Sadepisarat putosivat jo tiheään, kun he saapuivat majalle. He
nousivat nopeasti hevosen selästä ja työntyivät sisään laajaan
kivestä rakennettuun holvikäytävään, joka teki eteisen virkaa.
Sisäänkäytävän kohdalla oli karkeista laudoista kyhätty ovi, joka oli
raollaan ja paukahteli tuulessa. Sybert vetäisi sen auki ja talutti
hevoset sisään. Se näytti olevan viinikellari, joka arvatenkin
oli luostarin omaisuutta. Huone oli matala, mutta avara, lattia
likainen ja seinät epätasaisesti muuratut; taka-osassa häämöitti
kaksi suunnatonta juomanpanoallasta, ja lattialla oli hajallaan
maanviljelyskaluja. Ilma oli kosteata ja löyhkähti viiniltä ja
käyneeltä rypälemehulta.
Sybert kiinnitti hevoset ohjaksilla matalaan puomiin ja Marcia
istuutui erään auran nojaan ja tutki miettiväisenä ympäristöään.
Vähän ajan kuluttua saapui Sybert hänen luokseen.
"Ei tämä ole erittäin miellyttävä pakopaikka, mutta täällä on ainakin
kuivempaa kuin avoimella tiellä".
Marcia siirtyi hiukan ja tarjosi Sybertille osan istuimestaan.
"Luulen, että voin käyttää tätä hyväkseni", hän virkkoi vetäen esiin
laudanpätkän, jonka asetti jotakuinkin epävarmasti kallelleen auran
poikki. Varovasti he istuutuivat sille ja Marcia huomautti --
"Jos teidän toivonne toteutuisi, Mr. Sybert, niin istuisimme
McCormickin niittokoneella".
"Siinä olisi ainakin mukavampi olo", hän vastasi. Ulkona satoi
rankasti ja tuon tuostakin välähti salama. Sisämaasta päin, yli
Volscian vuorten ajelehti synkkiä pilviä, jotka kasaantuivat yhä
raskaammiksi heidän yläpuolelleen. Marcia istui katsellen nousevaa
myrskyä ja huudahti sitten äkkiä:
"Tällainen tilanne sopisi vaikka johonkin romaaniin! Joudutaan
keskelle ukonilmaa Sabine-vuoristossa, ja etsitään suojaa autiosta
viinikellarista -- se kuulostaa aivan Duchessin romaaneilta".
"Siinä on tuttu kaiku", Sybert myönsi. "Teidän osallenne jää vain
nyrjäyttää nilkkanne".
Marcia naurahti hiljaa, jännittynyt sävyäänessään.
"Minulla ei ole ollut eläissäni niin monia seikkailuja kuin nyt,
tultuamme Villa Vivalantiin -- Marcellus, Gervasio, Gervasion
isäpuoli ja nyt tämä rajuilma vuoristossa! Jos tätä yhä jatkuu en
käsitä, miten meidän täällä olomme lopulta päättyy".
"Henry James, kuten tiedätte, sanoo että vain henkiset seikkailut
ovat jonkun arvoisia".
Marcia suhtautui epäilevästi tähän väitteeseen.
"Henkisistä seikkailuista", hän huomautti, "ei koskaan voi
olla varma, _oliko_ se todella seikkailu; saa aina pelätä itse
kuvittelevansa puolet. Minä harrastan enemmän sellaisia, jotka
ulkonaisestikin ovat jännittäviä. Todellisessa verenvuodatuksessa on
jotain viehättävää".
Sybert käänsi välinpitämättömän näköisenä katseensa hänestä.
"Oh, jos te haluatte pelkkää verenvuodatusta", hän virkkoi kuivasti,
"saatte nähdä sitä missä teurastajan puodissa hyvänsä".
Marcia katseli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Luulen, että te
tieten tahtoen olette ilkeä, Mr. Sybert. Teillä on --" hän tapaili
sanaa, mutta kun ei keksinyt sopivaa, lausui hän hyvin ylimalkaisesti
-- -- "_kauhea_ tapa vastata ihmisille".
Sybert kääntyi nauraen Marcian puoleen. "Jos todella uskoisin teidän
tarkoittaneen mitä puhuitte, ottaisin vieläkin 'kauheamman' tavan".
"Puhun täyttä totta", Marcia selitti. "Olen aina mielelläni lukenut
tappeluista, juonista ja murhista. On hauskaa kun hieman annetaan
veren räiskyä. Se on kuin jonkunlainen rohkeuden konkreettinen
symbooli".
"Oo -- minä näin tässä eräänä päivänä tuollaisen rohkeuden
konkreettisen symboolin, mutta en voi sanoa, että se vaikutti minuun
puoleensavetävästi".
"Mitä se oli?"
"Näin miehen, joka makasi tiensyrjässä, verisessä ja likaisessa
vesilätäkössä, suu auki ja pari tikarin haavaa niskassaan, aivot
vedettyinä kasvoille -- aivot saattavat kyllä olla hyödylliset, mutta
kauniit ne eivät ole".
Marcia katseli totisena häneen, heikko inhon ilme kasvoillaan.
"Te kai arvelette, että olen nyt kauheampi kuin milloinkaan?"
"Niin", virkkoi Marcia, "sen teen".
"Älkää sitten lausuko niin päättömiä väitteitä, kuin että pidätte
verenvuodatusta viehättävänä. Maailma on jo päässyt siitä
mielipiteestä. Sallitteko että poltan? En luule, että olisi haitaksi
tällä paikalla saada hiukan tupakansavua".
Marcia nyökkäsi myöntäen ja katseli ääneti häntä, kun hän otti
savukkeen ja etsi taskustaan tulitikkuja. Takin taskusta hän ei niitä
löytänyt, vaan rupesi kaivelemaan liivintaskujaan. Äkkiä Marcia
huudahti --
"Mitä teillä on taskussanne, Mr Sybert?"
Tyytymättömyyden varjo kuvastui Sybertin kasvoilla.
"Se on räjähdyspommi".
"Revolveri! Mitä varten te kannatte sitä? Sehän on vastoin lakia".
"Elkää toki kertoko poliisille", Sybert pyyteli. "Olen aina
mielelläni leikitellyt tuliaseilla; se on tottumus, josta en ole
päässyt".
"Mitä varten te kannatte sitä?" tiedusteli Marcia uudelleen.
Sybert löysi tulitikkunsa ja sytytti savukkeensa hiljaa mielessään
harkiten. "Te kyselette liian paljon, Miss Marcia", hän virkkoi
alkaen astuskella edestakaisin savisella lattialla.
Marcia jäi istumaan nojaten kyynärpäätä polveensa, poski käden
varassa ja katseli ulos myrskyyn. Samassa Sybert tuli takaisin ja
istuutui taas hänen viereensä.
"Onko meidän välirauhamme rikottu?" hän kysyi.
Ennenkuin Marcia ehti vastata, välähti kirkas salama, jota seurasi
korviatärisyttävä ukkosen jyrähdys. Kohisten syöksyi sadevesi
irtonaisia tiilejä vasten saaden aikaan kanuunanjyrinää muistuttavan
äänen. Ilma tuntui värähtelevän sähköstä. Hevoset sätkyttelivät ja
pärskivät kauhuissaan, ja Sybert ponnahti pystyyn rauhoittamaan niitä.
"Jumalan tähden! Tämäpä on rajuilma!" hän huudahti.
Marcia hypähti oviaukolle ja seisoi siellä katsellen myrskyn vallassa
olevaa laaksoa. Vettä tuli melkein kuin saavista kaataen; pilvet
riippuivat matalalla, mustina ja läpitunkemattomina paitsi silloin,
kun välähtävä salama repäisi ne kahtia. Vuoren huipulla, laakson
toisella puolen kohosi neliskulmainen luostarintorni uhmailevana
myrskyn keskellä, sypressien ympärillä huojuessa ja rimpuillessa
kuin kuolintuskissaan. Sybert saapui hänen viereensä ja molemmat
katselivat ääneti myrskyn riehuntaa.
"Tuossa", huudahti Sybert äkkiä, äänessään voitonriemua -- "tuossa
on Italia!" Hän osoitti vanhoja muureja, jotka kohosivat niin
järkkymättöminä myrskyn keskellä. "Tuolla tavalla ovat italialaiset
jo monet vuosisadat uhmanneet tyranniutta, vallankumousta ja sortoa,
ja tuohon tapaan he vastedeskin jatkavat."
Marcia katsahti häneen nopeasti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen,
jota hän ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Sisäinen tuli
näytti niitä valaisevan. Pienen hetken ajan hän kahlehti Marcian
katseen, sitten hänen silmäluomensa taas painuivat ja tavallinen
välinpitämättömyyden ilme palasi.
"Tulkaa istumaan", hän virkkoi; "te kastutte".
He palasivat taas auralleen ja istuivat vierekkäin, katsellen ulos
myrskyyn. Sateen ropina tillejä vastaan heidän päänsä yläpuolella
teki keskustelun vaikeaksi, eivätkä he yrittäneetkään puhua
keskenään. Mutta he tunsivat sähköisesti toistensa läsnäolon;
myrskyn hurja kiihko oli saanut heidät molemmat valtoihinsa. Marcia
hengitti nopeasti avoimin huulin, hänen poskensa kuumottivat, hänen
tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen syvän harmaissa silmissään
oli tulinen hehku. Hänen kasvonsa tuntuivat luovan valoa synkkään
kellarihuoneeseen. Sybert katsahti häneen pari kertaa sivulta päin
puoleksi hämmästyneenä; Marcia ei näyttänyt sellaiselta, jollaiseksi
Sybert oli hänet otaksunut. Hän piti käsiä sylissään ajatuksissaan
hypistellen hansikkaitaan ja ratsupiiskaansa. Hänen kätensä näyttivät
valkoisilta ja pehmeiltä tummaa pukua vastaan.
Äkkiä teki Marcia kysymyksen.
"Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen, Mr. Sybert?"
"Olen teidän käytettävissänne", hän virkkoi kumartaen.
"Lupaatteko puhua totta?"
"Oh, aivan täyttä totta".
Marcia katseli hetken aikaa helmaansa ja silitteli miettiväisenä
hansikkaittensa sormia. "No niin", hän virkkoi vihdoin, "en
oikeastaan loppujen lopuksi tiedä mitä teiltä tahtoisin kysyä; mutta
ilmassa on jotakin, jota minä en ymmärrä. Sanokaa minulle totuus
Italiasta".
"Totuus Italiasta?" Hän toisti sanat silminnähtävästi hämmästyneenä.
"Viime viikolla, kun olimme Roystoneilla, puhuivat kaikki
vehnäkadosta ja melskeistä leivän tähden, ja jos minä tein joitakin
kysymyksiä, vaikenivat kaikki. Howard setä ei milloinkaan kerro
minulle mitään; hän vain laskee leikkiä, kun minä kysyn häneltä".
"Hän pelkää", virkkoi Sybert. "Ei kukaan uskalla sanoa totuutta
Italiasta; se on majesteetinrikos".
Marcia katsahti nopeasti Sybertiin nähdäkseen mitä hän tarkoitti.
Hän oli aivan vakavan näköinen, mutta ärsyttävä hymy väreili hänen
huulillaan. Marcia katseli taas ulos vihainen ilme silmissään. "Oh,
minusta te olette ilkeä!" hän huudahti. "Sekä te että setä Howard
käyttäydytte niinkuin minä olisin kymmenvuotias. Minun mielestäni
vehnäkato on asia, josta ei kannata laskea leikkiä".
"Miss Marcia", Sybert vastasi rauhallisesti, "jos tahtoo säilyttää
ymmärryksensä silloin, kun asiat kärjistyvät määrättyyn kohtaan,
silloin ei voi tehdä muuta kuin laskea niistä leikkiä".
"Kertokaa minulle", pyysi Marcia.
Hänen kasvonsa ilmaisivat levotonta odotusta. Sybert sulki silmänsä
puoleksi ja katseli ääneti maahan. Pari päivää aikaisemmin hän olisi
kiihkeästi halunnut singauttaa koko jutun hänelle vasten kasvoja,
näyttää hänelle kuin kuvasta koko sen surkeuden, jonka hänen isänsä
oli aiheuttanut; mutta nyt tunsi hän yhtä voimakkaasti kuin Marcian
setä, että hänen ei pitänyt saada tietää sitä.
"Kun ette kerran voi asiaa millään auttaa, miksi tahtoisitte sitä
ymmärtää? Maailmassa on niin paljon ikäviä asioita, ja meitä on
jo niin paljon, jotka tiedämme niistä. Minusta on --" hän kääntyi
Marcian puoleen hiukan hymyillen, mistä tyttö ei loukkaantunut --
"niin, minusta on, tiedättekö, helpotus nähdä muutamia ihmisiä, jotka
ottavat onnensa suoraan taivaan lahjana tekemättä kysymyksiä".
"Minä en ole mikään pikkulapsi. Enkä minä halua ottaa vastaan onneani
tuolla tavalla".
"Te siis tahdotte kuulla Italiasta. No niin", hän lausui synkästi;
"voin kyllä antaa teille koko joukon tietoja". Hän nojautui eteenpäin
kyynärpäät polvien varassa vedellen ratsupiiskallaan vakoja likaiseen
lattiaan ja puhui välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin olisi
ladellut jotain hintaluetteloa.
"Nuo ihmisparat maksavat kolme neljäsosaa veroista. Pienimmistäkin
tarve-esineistä heitä verotetaan, kuten leivästä, suolasta, lihasta,
keittoastioista -- kun taas vaunut, palvelijat, jalokivet ja muut
senkaltaiset ovat siinä suhteessa vapaat. Kun hallitus on puristanut
kansalta kaiken minkä on saanut irti, ottaa kirkko oman osansa,
ja sitten puuttuu hallitus uudelleen asiaan valtioarpajaisineen.
Romaanilaiset kansat ovat jo itsessään sangen taipuvaisia pelaamaan
uhkapeliä valtion tarvitsematta niitä siihen erikoisesti yllyttää.
Osa näin kerätyistä valtiontuloista menee armeijan ylläpitämiseen,
mikä sisältää sen, että maalaisnuorukaisia laahataan toimettomuuteen
ja muuhun, jota ilman heidän olisi parempi olla. Osa taas kulutetaan
teatterien, suihkulähteiden ja Viktor Emmanuelin kuvapatsaiden
rakentamiseen. Suurin osa rahoista jää virkamiesten taskuihin. Te
voitte luulla, että Amerikan politiikka on niin turmeltunut kuin
olla voi, mutta minä vakuutan teille, ettei niin ole asian laita.
Italiassa eivät papit anna kansan äänestää, ja parlamentissa
päätetään kaikki muutamien harvain tahdon mukaisesti. Kansa on
tietämätöntä ja taikauskoista, enemmän kuin puolet heistä ei osaa
lukea eikä kirjoittaa, ja hallitus ei yritäkään korjata asiaa.
Maanviljelijän päiväansio on vain kaksikymmentä, kolmekymmentä
centiä, ja sillä hänen pitäisi elättää itsensä ja perheensä. Onneksi
on toimeentulo helppoa, muuten ei ainoakaan maanviljelijä pysyisi
hengissä".
"Viime vuonna --" hän pysähtyi hetkeksi ja vihan puna kohosi
hänen tummahipiäisille kasvoilleen -- "viime vuonna menetti
viisitoistatuhatta ihmistä järkensä nälän vuoksi, ja se tapahtui
Lombardiassa, Venetiassa ja rajamaakunnissa, jotka kaikki ovat
Italian hedelmällisimpiä seutuja. Näiden _pellagrosien_ lapsista
tulee idiootteja tai vaivaisia, ja kymmenen vuoden kuluttua
voitte nähdä heidän kirkkojen portailla ojentelevan kuihtuneita
käsiään kuparilantteja anoen. Tälläkin hetkellä asuu Napolissa
kymmenentuhatta ihmistä kosteissa luolissa ja kellareissa, sairastaen
keuhkotautia, tai risatautia ja kituen nälässä".
Hän nojautui eteenpäin ja katseli säihkyvin silmin suoraan tytön
kasvoihin.
"Marcia, näinä viimeisinä viikkoina olen nähnyt -- Jumalani!" hän
huudahti, "_mitä_ kaikkea olenkaan nähnyt!"
Hän ponnahti pystyyn ja astui ovelle. Marcia katseli pelokkaana hänen
jälkeensä. Hänen sanansa tuntuivat vielä väräjävän ilmassa. Marcia
tunsi vapisevansa, ja sai vaivoin, puoleksi läähättäen hengitetyksi.
Hän sulki silmänsä, ja silloin hänen eteensä kohosi kuvia, joita hän
ei olisi toivonut näkevänsä. Hän ajatteli Castel Vivalantin köyhäin
suurta joukkoa, niitä luisevia, kurttuisia käsiä, joita joka puolella
ojentui pyytämään kuparilanttia, lapsilaumoja, joiden kasvoihin
ankara nälkä oli painanut leimansa. Hän ajatteli asumuksia, joissa
he elivät -- noita viheliäisiä, pimeitä, saastaisia ja kosteita
pesiä. Eikä se ollut heidän oma syynsä, sitä hän yhä uudestaan
kertasi mielessään; se ei ollut heidän syynsä. He olivat rehellisiä,
säästäväisiä ja työnhaluisia; mutta heillä ei ollut kylliksi
liikkumisalaa.
Marcia istui hetken aivan hiljaa, tuntien soimaavina mielessään monia
asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut tuskin aavistustakaan.
Sitten hän sattui katsahtamaan taakseen ja näki suuret
juomanpanoaltaat, jotka törröttivät pimeässä kellarissa. Hän alkoi
äkkiä kuvitella mielessään, että ne olivat vertauskuvia, näkyväisiä
merkkejä siitä painosta, jonka yhteiskunta on laskenut köyhien
hartioille, riistämällä heiltä kaiken hyvän, kaiken onnen ja kaiken
toivon. Hän tuijotti niihin kuin lumottuna, ne näyttivät hänestä
paisuvan ja kasvavan kunnes ne valtaavina täyttivät koko kellarin.
Hän hypähti pystyyn hiukan vapisten ja melkein juoksi ovelle.
"Lähdetään pois!" hän huudahti.
"Mikä on hätänä?" Sybert kysyi, tutkien tytön kasvoja.
"Ei mikään. Tahtoisin jo lähteä. Sade on tauonnut".
Sybert talutti hevoset ulos ja auttoi Marcian satulaan.
"Mikä teidän on?" hän kysyi uudelleen. "Teidän kätenne vapisee.
Pelästytinkö teidät jollakin?"
Hän pudisti ääneti päätään. Kun he saapuivat tielle, hän hengitti
syvään raikasta ilmaa ja katsahti taakseen naurahtaen hermostuneesti.
"Minulla oli inhoittava painajainen tuolla sisällä. Minusta tuntui
kuin juomanpanoammeista olisi joku olento noussut ja tarttunut minuun
takaapäin".
"Minä luulen", Sybert virkkoi, "että teidän on parasta kotiin
tultuanne ottaa hiukan kiniiniä".
"Mr Sybert", Marcia lausui äkkiä, "sanoin teille eräänä päivänä, että
minusta köyhät ihmiset ovat viehättäviä. Nyt en enää ajattele niin".
"En uskonut teidän tarkoittavan sitä".
"Kyllä minä tarkoitin!" sanoi Marcia. "Mutta nyt olen muuttanut
mieltäni". Hän näpähytti Kentucky Liliä ratsupiiskallaan ja karahutti
alas tietä luostariin päin Sybertin seuratessa häntä ällistyneenä
rypistäen kulmakarvojaan.
Myrsky oli tauonnut yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Hajanaiset
pilvet pimittivät vielä taivaan, mutta raskaat, synkät ukkospilvet
olivat jo kulkeutuneet kauas itään Apenninien yläpuolelle. Mutta
sinä lyhyenä aikana, jonka myrsky oli raivonnut, se oli saanut
hävitystä aikaan. Se oli vahingoittanut lehtiä tienvarsilla olevista
viinitarhoista, ja bamburuokokepit, joihin köynnökset oli sidottu,
olivat joko poikki tai taipuneet. Siellä täällä ruohistossa oli
oliivioksia, joita se oli temmannut puista, ja vehnäpeltojen nuori
oras oli melkein kauttaaltaan laossa. Vuolas vuoristopuro virtasi
maantienojassa, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuiva.
Vuoristoilma oli raitis ja virkistävä ja hevoset, jotka myrsky
oli saanut vauhkoiksi, kiitivät eteenpäin välittämättä kurasta ja
vesilätäköistä. He ratsastivat laakson poikki, joka erotti kukkulan
jolla viinikellari sijaitsi toisesta korkeammasta, mille luostari
oli rakennettu. Sitten he nousivat kapeata tietä, ratsastivat
pienen kylän läpi, joka oli juuri kukkulan juurella ja jatkoivat
matkaa pitkin kapeata ajotietä, joka mutkitteli suuntaan ja toiseen
kuin käärmeen ruumis. He sivuuttivat synkän sypressilehdon, joka
reunusti ulommaisia muureja ja saapuivat hetken kuluttua pienelle
ylätasangolle, jolta oli avara näköala yli kukkuloiden ja laaksojen.
Jyrkästi heidän allaan lepäsi laakso, jonka poikki he vasta olivat
tulleet ja siellä pieni, Noan arkkia muistuttava kylä ruskeine
tiilikattoineen.
Kun he pääsivät puiden varjosta, he pysähtyivät kuin yhteisestä
sopimuksesta sypressilehdon laitaan. Itäinen taivas oli synkkien
pilvien peitossa, mutta lännessä loisti oranssin värinen ruskotus,
ja aurinko laski kultaisena pallona purppuranväriseen Campagnaan
kuin mereen. Varjot pitenivät laaksossa heidän alapuolellaan, mutta
kukkulat hohtivat vielä monissa eri värivivahduksissa, ja torni
kuvastui synkässä kauneudessaan pehmein ääriviivoin.
He olivat tuskin ehtineet katsella muuta kuin avaraa näköalaa
edessään, mutta äkkiä he sattuivat näkemään pienen draaman, joka
näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä.
Nuori, fransiskaanien ruskeaan kauhtanaan puettu munkki, luultavasti
luostarin maallikko veli, seisoi tienvieressä olevassa viinitarhassa.
Hän oli sitomassa myrskyn runtelemia viiniköynnöksiä, mutta tällä
hetkellä hän lepäsi työstään. Hän ei ollut huomannut ratsastajia
-- hän seisoi selkä heihin päin, katsellen pellolle tien toiselle
puolen, jossa tulipunaisia unikkoja kasvoi vehnän korsien keskellä.
Mutta ei hän kukkia katsellut eikä liioin auringonvalaisemia
kukkuloita -- ne hän oli ennen nähnyt ja ne hän tajusi. Hän
katseli tummatukkaista talonpoikaistyttöä ja paimenpukuun puettua
nuorukaista, jotka vierekkäin astelivat vehnäpellon poikki kulkevaa
kapeata polkua. Mies oli vahvajäseninen, päivettynyt ja väkevä,
puettuna lammasnahkahousuihin ja suippolakkiin, ja puheli innokkaasti
tytölle tehden käsillään pontevia liikkeitä italialaisten tapaan.
Tyttö näytti kuuntelevan, mutta sitten hän kohautti olkapäitään
ja peräytyi hieman ja hänen pilkallinen naurunsa kajahti läpi
illan hiljaisuuden. Hetkisen poika epäröi, mutta sitten hän kiersi
rohkeasti käsivartensa tytön ympärille, ja molemmat lähtivät mäkeä
alas kylään päin. Nuori munkkiveli parka seisoi liikkumatta, kädet
vaipuneina työstä ja tuijotti sinne, minne toiset olivat kadonneet.
Hänen siinä katsellessaan kajahti luostaritornista hitaasti "Ave
Marian" säveleet. Hän havahtui kuin syyllinen ja tehden nopeasti
ristinmerkin hän tarttui rukousnauhaansa ja taivutti päänsä
rukoukseen.
Äkillinen kellojen ääni sai hevoset lähtemään liikkeelle. Munkki,
joka pelästyi kuullessaan kavionkapsetta niin läheltä, kääntyi
nopeasti katsomaan siihen suuntaan, josta kopina kuului. Nähdessään
Marcian ja Sybertin tarkastelevan häntä, ja huomatessaan, että he
olivat nähneet kaiken, levisi heleä puna hänen tummille, laihoille
kasvoilleen, ja nopeasti hän kääntyi taas pois ja kumartui uudelleen
rukoukseen.
Heidän saapuessaan sypressien varjoon, rikkoi Marcia äänettömyyden
hiljaa naurahtaen.
"Hän luuli, että mekin olimme --" siinä hän pysähtyi.
"Rakastava pari", jatkoi Sybert. "Mies parka! Hän kai arvelee, että
maailma luostarinmuurien ulkopuolella on täynnä rakastavaisia.
Siinä", hän pitkitti, "on mies, joka elää aatteelleen".
"Ja alkaa aavistaa, että se onkin väärä".
Sybert loi häneen ymmärtävän silmäyksen. "Ah, sepä juuri onkin arka
kohta", hän virkkoi jotenkin totisena, -- "kun alkaa epäillä omaa
aatettaan vääräksi".
He ratsastivat edelleen hämärtyvään laaksoon. Kuljettiin suoraan
kotia kohti ja hevoset huomasivat sen. He ratsastivat ääneti
vuoristopolkua hämärän laskeutuessa yli seudun ja uudenkuun kapean
sirpin noustessa taivaalle, joka oli raskaiden, hajanaisten pilvien
peittämä. Ilta oli tuulinen ja kostea, mutta matalammissa kohdissa
oli tie aivan kuiva: myrsky oli ilmeisesti kohdistanut raivonsa
kukkuloihin.
Heillä oli liian nopea tahti, jotta puhe olisi käynyt päinsä, ja
niinpä he vajosivat kumpikin omiin mietteisiinsä. Vain kerran
katkaisi Marcia äänettömyyden.
"Minusta tuntuu aivan kuin toisimme hyviä uutisia Ghentistä Aix'hin!"