtanut Alma Mater laulunsa, saisi hävetä
tunnustaa sitä. Se on aivan samaa kuin unohtaisi oman isänmaansa."
"Luulenpa", virkkoi Eleanor, "että teidän, Mr: Sybert, olisi aika
palata takaisin Amerikkaan kansallistumaan."
"Oh, Miss Royston", hän vastasi, "vähitellen häipyy mielestä
yliopistoaika, aivan kuten unhoittaa lastentarhassaolonsa."
"Ja isänmaansa", lisäsi Marcia sekä Sybertin että Paulin suureksi
tyydytykseksi.
Margaret ehdotti, että ajankuluksi lähdettäisiin tervehtimään
kummitusta. Marcia huomautti, että kummitus esiintyi vain täysikuun
aikana, mutta siitä ei välitetty. Olihan kuu jo näkyvissä, ja
tällainen tuulinen ilta, jolloin pilvet lentelivät, ja oksat
huojuivat, oli juuri omiaan kummituksen miettiä syntejään. Mr.
Copley, innostuneena kaitsijatoimeensa, huomautti, että ruoho oli
märkää; mutta olihan saatavissa kalosseja, väittivät toiset. Marcia
suostui lähtemään osoittamatta erikoista innostusta; hän pelkäsi
mahdollisesti joutuvansa kahden kesken Paulin kanssa. Mutta kun
lähdettiin, huomasi Marcia kulkevansa M. Benoit'n seurassa samalla
kuin Paul käveli edempänä tyytyväisenä nuoremman serkkunsa rinnalla,
ja Eleanor molempien kaitsijoiden kanssa muodosti jälkijoukon. Kun
saavuttiin laakerikujan päähän ja tultiin raunioiden luo, pysähtyi
Margaret pannen sormen suulleen ja saaden salaperäisellä kuiskailulla
hiljaisuuden aikaan. Nauraen yhtyivät toiset kujeiluun, ja niin
hiivittiin eteenpäin yhtä varovaisesti kuin kymmenvuotiaat pojat
intiaanileikeissään.
Himmeässä valaistuksessa näyttivät rauniot sopivilta kummitusten
tyyssijaksi. Tumma lehtiverho peitti melkein kokonaan rappeutuneet
pilarit, mutta tyhjä suihkulähde oli paljaana pienellä avonaisella
paikalla puiden välissä.
He pysähtyivät puiden varjoon ja kääntyivät puoleksi odottavina
lähteeseen päin. Siinä katsellessaan he näkivät äkkiä pelon
väristyksin hämärän miehen haamun kohoavan lähteen reunalta
ja katoavan ympäröivien puiden siimekseen. Hetken kuului vain
hämmästynyttä ähkimistä ja Margaret Roystonin tirskunaa. Paul
alkoi ensimmäisenä selvitellä tilannetta, kertoen salaperäisesti
tunteneensa muinaisen Tanskan kuninkaan kauniin ja sotaisen muodon.
Ennenkuin vielä kukaan oli oikein ehtinyt toipua ilmestyksen
aiheuttamasta vaikutuksesta, nousi toinen haamu lähteen reunalta ja
seisoi huojuen heidän edessään ilmeisesti epäröiden peräytyisikö
vai lähtisikö eteenpäin. Tämä oli jo enemmän kuin tarun vuoksi oli
tarpeellista ja huudahtaen riensivät sekä Copley että Sybert ottamaan
selvää salaperäisestä tapauksesta.
Syntyi kiihkeä sanasota. Haamu esitti äänekkäästi anteeksipyyntöjään.
Hän oli päättänyt työnsä ja halusi saada hiukan raitista ilmaa.
Nyt oli ihana ilta. Hän tuli tapaamaan erästä tuttavaansa. Hän ei
tiennyt, että signor saapuisi koskaan tänne, eihän hän muuten olisi
uskaltanut.
Ääni kuului tutulta, ja pieni pettymyksen huokaus kävi läpi
seurueen. Molemmat miehet palasivat nauraen takaisin ja Paul saneli
traagillisesti:
"Taaskin harhakuva! Jos kaikki haamut muuttuisivat hovimestareiksi,
mitenkä epäromanttinen maailma olisikaan!"
Nuori ranskalainen käänsi puheen surulliseen tarinaan.
"Entä todellinen haamu, vanha Ruhtinas, jonka aioin maalata; tämän
jälkeen hän ei enää suvaitse näyttää naamaansa haudastaan. Tämä on
häpeä! Konnan työ!" hän selitti.
Nauraen käännyttiin takaisin huvilalle, ja Marcia huomasi kulkevansa
Paulin rinnalla. Se oli käynyt aivan luonnollisesti Paulin mitenkään
siihen vaikuttamatta; mutta Marcia oli aivan varma, että Paul
käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja kysyisi hänen vastaustaan; hän
mietiskeli nyt vain millä voisi väistää hänen sanojaan. Paul kulki
hänen vieressään hiljaa vihellellen, ilmeisesti kiirehtimättä mitään
puhumaan. Kun hän rikkoi hiljaisuuden, halusi hän vain sanoa, että
lehtisammakot kurnuttivat hirveän äänekkäästi sinä iltana. Sitten hän
jatkoi, ettei hän ollut erittäin ihastunut huvilan hovimestariin;
se mies piti liian suurta melua väärässä paikassa, mutta vaikeni
oikeassa. Siitä hän siirtyi sivumennen arvostelemaan huvilan
arkkitehtuuria. Villa Vivalanti oli kuin tuhatkaunokki, jos itäistä
siipirakennusta ei otettu lukuun, se ei näet ollut tyylikäs, vaan
rikkoi suuntaviivat. Hänen mielestään nuo ranskalaisten omistamat
piparkakun muotoiset huvilat Frascatissa pitäisi parlamentissa säätää
revittäviksi.
Marcia vastaili jotenkin laiskasti hänen huomautuksiinsa, ja samalla
vaivasi päätään miettimällä oliko hän mahtanut jollakin loukata
Paulia. Tämä näytti kuitenkin erittäin hyväntuuliselta ja jutteli
yhtä miellyttävästi kuin heidän tutustumisensa ensi aikoina.
Marcia ei oikein ymmärtänyt tätä hänen uutta menettelytapaansa, ja
vaikka hän oli juuri sellaiseksi toivonut Paulia, niin -- miten
vaihtelevainen onkaan ihmisluonto -- nyt hän kuitenkin tunsi
epämääräistä harmia. Jos M. Benoit juuri silloin olisi sattunut
näkemään Marcian, olisi hän kolmannen kerran moittinut häntä
hajamieliseksi.
Palattuaan sisään vetäytyivät haamu-metsästäjät jotenkin pian
yöpuulle, sillä aamulla aikaisin oli lähdettävä Genazzanoon juhlalle.
Ennenkuin Marcia meni huoneeseensa, hän tahtoi antaa määräykset
seuraavan päivän aamiaista varten, jonka hän oli suunnitellut
syötäväksi ulkosalla. Etsiessään Pietroa hän tapasi myöskin setänsä.
Mr. Copley oli paraillaan ankarasti torumassa hovimestaria luvaten
erottaa hänet heti, jos tämäniltainen tapaus vielä uudistuisi. Hyvin
nöyränä vakuutti hovimestari Signorille tästä lähin ehdottomasti
tottelevansa hänen määräyksiään.
"Setä Howard", kysyi Marcia, "et kai vain toru miesparkaa äskeisestä?
Mitä se haittaa, että hän tapaa ystäviään vanhan huvilan alueella?
Emmehän me milloinkaan lähesty sitä paikkaa."
"En pidä tästä ystävästä."
"Kuka se oli sitten?"
"Gervasion isäpuoli."
"Mitä, ethän vain luule, että hän aikoo varastaa lapsen takaisin?"
Marcia huudahti.
"Tahtoisin nähdä hänen sen tekevän!" lausui Mr. Copley päättävästi.
"Ei hän poikaa halua", hän lisäsi. "Rahaa hän tahtoo, mutta sitä hän
ei tule saamaan. En tahdo, että hän kuljeskelee talon ympärillä ja
palvelijat tietäkööt sen myös."
Annettuaan jöröttävälle Pietrolle aamiaista koskevat määräykset
Marcia lähti vihdoinkin omaan huoneeseensa; asettaen kynttilän
pöydälle hän vaipui ensimmäiseen tuoliin, mikä eteen sattui,
huoahtaen helpotuksesta, kun ilta nyt oli onnellisesti ohi. Hän oli
väsynyt sekä ruumiin että sielun puolesta.
Vielä ei ilta ollut kuitenkaan aivan lopussa. Keveä naputus kuului
ovelle, ja Marcia avasi sen Eleanorille ja Margaretille, jotka
saapuivat silkkisissä aamupuvuissaan hänen huoneeseensa. "Päästä
meidät pian sisään", virkkoi Margaret. "Tapasimme juuri erään miehen
käytävässä."
"Se oli tuo kaikkialla läsnäoleva Pietro, joka oli sulkemassa
ikkunoita", jatkoi Eleanor. "Jos olisin sinun sijassasi, antaisin
sen miehen mennä menojaan, ja hankkisin hauskemman hovimestarin.
On luonnotonta, että italialainen palvelija on yhtä vakava kuin
englantilainen."
"Pietro parka on juuri saanut toria, ja siitä kai hänen vakavuutensa
johtuu. Onpa somaa", hän lisäsi, "juuri saman neuvon antoi minulle
Paul tänä iltana." Hän sanoi "Paul", ennenkuin ehti tarkemmin sitä
ajatella ja samassa hän punastui korviaan myöten, mutta tytöt eivät
olleet sitä huomaavinaan.
"Olemme tulleet juttelemaan", virkkoi Margaret asettuen leposohvalle
ja järjestellen pielukset mukavasti selkänsä taakse. "Toivottavasti
sinä et ole uninen."
"Olen _sangen_ väsynyt", vastasi Marcia; "mutta kymmenen minuutin
kuluttua olen jo virkistynyt."
"Emme tahdo kiusata sinua; ei tästä tule mikään koko yön kestävä
täysi-istunto", puheli Eleanor pehmeän nojatuolin syvyydestä. "Meidän
täytyy lähteä huomenna kello yhdeksältä Pyhän Neitsyen juhlaan."
"Iloitse nyt, kun olet saanut meidät tänne", Margaret virkkoi.
"Oikeutta myöten olisi meidän pitänyt nukkua Roomassa tämä yö."
"Mitenkä saitte asianne järjestetyksi?"
"Paul vei äidin Forumille katsomaan jotain juuri maasta kaivetuita
muinaisesineitä; sillä aikaa Eleanor ja minä haalimme tavarat kokoon
ja pakkasimme Perugian matkaa varten. Kun hän palasi takaisin, oli
meillä kaikki kunnossa ja hatut päässä odottelimme lähtöä. Äiti
tointui vasta kun istuimme junassa, eikä hän silloin voinut meille
mitään puhua Mr. Copleyn kuullen. Kun on kysymys matkoista", Margaret
lisäsi, "ei äiti yleensä milloinkaan toimi hetken mielijohteen
mukaan."
"Ei ainakaan usein", täydensi Eleanor, "mutta on sekin joskus
tapahtunut. Kesken kaiken", hän jatkoi, "keskustelkaamme Mr.
Sybertistä; minä en suoraan sanoen oikein käsitä hänen asemaansa
teidän perheessänne. Mitenkä voi käydä päinsä, että sinä teet pitkiä
ratsastusmatkoja aivan kahden nuoren miehen kanssa? Eihän sellaista
tapahtunut milloinkaan, kun minun äitini oli sinun holhoojasi."
"Ei", myönsi Marcia; "se on kyllä totta. Mutta Mr. Sybertin suhteen
on hiukan toista. Eihän hän, katsos, oikeastaan ole mikään nuori mies
enää; hän on setäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan saapuvilla, kun
en löytänyt Angeloa mistään, ja niin tuli hän Angelon tilalle."
"Hän on siis jonkunlainen sijais-tallirenki", virkkoi Eleanor.
"Lieneekö hän niinkään tyytyväinen siihen virkaan."
"Ei hän voinut vastustella!" Marcia nauroi. "Täti Katherine pakotti
hänet siihen."
Eleanor katseli Marciaa kasvoillaan yhä hämmästyneempi hymy. "Puhut
Mr. Sybertistä ikäänkuin hän olisi sinun iso-isäsi ikäinen. Mitenkä
vanha hän on, jos sallit kysyä?"
"En tiedä. Melkein yhtä vanha kuin setä Howard. Viiden- tai
kuudenneljättä, luullakseni."
"Miestä, joka on alle viidenneljättä, ei minun mielestäni kannata
puhutellakaan."
"Oh, loruja!" huudahti Margaret. "En ole eläissäni kuullut kenenkään
puhuvan paremmin kuin Paulin, ja hän on täsmälleen viidenkolmatta
vuoden vanha."
"Paulin puhe on sanojen helinää; hänellä ei ole mitään aatteita",
väitti Eleanor.
Syntyi hetken hiljaisuus, ja Eleanor nojautui eteenpäin tarkastellen
muutamia sateenkaarenväreissä hohtavia lasinpalasia, joita oli
pienessä rasiassa pöydällä. "Mitä nämä ovat?" hän kysyi.
"Ne ovat hajuvesipullojen palasia, jotka eräs palestirnalainen
haudankaivaja löysi vanhasta etruskilaisesta hautaholvista. Hänellä
oli muutamia pronssipeilejäkin ja ihastuttavat kultaketjut -- olisin
hirveän mielelläni halunnut saada ne, mutta hän ei suostunut myymään;
ne joutuivat erääseen Rooman museoon. Eivätkö nämä lasipalatkin ole
hauskoja? Aion juotattaa ne kultaan hattuneuloiksi."
"Tässä on pieni pullo, jossa on tuskin säröäkään." Eleanor piteli
sitä kynttilän liekkiä vasten antaen valon langeta sen pinnalle.
"Kenen luulet omistaneen sen ennen sinua, Marcia?"
"Ehkäpä se oli jonkun tytön, joka on maannut haudassa jo vuosisatoja."
"Ja hänen ketjunsa ja peilinsä ja hajuvesipullonsa ovat yhä vielä
olemassa. Miten paljon ne kertovatkaan!"
"Luojan kiitos, ettei sellaisia tavaroita enää panna
ruumisarkkuihin", Marcia virkkoi; "muutenhan kahdentuhannen vuoden
kuluttua joku toinen tyttö taas vuorostaan voisi puhua meistä samaan
tapaan."
"Kahdentuhannen vuoden kuluttua", sopersi Eleanor. "Suoraan sanoen,
minä tunnen niiden yhdeksän vuoden, jotka olen ollut seuraelämässä,
häipyvän mitättömiin!" Hän laski pullon takaisin rasiaan ja nojautui
naurahtaen taaksepäin tuolissaan. "Eikö totta, että Amerika tuntuu
hiukan värittömältä Italian jälkeen? Siellä ei saa mitään voimakkaita
vaikutteita."
"Italiassa niitä saa melkein liikaa", virkkoi Marcia.
"Miten kauan aiot viipyä täällä?"
"En tiedä. On paljon parempi, ettei päätä mitään varmasti. Viivyn
mahdollisesti noin vuoden ajan setä Howardin luona."
"Minä pidän sinun sedästäsi, Marcia. Hän osaa mainiosti lausua
sukkeluuksia nauramatta."
"Voi", huokasi Marcia, "kyllä hän osaa!"
"Mitä taas Mr. Sybertiin tulee --" puhkesi Margaret pilkallisesti
puhumaan.
"Minusta hän on mielenkiintoisimpia miehiä, mitä olen tavannut
Euroopassa", tunnusti Eleanor kylmäverisenä.
"Mielenkiintoisimpia miehiä mitä olet tavannut Euroopassa?" Marcia
avasi silmänsä selkoselälleen. Sellainen väite sisälsi jo paljon ja
Eleanorilla oli kokemusta. "Mitä sinä tarkoitat?" Marcia kysyi.
"Niin", virkkoi Eleanor asiantuntijan varmaan tapaan, "ensinnäkin
ovat hänen kasvonsa sangen vaikuttavat. Oletko koskaan huomannut,
että hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset kuin Filippino Lippillä
on Uffizin kokoelmissa. Ajattelin sitä koko ajan kun puhuin
hänelle -- tuollaiset uneksivat italialais-silmät, tiedäthän -- ja
amerikkalaisen suu. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden;
tulee ihmeissään ajatelleeksi mitähän sellainen mies voi saada
aikaan."
Kun Marcia ei sanonut siihen mitään, jatkoi hän:
"Hänellä on kauhean intresantti elämäntarina. Me tapasimme hänet
vieraisilla viime viikolla, ja Mr. Melville kertoi minulle
jäljestäpäin kaikki mitä tiesi hänestä. Hän syntyi Genuassa --
isä oli Yhdysvaltojen konsuli -- ja sai kasvatuksensa keskellä
Italian yhdistymisen aikaisten taistelujen melskeitä. Ilma, jota
hän hengitti, oli täynnä politiikkaa. Hän on paremmin perillä
italialaisista kuin he itse. Hän puhuu heidän kieltään kuin
syntyperäinen italialainen eikä hän koskaan --"
"Oh, kyllähän minä tiedän, mitä Mr Melville sinulle puhui", keskeytti
hänet Marcia. "Hänhän pitää Mr. Sybertistä."
"Niinhän tekevät useimmat ihmiset."
"Kysy serkultasi hänestä. Kysy Mr. Carthropelta, englantilaiselta
kuvanveistäjältä. Kysy keltä muulta hyvänsä -- lukuunottamatta
setääni -- niin saat kuulla mitä he sinulle kertovat."
"Mitä he kertovat sitten?"
"Jokainen eri juttuja."
"Tosiaanko! Hänhän on tuntemisen arvoinen!"
"Minä inhoan häntä!" Sen sanoi Marcia yhtä paljon tottumuksesta kuin
vakaumuksestaan.
Eleanor katseli häntä hetkisen tutkivasti, sitten hän huomautti:
"Sanon sinulle yhden asian, Marcia Copley; ja se on se, että
maailmassa on sangen vähän mielenkiintoisia miehiä. En muista
tavanneeni kuin puolen tusinaa kaiken kaikkiaan."
"Ja sinulla on kokemusta", virkkoi Marcia.
"Yhdeksän seurustelukautta."
"Ketkä ne sitten olivat, nuo puoli tusinaa?"
"Ensimmäinen oli eräs runoileva poliitikko Kansasissa. Hänessä oli
ihmeellinen sekoitus karkeutta ja tahdikkuutta -- hän oli ihmeen
sukkela muutamissa asioissa, kun taas toisissa odottamattoman
tietämätön. Hän ei ollut milloinkaan lukenut _Hamletia_; sanoi
kuitenkin kuulleensa puhuttavan siitä. Toinen oli eräs ylen
sivistynyt venäläinen. Hänet tapasin Kairossa. Hän puhui seitsemää
kieltä, mutta ei pitänyt niistä ainoatakaan kyllin täydellisenä
ilmaisemaan hänen ajatuksiaan. Sitten oli --"
"Insinööri", puuttui Marcia puheeseen. Hän oli kuullut insinööristä
sekä Eleanorilta itseltään että hänen äidiltään.
"Aivan niin", myönsi Eleanor, "hän oli Claytonin huvipurren
insinööri. Me matkustimme heidän kanssaan kaksi vuotta sitten ympäri
Välimerta ja ainoa intresantti mies laivalla oli tuo insinööri. Hän
oli englantilainen, oli asunut Intiassa ja Birmassa ja sadoissa
muissa paikoissa. Aluksi en saanut häntä paljoakaan puhumaan; hän
oli sangen ujo kuten englantilaiset ovat, niinkuin tiedät. Mutta
nähtyään, että olin todella huvitettu, hän kertoi mitä ihmeellisimpiä
tarinoita. Minulla ei ollut usein tilaisuutta keskustella hänen
kanssaan -- hän ei, katsos, miellyttänyt äitiä. Se oli aikaa, jolloin
äiti oli kuohuksissaan", hän lisäsi naurahtaen. "Sen sijaan, että
olisimme jatkaneet matkaa Port Saidiin tällä laivalla, nousimmekin
maihin Aleksandriassa ja matkustimme Kairoon lopputalveksi. Siellä
tapasin venäläisen. Hän oleskeli silloin lammaspaimenten seurassa."
Eleanor pysähtyi, muistellen menneitä ja leikitellen pienellä
etruskilaisella hajuvesipullolla.
"Entä ne muut?" muistutti Marcia.
"No, odotappas nyt", Eleanor nauroi. "Tunsin kerran erään
sielutieteen professorin muutamasta Uuden Englannin lukiosta. Hän
oli kuluttanut koko elämänsä ajattelemiseen ja oli tullut sangen
omituisiin lopputuloksiin. Hän oli äärimmäisen mielenkiintoinen
-- ei tiennyt vähintäkään tästä maailmasta." Eleanorin kasvoilla
kuvastui ikäänkuin jonkinlainen katumuksen varjo, ja hän käänsi
nopeasti puheen professorista. "Sanoinko, että niitä oli vielä
enemmän? En käsitä kuka saattaisi olla viides, jollen laske siksi
hevosenkengittäjää, joka nai minun palvelustyttöni. En koskaan
tullut tuntemaan häntä persoonallisesti; arvostelin häntä vain
tytön kertomusten mukaan. Hän pieksee vaimoaan ollessaan vihainen;
mutta jäljestäpäin hän esittää niin monet anteeksipyynnöt, että
tyttö nauttii siitä. Oletko lukenut _Wuthering Heights'in_? Minun
mielestäni hän on aivan kuin Heathcliffe. Tahtoisin todella oppia
tuntemaan hänet. Hän olisi tutkimisen arvoinen."
"Sepä juuri onkin harmillista", valitti Marcia. "Jos olisi mies,
saisi kuljeskella kaikkialla ja tutustua keneen hyvänsä, välittämättä
siitä onko hän prinssi vai hevosenkengittäjä; mutta kun on
tyttö, täytyy odottaa, kunnes tulee esitellyksi teekutsuissa. Ja
teekutsuissa ei ole milloinkaan mielenkiintoisia ihmisiä."
"Aivan niin", myönsi Eleanor; "tuo on osittain totta. Mutta toiselta
puolen uskon varmasti, että kun on tyttö, oppii ihmisiä paremmin
tuntemaan -- oppii näkemään, mitä he oikein sisimmässään ovat. Miehet
ovat sangen herkkiä uskoutumaan."
"Pidätkö, että Mr Sybertkin osoittaa niin suurta luottamusta?"
"E-ei, enpä voi sitä sanoa. Hän on omituinen, eikö totta? Tuntuu
aina siltä kuin hän ei puhuisi sitä, mitä hänen mielessään liikkuu
-- juuri senvuoksi tahtoisin oppia tuntemaan hänet. Miehen tekee
mielenkiintoiseksi se mitä hän ajattelee, hänen mahdollisuutensa,
eikä se mitä hän toimittaa."
Margaret nousi haukotellen. "Jos alatte väitellä mahdollisuuksista,
lähden minä nukkumaan. Tule sinäkin, Eleanor. Huomenna on Pyhän
Neitsyen juhla, ja meidän on lähdettävä kello yhdeksältä."
Eleanor nousi haluttomasti. "Toivoisin, että emme lähtisi Perugiaan
keskiviikkona. Jäisin paljon kernaammin tänne Marcian luo."
"Ja Mr. Sybertin luo", kiusasi Margaret.
"Aivan niin, myöskin Mr. Sybertin luo", tunnusti Eleanor. "Ennenkuin
pääsee hänestä selville, on hän alituisena päänvaivana."
"Hän on kuin joku algebran probleema", tuumi Marcia. "On annettu
joukko arvoja, jotta x voitaisiin määrätä. Menetellään aivan
sääntöjen mukaan, mutta x:n arvoa ei sittenkään saada selville."
Margaret pysähtyi ovelle käärien vaipan toogan tavoin ympärilleen.
"Kun puhutte intresanteista ihmisistä", hän huudahti, "niin unohdatte
kokonaan erään ja se on Paul. Hän on äärettömän hauska poika."
"Sepä hän juuri onkin", virkkoi Eleanor. "Hauska poika -- _et c'est
tout_. Hyvää yötä, Marcia! Kun palaamme Perugiasta, istumme koko yön
puhellen intresanteista miehistä. Se on intresantti keskusteluaihe."