"Olettakaamme, että te, Mr. Sybert, tuntisitte henkilön, jolle taide
on kaikki kaikessa -- jonka ainoa halu olisi saada maailma kauniiksi,
mitä hänestä arvelisitte?"
"Enpä juuri mitään", hän vastasi; "entä te?"
"Minun mielestäni te itse menette hyvän joukon pitemmälle
vastakkaiseen äärimmäisyyteen!"
"En ensinkään", Sybert puolustelihe. "Pidän kyllä taidetta suuressa
arvossa; mutta minun mielestäni on elämässä niin paljon tärkeämpiä
virtauksia, ettei ole aikaa vaivata paljon itseään sillä. Joka
tapauksessa, luulenpa että tuo mielenmuutos pitää kokea täällä
Italiassa. Niin, minuunkin nähden se on totta", hän lisäsi. "Minun
oli tapana ennen ajatella, että Botticelli, Giorgione ja muut sen
kaltaiset olivat todella tärkeitä henkilöitä".
"Mutta nytkö olette päässyt siitä ajatuksesta?" Marcia kysyi.
"Niin, olen päässyt siitä -- minun on täytynyt".
Marcia nauroi taas. "Mr. Sybert", hän lausui, "te olette kauhean
omituinen mies. Te olette jossain suhteessa kokonaan tunteeton, ja
toisessa taas hyvin tunteellinen".
"Miss Marcia, minun mielestäni te itse olette aivan samoista syistä
kauhean omituinen nuori nainen".
Oli saavuttu tienkäänteeseen, jossa uhkaavan jyrkänteen reunalle
oli kallioon hakattu pieni Madonnan alttari, jonka vieressä oli
karkeatekoinen rautainen risti.
"Joku onneton raukka on tässä saanut surmansa", lausui Sybert
pidättäen hevostansa ja kurottautuen satulasta selventämään
tahraantunutta omistuskirjoitusta, joka oli ristiin kaiverrettu.
"Felice Buconi sai tässä paikassa surmansa salamurhaajan käden kautta
vuonna 1840. Rukoilkaa hänen sielunsa edestä", luki Sybert kääntäen
kirjoituksen englanninkielelle. "Mies parka! On traagillista, kun
Italiassa saa surmansa salamurhaajan käden kautta".
"Miksi se on traagillisempaa Italiassa kuin muualla?"
"Senvuoksi, että kuolee nauttimatta sitä ennen sakramenttia, ja saa
pelätä jäävänsä taivaan oven ulkopuolelle".
"Oo!" Marcia huudahti. "Kun Gervasion isä toivoi minun kuolevan
halvaukseen, tahtoi hän sillä lausua minulle tuomion tulevaakin
elämää varten, eikä ainoastaan tätä nykyistä".
"Aivan niin. Halvaus on italialaiselle hyvin tehokas kirous".
"Luulenpa", tuumi Marcia, "että pidän enemmän uskonnosta, joka ei
hyväksy kiirastulta".
"Minun mielestäni", Sybert lausui, "on kiirastuli paljon ylevämpää
kuin mikään, mitä protestanttinen oppi tarjoo. Siinä on jotain, minkä
eteen voi kuolla".
"Mitä siihen tulee, olisi minusta helpompi kuolla, jos tietäisi
pääsevänsä suoraan taivaaseen".
"Mitä sillä käsitätte? Kultakatuja, ikuista auringonpaistetta ja
enkelilaulua!"
"Oh, eipä välttämättä juuri sitäkään. Tuo kaikki on pikemmin
vertauskuvallista".
"Ainakin", tuumi Sybert, "täydellistä rauhaa ja kauneutta ja onnea
eikä mitään sen enempää. Älkää uskotelko minulle, Miss Marcia, että
tahtoisitte ikuisesti olla sellaisessa paikassa. Loma-ajaksi se
sopisi, mutta ikuisesti!"
"Ehkäpä enkelien käsitys onnesta on toisenlainen kuin ihmisten".
"Siinä tapauksessa enkelit ovat paljon alhaisemmalla asteella kuin
ihmiset. Vain hyvin itsekäs ihminen -- tai miksikä ei hyvin itsekäs
enkelikin -- olisi onnellinen paikassa, jossa päämäärä on saavutettu,
jossa ei enää ryhdytä mihinkään, ja asettuisi tyytyväisenä nauttimaan
iäistä autuutta, sillä aikaa kuin maailmassa vielä olisi paljon
toimitettavaa".
"Minäpä luulen", arveli Marcia, "että silloin, kun teistä tulee
enkeli, te unohdatte koko maailman ja jätätte kaiken surun ja
kurjuuden taaksenne".
"Sellainen on narrien paratiisi!" intti Sybert.
Äkillinen ukkosen jyrähdys keskeytti heidän puheensa. Kun he
katselivat ympärilleen, oli aurinko kadonnut. Sybertin pieni pilvi
taivaanrannalla oli kasvanut ja levinnyt yli koko taivaan.
"No, Miss Marcia", hän sanoi nauraen, "pelkään, että saamme kylmän
kylvyn palkaksi syventymisestämme taiteeseen ja filosofiaan.
Käännymmekö takaisin?"
"Kastumme joka tapauksessa", Marcia arveli, "minä tahtoisin ensin
nähdä luostarin, kun kerran olemme tulleet näin pitkälle". Hän
katseli heidän edessään lepäävän laakson toiselle puolen, jossa
luostarin synkät ja jylhät muurit kohosivat sypressien keskellä,
tuskin puolen mailin päässä heistä.
"Jos menette lähelle, ette näe yhtään enempää siitä kuin täältä
käsin", tuumi Sybert. "Minä neuvoisin teitä nopeasti katsomaan ja
sitten kiiruhtamaan pois".
Hänen vielä puhuessaan suhahti viileä tuulenhenki yli laakson
huojuttaen oliivipuita ja kääntäen lehtien hopeanharmaan alapinnan
näkyviin. Sitä seurasi salaman välähdys ja pari suurta vesipisaraa
putosi heidän kasvoilleen.
"Jospa olisimme siellä sisällä!" huudahti Marcia, yrittäen parhaansa
mukaan hallita Kentucky Liliä, joka levottomasti vavahteli.
Sybert katseli nopeasti ympärilleen. Taivaalla ajelehtivat pilvet
ja pahaa ennustava, oranssinvärinen valaistus, joka äkkiä oli
laskeutunut seudun yli, todistivat ankaran vuoristomyrskyn olevan
tulossa. He kastuisivat läpimäriksi, ennenkuin ehtisivät luostariin,
joka loppujen lopuksi ei osoittaisi suurtakaan vieraanvaraisuutta
naiselle. Samassa huomasi Sybert matalan kivirakennuksen lähempänä,
sen kukkulan rinteellä, jonka he juuri olivat sivuuttaneet. "On
parempi, että käytämme tuota hyväksemme", hän lausui viitaten
piiskallaan siihen suuntaan. "Vaikkakaan se ei ole erittäin lupaavan
näköinen, saamme siitä ainakin suojaa, kunnes myrsky on ohi".