Pääsiäistä seuraava viikko oli sateinen ja ikävä. Silloin ei ollut
huvilassa hauskaa, sillä se oli rakennettu kauniita ilmoja silmällä
pitäen. Kiviset muurit imivät kosteutta, ja siitä tuli huoneiden
ilma hautaholvimaiseksi. Mr. Copley, joka miehen tavoin ei piitannut
kurasta ja vedestä, pääsi pakenemaan kotinsa kosteata ilmanalaa
matkustamalla joka päivä lähetystöön, joka aina veti häntä puoleensa.
Mutta hänen vaimonsa ja veljentyttärensä, jotka enemmän huolehtivat
tukkalaitteistaan ja puvuistaan, olivat pahan ilman vankeja, ja kun
sitä oli kestänyt kolme päivää, kääntyi Mrs. Copleyn puhe alituisesti
malariaan.
Marcia, joka kerta kaikkiaan piti huvilasta, teki parhaansa
puolustaakseen sitä yleisen epäsuopean mielialan vallitessa. Hän
kulutti aikansa telmimällä Geraldin, Gervasion ja Marcelluksen
kanssa avarissa huoneissa tai väristen omassa kamarissaan tulisijan
ääressä, joka oli täynnä kivihiiliä. Ulkona tippuivat laakeripuut
vettä virtanaan ja suihkulähde lorisi lakkaamatta. Hän luki kirjaa
"Egoisti", ja se olikin Marcian kaltaiselle nuorelle naiselle
erittäin hyödyllistä luettavaa. Se sai hänet epäröimään. Hän tiesi,
ettei Paul Dessart ollut ensinkään suurenmoisen Sir Willoughbyn
kaltainen. Hänestä ei ollut oikein vertailla heitä toisiinsa, mutta
hän teki sen kuitenkin.
Kun hän seisoi ikkunansa ääressä katsellen sateen uuttamaa Campagnaa,
mietti hän miettimistään tilannetta, mutta tuli yhä epävarmemmaksi.
Paul oli mielenkiintoinen, puoleensavetävä ja kuten hänen setänsä
sanoi "dekoratiivinen", mutta oliko hän enempää vai oliko siinä jo
kylliksi? Saisiko hän katua, jos hän antaisi Paulille kieltävän
vastauksen? Vai joutuisikohan hän ehkä enemmän kärsimään, jos
myöntyisi? Tällaiset ajatukset askartelivat hänen mielessään, kun hän
kuunteli sateen ropinaa; ja huolimatta miettimisestään, hän kulki
kuin kehässä lopettaen aina siihen mistä oli alkanut.
Pääsiäisviikon jälkeinen maanantai valkeni taas kirkkaana ja
kauniina. Auringonvalo tulvi sisään idän puoleisista ikkunoista,
kun Marcia aamulla avasi silmänsä, ja iloisen lintukuoron äänet
tervehtivät häntä ensimmäiseksi. Hän hypähti istumaan vuoteessaan
ja katseli ulos, jossa kaikki oli kuin uudelleen elpynyt eloon, ja
hänestä tuntui kuin kaikki sekavat ajatukset olisivat kadonneet
sateen mukana. Ei hän nyt ollut selvempi päätöksestään kuin
edellisenäkään päivänä, mutta nyt hän tyytyväisin mielin siirsi
ratkaisun tuonnemmaksi. Kuullessaan kavioiden kapsetta ikkunansa
alta hän päätteli, että setä oli lähtenyt asemalle. Hänen
poissaollessaan samoinkuin silloin, kun talossa ei ollut vieraita,
oli Marcian ja Mrs. Copleyn tapana syödä ensimmäinen aamiainen omissa
huoneissaan. Niinpä hän nytkin kuullessaan setänsä ratsastavan pois
pukeutui keveään aamupukuun ja nautti kahvinsa pikkuleipineen ja
marmelaadeineen pienen pöydän ääressä parvekkeella. Oli jo myöhäinen,
kun hän tapasi tätinsä ulkoparvekkeella.
Mrs. Copley kohotti katseensa mutkikkaasta kirjailutyöstään. "Hyvää
huomenta, Marcia", hän lausui vastaten tytön tervehdykseen. "Niin,
eikö olekin helpottavaa nähdä taas hiukan auringonpaistetta! --
Minulla on sinulle muuan yllätys", hän lisäsi.
"Mikä yllätys?", kysyi Marcia. "Syntymäpäiväni on vasta kahden viikon
kuluttua. Mutta mitä siitä, yllätykset ovat aina tervetulleita. Mikä
se on?"
"Ei se ole mikään kovin suuri yllätys; se on vain omiaan tuomaan
hiukan vaihtelua näiden neljän sadepäivän yksitoikkoisuuteen. Sain
tänään kirjelapun Mrs. Roystonilta. Sen olisi pitänyt tulla jo eilen,
mutta oli niin märkää, ettei Angelo käynyt postissa." Hän pysähtyi
siihen alkaen penkoa silkkilankakoriaan. "Luulin sen olevan täällä,
mutta eipä haittaa. Hän kirjoitti, että he olivat kokonaan muuttaneet
suunnitelmiaan nykyisten kauheiden mellakoitten tähden. Napolissa he
eivät aio ensinkään käydä, vaan menevät sen sijaan pohjoiseen päin
noin viikon kestävälle matkalle Assisiin ja Perugiaan. Hän kirjoitti
minulle lausuakseen jäähyväiset ja kertoakseen, että he palaavat
takaisin Roomaan sinun kutsuihisi; he tosin pelkäävät, että eivät
ehdi olla meidän luonamme kuin pari kolme päivää, sillä suunnitelmien
muutos saa aina aikaan kiirettä. He lähtevät keskiviikkona."
"Sepä oli ikävää", lausui Marcia, mutta huoahti samalla
helpotuksesta. Paul menisi arvatenkin heidän seurassaan; joka
tapauksessa ei hänen tarvitsisi ainakaan tavata häntä; ja Marcian
pelkäämä hetki siirtyisi tuonnemmaksi. "Mutta mikä se yllätys sitten
oli?" hän tiedusteli.
"Ah niin, yllätys!" nauroi Mrs. Copley. "Olin sen kokonaan unohtaa.
Pelkäsin, että heidän mielestään olisi epäkohteliasta, etten
vastannut kirjeeseen vaikka en kylläkään saanut sitä ajoissa --
niinpä pyysin setääsi käymään heidän luonaan hotellissa kutsumassa
heidät kaikki yöksi tänne huvilalle. Mehän suunnittelimme ajelumatkaa
juhlalle Genazzaroon huomenna, ja arvelin, että olisi hauska, jos
he lähtisivät meidän mukaamme. Olen varma, että he olisivat siihen
halukkaat."
Marcia istahti tuolille ja katsoi tätiinsä. "Tuleeko Mr. Dessart
myös?"
"Tietysti kutsuin hänetkin. Mitä sitten? Ettekö te viihdy toistenne
seurassa? Luulin sinun pitävän hänestä."
"Kyllähän niinä pidän; minä vain, hm -- toivon -- että olisin noussut
aikaisemmin!" Hän naurahti puhuessaan. Tilanne oli itse asiassa
sangen hullunkurinen. Hänen täytyi koettaa pelastaa se mikäli
mahdollista. "Minä ehdottaisin, että lähettäisimme kutsukirjeen
myöskin Mr. Benoit'lle Palestrinaan", hän lausui. "Hän oleskelee
luullakseni siellä tämän viikon, ja olisi hauskaa, jos hänkin tulisi.
Epäilen", hän lisäsi, "että hän hiukan harrastaa Eleanoria."
Renkipoika lähetettiin viemään kirjelippua, ja jonkun ajan kuluttua
hän palasi takaisin kertoen tavanneensa herrasmiehen istumasta
eräällä kivellä keskellä niittyä maalaamassa lampaan kuvaa; hän oli
vienyt kirjeen perille ja toi samalla vastauksen siihen.
Vastaukseen oli muutamin ripein vedoin kuvattu nuori ranskalainen
frakissaan, -- käsi sydämellä paraillaan tervehtimässä molempia
naisia, jotka vastaanottivat hänet hallin portailla, ja nurkkaan oli
piirretty kello, joka osoitti kahdeksaa.
Marcia katseli piirrosta ja nauroi. "Tämä on tosiaan omalaatuinen
vastaus, täti Katherine."
Mrs. Copley hymyili hyväksyvästi. "Hän tuntuu hyvin originellilta
nuorukaiselta", hän myönsi.
"Luonnollisesti. Hänhän on Rooman kuuluisuus."
"Silloin kun ranskalaiset ovat miellyttäviä, he ovat vallan
verrattomia; mutta jos he eivät ole, niin --". Hän ei löytänyt sanoja
ja painui taas kirjailutyöhönsä.
Toisen aamiaisen aikana Marcia ilmoitti melkein toivorikkaalla
äänellä, että hän epäili tulisivatko Roystonit ensinkään.
"Minkätähden he eivät tulisi?" kysyi täti.
"Heidän palvelijansa on lähtenyt pois, eikä heillä ole ketään
apulaista pakkauksessa. Jos he tulevat tänä iltana tänne huvilalle,
eivät he valmistu keskiviikkona lähtemään Perugiaan. Mrs. Royston
ei sitäpaitsi mielellään ryhdy mihinkään hetken mielijohteesta. Hän
tahtoo jo viikkoa ennen tehdä suunnitelmansa ja sitten noudattaa
sitä. Olen aivan varma, että he eivät tule", hän lisäsi naurahtaen.
"Mr. Benoit tulee lopulta olemaan ainoa vieras."
"Olen jo määrännyt päivällisen kello kahdeksaksi!" lausui Mrs. Copley
liikuttavalla äänellä. "Ajattelin vielä ajella kreivittären luo
iltapäivällä ja kutsua hänetkin meille."
"Oi ei, täti Katherine! Minä pyydän, ettet kutsuisi häntä tänä
iltana. Jos vain Roystonit tulevat, on seura aivan kyllin suuri
ilman häntä; ja sitäpaitsi ei hänellä olisi erittäin hauskaa -- Mr.
Syberthän ei ole täällä."
"Kreivitär tulee tapaamaan meitä eikä Mr. Sybertiä", vastasi Mrs.
Copley hiukan terävästi.
Marcia hymyili kaakaokuppinsa takaa, mutta ei sanonut mitään.
Kun aurinko keskipäivällä lämpimästi heloitti, seisoi Marcia
ikkunansa ääressä ja tuijotti hajamielisenä kauas, vanhaan luostariin
päin, koettaen urhoollisesti nyt vihdoinkin tehdä ratkaisunsa.
Lopulta hän kääntyi pois kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään ja
antoi Paul Dessartin rasittavine itsepintaisuuksineen mennä menojaan
aina Kuolleen meren pohjaan saakka. Ei maksanut vaivaa kiduttaa
itseään sillä; Mrs. Roystonin mieli ei ainakaan ollut tuuliviirin
tavoin käännettävissä. Marcia uskoi varmasti, että he eivät tulisi.
Päivä oli ihana, raikas ja säteilevä sadeviikon jälkeen, ja Marcia
päätti äkkiä lähteä pienelle ratsastusmatkalle pudistaakseen
mielestään kaikki kiusaavat ajatukset. Hän otti ratsastuspukunsa
esille ja veti kellonnuorasta niin lujasti, että koko talo kaikui sen
äänestä ja sai Grantonin saapumaan paikalle juoksujalkaa, mikä ei
juuri ollut sopusoinnussa hänen ikänsä ja arvokkuutensa kanssa.
"Ei mitään vaarallista", nauroi Marcia vastaukseksi kamarineitsyen
pelästyneeseen ilmeeseen; "päätin juuri lähteä ratsastamaan ja
ensimmäisessä tarmonpuuskauksessani soitin kovemmin kuin oikeastaan
tarkoitin. On aina tärkeä tehtävä, Granton, ratkaista niinkin
mitättömät asiat, kuin ratsastusretki on."
"Aivan niin, miss", myönsi Granton vähän epämääräisesti,
polvistuessaan auttamaan ratsastussaapasta hänen jalkaansa.
"Mitenkä ihmeellä kuninkaan kaartisotilaat saavat saappaat
jalkaansa?" Marcia kysyi.
"En tiedä, miss", virkkoi Granton kärsivällisesti.
Marcia nauroi. "Lähetä sana talliin Angelolle, että hän toimittaa
hevoset kuntoon viidentoista minuutin kuluttua. Aion tehdä pitkän
ratsastusmatkan ja minun täytyy heti lähteä."
"Aivan niin, miss."
"_Heti_", huusi Marcia vielä hänen jälkeensä. Angelolle täytyi aina
toistaa käsky. Hän oli italialainen eikä ollut vielä oppinut ajan
arvoa.
Marcia sitoi huivinsa peilin edessä hyvin miehekkääseen solmuun,
asetteli hatun huomattavasti vinoon ja ottaen piiskan ja hansikkaat
lähti iloisena ulos hyräillen erästä hyvin yleistä napolilaista
katulaulua.
"Jammo neappa, jammo ja...
Funiclui funiculà."
Se päättyi rallatukseen; sanoja hän ei tuntenut. Portaiden päässä
hän kohtasi Grantonin, joka seisoi mykkänä kärsivällisesti odottaen,
milloin saisi tilaisuuden puhua.
Marcia lopetti laulunpätkänsä ja puhkesi nauruun. "No Granton, mikä
on hätänä?"
"Angelo on vienyt master Geraldin ponyn Palestrinaan kengitettäväksi
ja molemmat vaunut ovat ajossa, joten toiset palvelijat tarvitaan
niihin, niin että ei ole ketään, joka tulisi teidän kanssanne
ratsastamaan."
Marcian hymy vaihtui otsan rypistykseen. "Miten typerää! Ei Angelo
saa mennä minnekään ilmoittamatta siitä."
"Mr. Copley on antanut hänelle määräyksen, että pony on kengitettävä;"
"Ei hän ole Mr. Copleyn renki; hän on minun."
"Aivan niin, miss", lausui Granton.
Marcia asteli hitaasti portaita alas vetäen otsansa yhä syvempiin
ryppyihin. Hän tahtoi mennä ratsastamaan eikä mitään muuta sillä
hetkellä. Hän arvasi edeltäpäin, että täti ehdottaisi, että hän
ratsastaisi Tivoliin juomaan teetä kreivittären kanssa. Kauheinta
mitä hän tiesi, oli ratsastaa tasaista hölkkää vaunujen vieressä; ja
toiseksi kauheinta oli juoda teetä kreivittären kanssa.
Hän kuuli Mrs. Copleyn ja Geraldin äänet salista ja läheni ovea.
"Täti Katherine! Minä olen raivoissani! Nyt on vihdoinkin, neljän
sadepäivän jälkeen tullut niin kaunista, että voisin mennä ulos ja
olen aivan kuolla halusta päästä ratsastamaan. Mutta nyt on tuo
onneton Angelo mennyt Geraldin ponyn kanssa pois, eikä ole ketään,
joka voisi tulla hänen sijastaan minun mukaani. Sinun ei tarvitse
ehdottaa minulle ratsastusta Tivoliin juomaan teetä kreivittären
luona, sillä en kuitenkaan suostu siihen."
Hän päästi tämän vihanpurkauksen kynnykseltä. Astuessaan huoneeseen
hän hämmentyi hiukan, kun näki Laurence Sybertin hitaasti nousevan
tuoliltaan häntä tervehtimään -- Sybert sattui aina olemaan
saapuvilla silloin, kun Marcia esiintyi huonossa valossa. Hän
kumarsi, kasvot kohteliaisuuden vuoksi totisina, mutta ärsyttävä
hymyily ei piillyt kovinkaan pitkällä; ja katsoessaan häneen Marcia
tunsi harmikseen punastuvansa korviaan myöten.
"Olen pahoillani Angelon vuoksi, kultaseni", lausui Mrs. Copley. "En
tiennyt, että halusit mennä ratsastamaan tänä iltana. Mutta täällä
on Mr. Sybert. Hän tuli tapaamaan setääsi, joka ei palaa ennenkuin
illalla. Mr. Sybert varmaan mielellään lähtee kanssasi."
Marcia heitti tätiinsä silmäyksen, joka tuntui sanovan, "Oh, täti
Katherine, odotahan, kun joudumme kahdenkesken!"
"Tosiaan, Miss Marcia, täytän mielelläni uskottoman Angelon paikan",
hän vakuutti äänellä, joka ei tytön mielestä osoittanut ainakaan
liikaa intoa.
"Kiitoksia paljon, Mr. Sybert", hän vastasi lempeästi hymyillen; "te
olette erittäin ystävällinen, mutta en tahtoisi vaivata teitä. Täti
Katherine haluaisi lähteä teidän kanssanne tervehtimään kreivitärtä."
"Jos sallitte, Miss Marcia, niin ratsastan sensijaan teidän
kanssanne; sillä vaikka muuten erittäin mielelläni menisin Mrs.
Copleyn kanssa tervehtimään kreivitär Torrenieriä, niin en haluaisi
ajaa toistamiseen samaa tietä, tulin nimittäin juuri Tivolista."
"Te olette kauhean ystävällinen, mutta en todellakaan halua
ratsastamaan. Olin vain harmissani Angelolle, joka lähti pois
puhumatta mitään."
"Marcia", huomautti Mrs. Copley, "tuo ei kuulosta kohteliaalta."
Sybert nauroi. "Ei mikään, Miss Marcia," hän selitti, "tuota minulle
tänä iltana suurempaa huvia kuin ratsastusretki teidän seurassanne;
ja teidän luvallanne --" näin sanoen hän painoi soittokelloa.
Marcia kohautti olkapäitään ja antoi määräyksen Pietrolle, joka
saapui huoneeseen.
"Vie sana talliin, että Kentucky Lil ja Triumvirate satuloidaan heti."
"Voitte mennä yläkertaan ja käyttää hyväksenne Howardin
vaatesäiliötä", lausui Mrs. Copley. "Arvelen, että te ette tienneet
valmistautua renkipojan virkaan."
"Koetan varoa tulemasta savisemmaksi kuin on välttämätöntä", hän
lupasi lähtiessään huoneesta.
Hetken kuluttua hän palasi takaisin puettuna verkaisiin
ratsastushousuihin ja nahkasäärystimiin. Marcia nojasi eteissalin
kaiteeseen, tuijottaen kukkuloihin, samalla kun pieni tallipoika
kuljetti hevosia hitaasti edestakaisin ajotiellä. Sybert auttoi
hänet ääneti satulaan, ja sanaakaan vaihtamatta he nelistivät alas
lehtokujaan. Sybert antoi arvoa sille, että Marcia olisi ennemmin
jäänyt kotiin, kuin lähtenyt hänen seurassaan, ja tilanne lupasi
hänelle hiukan huvitusta. Mies, jolla on taipumusta ivallisuuteen, on
hyvin mielellään sievän tytön seurassa, joka ei haluaisi keskustella
hänen kanssaan, mutta jonka olosuhteet kuitenkin siihen pakottavat.
Sybertillä oli kova viikko takanaan, ja nyt hän oli erittäin halukas
hiukan huvittelemaan Marcian kustannuksella.
He antoivat hevostensa kävellä portille saavuttaessa, ja Sybert
katseli kysyvästi Marciaan. Tyttö ajoi edelle kääntyen vasemmalle
kiemurtelevalle ajotielle, joka vei vuoristoon, poispäin Via
Praenestinasta. Sybert ratsasti taas hänen viereensä ja niin
nelistettiin aivan vaieten. Marcia ei viitsinyt aloittaa keskustelua;
Sybert saisi sen tehdä, jos haluaisi, muussa tapauksessa jatkaisivat
he vaitioloa. Ensimmäisen mailin ajan Sybert esiintyi äänettömänä
kuin hyvin kasvatettu renkipoika ainakin. Mutta lopulta, kun he
hiljensivät vauhtia eräässä jyrkässä mäenrinteessä, hän rikkoi
hiljaisuuden.
"Menemmekö jonnekin, vai ratsastelemmeko vain huviksemme?"
"Vain huviksemme."
Hän ryhtyi uudelleen keskustelemaan vasta kun he olivat kukkulan
huipulla ja lausui: "Nyt on ihana päivä".
Marcia tarkasteli maisemaa arvostellen.
"Erittäin ihanaa", hän myönsi.
"Sade näyttää kuitenkin olevan tulossa", Sybert virkkoi levottomasti
suunnaten katseensa pieneen pilvenhattaraan taivaanrannalla.
Marcia tutki hetken aikaa taivasta urhoollisesti ponnistellen
pysyäkseen vakavana, mutta sitten hän puhkesi nauruun.
"Minun mielestäni koettaisimme hyötyä tästä mahdollisimman paljon",
hän virkkoi.
"Sen saavutamme parhaiten filosofian avulla", Sybert myönsi.
"Oletteko nähnyt Gervasiota?"
"En ole vielä tavannut häntä. Hän voi luultavasti hyvin?"
"Hän on suoraan sanoen ruokahalu ruumiillistuneena!"
"Arvasin, että hänellä olisi sen suuntaisia taipumuksia. Mrs. Copley
sanoi, että te olette saanut kärsiä vainoa hänen tähtensä."
"Kertoiko hän teille pojan isäpuolesta? Se olisi ollut minun asiani;
hänen olisi pitänyt jättää se minun tehtäväkseni. Olisin osannut
kertoa sen paljon värikkäämmin. Se oli tosi seikkailu, eikö totta?"
"Oli kyllä. Ja te suoriuduitte siitä onnellisesti. Siitä olisi voinut
tulla pahempikin seikkailu kuin te olisitte halunnut."
"Oh, minä rakastan seikkailuja."
"Aivan niin, siinä tapauksessa, että ne päättyvät onnellisesti. Mutta
nuo italialaiset talonpojat ovat kostonhimoista väkeä silloin, kun he
saavat päähänsä, että he ovat kärsineet vääryyden. Minun mielestäni
olisi viisainta, että te ette ratsastelisi niillä tienoin."
"Eikö kaksi poikaa ja kuski ole tarpeeksi suuri seurue --
ponyhevoseen ei sopisikaan juuri enempää."
"Yhtä kaikki, leikki pois, en usko, että se on teille turvallista.
Koko maassa vallitsee nykyään kiihoittunut mieliala".
"Te olette aivan yhtä kauhea kuin täti Katherine puhuessaan siitä
tatuoidusta miehestä! Mitä taas siihen tulee, että minun pitäisi
pelätä näitä talonpoikia, niin voin vakuuttaa teille tuntevani
jokaisen ihmisen Castel Vivalantissa, ja he ovat minusta suorastaan
jumaloitavia olentoja, lukuunottamatta Gervasion sukulaisia."
"Jos olisin teidän setänne", virkkoi Sybert, "pitäisin enemmän
sellaisesta veljentyttärestä, joka paremmin ottaa vaarin
neuvoistani."
"Olen kyllä valmis seuraamaan hänen neuvojaan, mutta tepä ette
olekaan setäni."
"En", lausui Sybert, "en olekaan; ja --"
"Ja mitä?" kysyi Marcia.
Hän nauroi.
"Luullakseni teimme välirauhan, eikö totta? Arveletteko, että olisi
parasta alkaa vihollisuudet uudelleen?"
"Minun mielestäni meillä on ollut useita pieniä kahakoita huolimatta
välirauhasta."
"Ei kumpikaan puoli ole kuitenkaan kärsinyt kovin suuria vahinkoja.
Minä ehdottaisin, että jos raskaan tykistön on ryhdyttävä taisteluun,
säästäisimme sen kotimatkaksi."
"Olkoon niin. Puhukaamme vielä ilmasta. Se näyttää olevan ainoa
seikka, jonka suhteen olemme yksimieliset."
Sybert kumarsi juhlallisesti.
"Viime viikolla on ollut jotenkin sateista."
"Erittäin sateista."
"Huvila on taitanut olla hiukan kostea."
"Sangen kostea."
"Onko aika käynyt pitkäksi?"
"Hyvin pitkäksi!" Marcia nauroi ja antoi heidän vuorokeskustelulleen
uuden käänteen. "Olen kuluttanut päiväni lukemalla."
"Todellako? Mitä kirjaa?"
"_Egoistia_."
"Se on kai Meredithin kirjoittama? Ettekö pidä häntä hiukan -- hm
kuinka sanoisin -- sadepäivänä, ymmärrättehän?"
"Minusta _Egoist_ oli erittäin opettava teos. Siinä saa sivultapäin
mielenkiintoisia tietoja miehistä, joita tuntee."
"No, no, malttakaapas, Miss Marcia", Sybert huudahti. "Tuo ei ole
juuri kaunista; te panettelette meitä."
"Älkää syyttäkö minua -- teidän täytyy syyttää kirjan tekijää. Ja hän
on itse mies."
"Häntä voi pitää petturina. Jos hän joutuu vangiksi ja tuodaan
leirille, määrään hänet ammuttavaksi auringonnousun aikana."
"Ei hän väitä kaikkia miehiä Sir Willoughbyn kaltaisiksi", virkkoi
Marcia imarrellen. "En ajatellut teitä juuri siinä yhteydessä. Mutta
jos arvelette sopivanne siihen, niin se on oma asianne."
"No sanokaamme sitten, että vertaus ei sovi ja määrätkäämme toinen
henkilö, jota muistutan -- esimerkiksi Daniel Deronda -- Withfield,
Whitford tai miksi häntä nimitettiinkään?" (On muistettavaa, että
Whitford oli musta hevonen, joka esiintyi kirjan lopussa ja anasti
sankarittaren).
Marcia nauroi. "En tosiaankaan usko, että jälkimmäinen vertaus sopii
sen paremmin. Pelkään, että te ette esiinnykään kirjassa, Mr. Sybert."
He saapuivat tienhaaraan ja pidättivät taas hevosiaan.
"Mitä tietä?" Sybert kysyi.
Marcia pysähtyi ja katseli ympärilleen. Oltiin jo korkealla
vuoristossa, ja vielä korkeamman kukkulan harjalla kohosi vanha
luostari, jonka tornit hän saattoi nähdä ikkunastaan. Hän osoitti
piiskallaan kapeaa, harmaata tapulia, joka erottautui taivasta vasten.
"Sinnekö aiotte?" Sybert kysyi.
"Onko se liian kaukana? Olen toivonut päästä sitä lähempää näkemään
aina siitä asti kuin tulimme huvilalle."
Sybert mittaili silmillään etäisyyttä. "Luulisin, että sinne on noin
seitsemän kilometriä linnuntietä, mutta en voi sanoa pitkäkö matka
on tietä myöten. Voimmehan koettaa kuitenkin; ja jos teillä ei ole
kiirettä kotiin, niin ehkäpä pääsemme sinne saakka."
"Eihän mikään estä meitä kääntymästä takaisin, jos matka tuntuu liian
pitkältä", huomautti Marcia.
"Aivan niin; ainahan saattaa kääntyä takaisin", myönsi Sybert.
"Saattaa aina kääntyä takaisin." Näihin sanoihin kiintyi Marcian
huomio, kun hän kertasi ne mielessään. Niillä näytti olevan syvempi
merkitys, ja hän alkoi taas itsekseen punnita tunteitaan Paulia
kohtaan. Saattoiko hän kääntyä takaisin? Eikö jo ollut liian
myöhäistä? Ei, jos hän kerran oli väärällä tiellä, mitä pikemmin hän
kääntyi, sen parempi; mutta oliko se sitten väärä tie? Eihän ollut
olemassa mitään tienviittoja; päämäärä oli piilossa, mutkan takana.
Hän jatkoi ratsastustaan, unohtaen puhua kumppanilleen, kasvoilla
ikäänkuin varjo ja silmissä vakava ilme.
"No?" Sybert kysyi, "tarvitsetteko neuvojani?"
"Pelkään, että te ette voi tässä asiassa auttaa", Marcia vastasi
naurahtaen.
He ratsastivat yhä korkeammalle vuoristoon istutettujen
oliivilehtojen ja kaltevien viinitarhojen keskitse, läpi peltojen,
jotka olivat kirjavanaan lemmikkejä ja unikoita. Koko luonto
viheriöksi ja välkkyi sateen jälkeen, ja vuoristotuuli puhalteli
raikkaasti kasvoihin. Ei kumpikaan voinut olla nauttimatta päivän
kauneudesta. Heidän keskustelunsa oli kevyttä, vapaata ja vilkasta
-- pelkkää lörpöttelyä; mutta silloin tällöin se sai vakavammankin
sävyn, jonka jälkeen taas melkeinpä vastenmielisesti soljui entiseen
uraansa. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä sellaisena, ja
hän tuumi itsekseen, ettei hän oikeastaan ensinkään tuntenut häntä.
Tuskin he olivat lausuneet ainoatakaan mielipidettä keskustellessaan
keskenään kuluneiden kuukausien aikana. Sybert oli Marcian mielestä
kuin tuntematon maanosa, joka juuri senvuoksi veti häntä puoleensa.
Sybert puolestaan katseli tuon tuostakin uteliaasti tyttöön, kun tämä
singahdutti hänelle vastauksen toisensa jälkeen. Hänen mieleensä jäi
aina pysyväiseksi se vaikutus, jonka ihminen ensi näkemältä häneen
teki. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi Marcian teekutsuissa, oli
tyttö istunut keskellä iloista ryhmää, koko seuran huomion esineenä.
Hän oli sievä ja puoleensavetävä, puku oli moitteeton ja koko olento
läpeensä huoleton. Sybert oli niinä kolmenatoista vuotena, jotka
hän oli viettänyt seuraelämässä, tavannut monenkaltaisia naisia; ja
kokemus oli johtanut hänet siihen kyynilliseen lopputulokseen, että
nuori ja kaunis nainen on aina tietoinen näistä ominaisuuksistaan.
Mutta tarkastellessaan Marciaa tällä hetkellä hän ihmetteli
itsekseen, oliko hän sittenkään arvostellut tyttöä oikein. Hänen
mieleensä juolahti, että se, mitä hän oli pitänyt tietoisuutena,
oli pikemminkin nuoruuden itsetiedottomuutta; tytön tilapäinen
sydämettömyys saattoikin johtua vain kokemuksen puutteesta. Hän ei
tiennyt mitään elämästä oman pienen maailmansa ahtaiden rajojen
ulkopuolella. Ja kuitenkin huomasi Sybert hänessä jonkinlaista
huoletonta uskaliaisuutta ja tiedonhalua, johon hän tunsi
vastakaikua omassa itsessään. Sen hän oli huomannut sinä iltana,
jona Gervasio löydettiin. Samaa ilmeni Marcian kasvoissa nytkin,
kun hän nelisti vastatuuleen, katse kiinnitettynä keskiaikaisen
luostarin rappeutuneisiin torneihin. Sybert tiesi, ettei hän ollut
käyttäytynyt erittäin lempeästi tyttöä kohtaan; häntä oli huvittanut
se vastustushalu, jota Marcia melkein vaistomaisesti oli osoittanut.
Katsellessaan häntä nyt Sybert tunsi hetken mielijohteen valtaamana
halua irroittaa hänet ympäristöstään, antaa uusi suunta hänen
ajatuksilleen, ja näyttää hänelle uusia maailmoita.
Ratsastettuaan hurjaa neliä erään kukkulan harjalle Marcia hiljensi
nauraen vauhtiaan korjatakseen tukkaansa, joka pörröisenä uhkasi
pudota korville. Hän heitti ohjat huolettomasti hevosen kaulalle
saadakseen molemmat kätensä vapaiksi. Mutta sen nähdessään
kurottautui Sybert sivulle ja tarttui ohjiin.
"Malttakaahan, nuori ladyni", hän huomautti, "jonakin kauniina
päivänä te vielä teette kuperkeikan, jos ratsastatte tuolla tavoin."
Marcia katsahti häneen vastaväite huulillaan, mutta Sybertin ilme
sai hänet vaikenemaan. Hän ei ollut kriitillisen näköinen kuten
tavallisesti. Marcian sanat vaihtuivat nauruksi.
"Tiedättekö, Mr. Sybert, mitä haluaisin tehdä teidät nähdessäni?
Heittää ohjat irralleen ja nelistää mäkeä alas kädet ilmassa."
"Ehkä olisi parasta, että minä hoidan ohjakset", ehdotti Sybert
tyynesti.
"Ei kukaan saata herättää ihmisessä sellaista salaista vastustushalua
kuin te! Tuskin lausutte sanaakaan, ennenkuin minua jo haluttaa
menetellä päinvastoin kuin te tahdotte."
"Sepä on hyvä tietää. Asetan vastaisuudessa ehdotukseni sitä silmällä
pitäen."
Marcia painoi hatun taas päähänsä ja ojensi kätensä. Sybert antoi
hänelle ohjat hiukan epäröiden.
"Voinko luottaa siihen, että te hillitsette päähänpistonne?" hän
kysyi katsellen rinnettä heidän edessään.
Marcia kokosi ohjat käsiinsä, mutta ei liikahtanutkaan. Sensijaan hän
puoleksi kääntyi satulassaan ja katseli taakseen.
He olivat erään vuoren harjalla. Kukkulajonoja näkyi toinen toistaan
alempana, kunnes ne lopulta häipyivät näkymättömiin, muodostaen
avaran Campagnan tasangon. Edessäpäin kohosi alaston Sabine-vuoristo
rosoisine huippuineen taivasta kohti, ja näköpiirissä häämöitti kaksi
Apeninnien lumipeitteistä huippua. Kaikkialla vallitsi Italian kevään
häikäisevä väriloisto tuhansine eri vivahduksineen.
"Italia on ihana, eikö totta?" kysyi Marcia koruttomasti.
"On", Sybert myönsi; "Italia kantaa kauneuden kirousta."
Marcia käänsi kysyvästi katseensa maisemasta seuralaiseensa.
"Kansakunta, joka on luotu taiteilijain malliksi!" Sybert huudahti
puoleksi ivallisesti. "Synnynnäisen kauneutensa tähden eivät
italialaiset saata kukoistaa kuten muut kansat."
"Ehkäpä", Marcia arveli, "heidän kauneutensa on hyvitys. Tiedän, että
he ovat köyhiä; mutta luuletteko, että he eivät tiedä miten tulla
onnelliseksi siitä huolimatta?"
"He tulevat liian vähällä onnellisiksi. Siinä on heidän toinen
kirouksensa."
"Mutta ettehän tietenkään tahtoisi, että he olisivat onnettomia",
väitti Marcia. "Koska heidän kerran on oltava köyhiä, niin onhan
hauskempaa nähdä heidät tyytyväisinä."
"Eipä suinkaan. Heillä ei ole mitään, mihin voisivat olla
tyytyväisiä."
"Mutta en käsitä, että on mitään eroa siinä, _mihin_ on tyytyväinen,
kun kerran _on_ tyytyväinen."
Sybert katseli hymyillen tyttöön.
"Loruja, Miss Marcia; nyt ette puhu niinkuin ajattelette. Jos ihmiset
ovat tyytyväisiä osaansa, niin voiko se silloin koskaan parantua.
Arveletteko, että italialaisten _pitäisi_ olla onnellisia? Olette
nähneet, miten he elävät tai -- ei", hän keskeytti, "ette tiedä siitä
yhtään mitään."
"Tiedän kyllä", Marcia vastasi. "Tiedän, että he ovat köyhiä
-- kauhean köyhiä -- mutta siitä huolimatta he löytävät omasta
elämästään paljon iloakin."
Sybert pudisti päätään. "Ette voi todistaa minulle tuota väitettänne.
Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan pyhästä tyytymättömyydestä?
Sitä juuri nämä ihmiset tarvitsisivat -- ja", hän lisäsi synkästi,
"toisilla sitä jo onkin".
"Pyhä tyytymättömyys", Marcia kertasi. "Miten hirveältä se
kuuluukaan! Silloinhan eläisi vaan kostoa varten".
"No niin", hymähti Sybert, "täytyyhän miehen elää muutakin kuin vain
ruokaansa varten".
"Voihan hän elää perheensä hyväksi", Marcia virkkoi.
"Aivan niin, jos hänellä se on. Muussa tapauksessa hänellä täytyy
olla joku aate".
Marcia katsahti Sybertiin kulmainsa alta. Hän olisi tahtonut kysyä,
minkä aatteen hyväksi hän eli, mutta ei uskaltanut. Hän huomautti
vain: "On omituista, eikö totta, miten ne aatteet, joiden hyväksi
ihmiset ennen elivät, ovat kadonneet? Ritariaate, ristiretket,
sodankäynti ja erakkona eläminen, -- en tosiaan tiedä mitä enää on
jäljellä".
"Useimmat vanhat ihanteet ovat hävinneet", Sybert myönsi. "Mutta
meillä on taas uusia, jotka ovat riittävän huonoja täyttämään tämän
vuosisadan pakottavan tarpeen. Mieshän voi esimerkiksi palvella
liikemaailmaa epäjumalanaan".
Marcia liikahti hiukan levottomasti satulassaan ajatellessaan
isäänsä, joka aivan varmaan harjoitti juuri tätä
epäjumalanpalvelusta. Sybertin mieleen johtui, ettei tämä ollut aivan
sopiva keskustelunaihe, ja siksi hän jatkoi melkein välittömästi --.
"Onhan sentään jäljellä taide, johon aina voi turvautua".
"Sitä vastaan kai teillä ei ole mitään sanomista", huomautti Marcia.
"Ei, se on kyllä tavallaan hyvä", Sybert myönsi; "vaikka tosin
pintapuolinen".
"Siinä tapauksessa eivät taiteilijat myöntäisi sitä tosi taiteeksi".
"Tuskinpa", hymähti Sybert; "mutta onhan olemassa suuri joukko
todellisempia asioita".
"Mitä esimerkiksi?"
"No, vaikkapa meidän kolme ruoka-ateriaamme".