Seuraavana aamuna Marcia heräsi siihen, että Bianca naputti ovelle
ilmoittaen, että Gervasio halusi nousta, mutta hänen vaatteensa
olivat niin risaiset, että Bianca oli ne edellisenä iltana heittänyt
kokonaan pois.
Hetken aikaa tirkisteli Marcia käsittämättä mitään; mutta sitten
hän äkkiä, muistaen edellisen illan vaiheet, ponnahti istumaan ja
kiertäen kätensä polvien ympäri ryhtyi huolestuneena miettimään
kysymystä. Hän tiesi täydellä syyllä, että Gervasion vastainen
menestyminen huvilassa riippui suuresti siitä vaikutuksesta, jonka
hän teki nyt ensimmäisen kerran varsinaisesti esiintyessään. Lopulta
hän käski Biancan koettaa pojalle jotakin Geraldin pukua, ja katsoa
hyvin tarkasti, että hänen kasvonsa olivat puhtaat. Sillä välin hän
pukeutui kiireesti, jotta ehtisi itse ensimmäisenä tarkastamaan
poikaa hänen uudessa asussaan.
Kiinnittäessään viimeisiä neuloja tukkaansa, hän kuuli äänten sorinaa
pengermällä, ja kurkistaessaan varovaisesti ulos, näki setänsä ja
Sybertin seisoskelevan kaiteen luona sauhuja vedellen. Marcia siis
ei ollut uneksinut; hän oli kuullut Sybertin askeleet edellisenä
iltana. Hän rypisti otsaansa miettien tuota arvoitusta ja kurkisti
taas ulos. Mitä lie tapahtunutkin edellisenä iltana, nyt aamulla
ei ilmassa ollut minkäänlaista sähköä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti
heittäneet kaikki kiihoittavat keskusteluaiheet taakseen ja näyttivät
nyt rauhallisina odottelevan aamukahviaan.
Oli ihanan rauhallinen kevätaamu. Molempiin miehiin pengermällä se
näytti painaneen leimansa -- he olivat huolettomia, välinpitämättömiä
tyhjäntoimittajia, ei sen enempää. Entä eilisiltana? Hän muisti
heidän matalan, kiihtyneen, äkäisen äänensä; ja hän rypisti otsaansa
yhä enemmän. Tämä maailma on vaihteleva kuin kameleontti, hän tuumi.
Hänen katsellessaan pengermälle unohtaen hetkeksi Gervasion juoksi
Gerald siellä seisovien luo iloisesti jutellen, mikä sai aikaan
hilpeän naurun. Sybert ojensi veltosti kätensä vetäen pojan luokseen.
Hän laski varovasti savukkeensa kellertävän kukkamaljakon reunalle,
nousi seisomaan ja nosteli pikkumiestä neljä, viisi kertaa ilmaan.
Gerald kirkui riemuissaan ja pyyteli yhä lisää. Sybert kielsi
nauraen, otti taas savukkeensa ja istuutui jälleen kaiteelle. Tuota
pientä leikittelyä katsellessaan Marcia muisti oman velvollisuutensa.
Pudistaen päätään kaikille pulmallisille kysymyksilleen hän heitti
ne mielestään ja kääntyi Gervasion puoleen. Bianca oli polvillaan
pojan edessä suorien hänen merimiespukuaan, ja Marcia käänteli
häntä hitaasti ympäri tarkastaen vaikutusta. Hänen ulkomuotonsa oli
lupaavampi kuin Marcia oli odottanutkaan. Tummat kiharat olivat vielä
kosteat kylvyn jälkeen, joka oli harvinainen tapaus pojan elämässä,
Geraldin vanha, punainen palttinakankainen merimiespuku suurine
valkoisine kauluksineen ja kaulanauhoineen oli hänen yllään, ja
tällaisena häntä olisi voinut luulla vaikkapa pieneksi prinssiksi,
joka omisti sata ylhäistä esi-isää, jollei ottanut lukuun hänen
paljaita jalkojaan, joita ei voinut pakottaa Geraldin kenkiin.
Marcia laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Sinä pikku kulta!" hän
huudahti ja suuteli pienokaista.
Gervasio oli aivan tottumaton hyväilyihin, ja hän vetäytyi aluksi
pois ruskeat silmät suurina ihmetyksestä. Mutta sitten levisi
hymy hänen kasvoilleen, ja hän ojensi ujosti kätensä silittäen
luottavaisesti Marcian poskea. Iloisena hän suuteli uudelleen poikaa
ja tarttuen sitten hänen käteensä he lähtivät yhdessä toisten luo
etuhuoneeseen.
"_Ecco!_ hyvät ystävät. Eikö hän ole kaunis?" Marcia kysyi.
Mr. Copley ja Sybert hypähtivät seisomaan ja tulivat asiaan
innostuneina paikalle.
"Vaatteet miehen muodostavat, kuka voi kieltää sen tämän nähdessään?"
"Minun mielestäni hän oli eilen aivan yhtä hauskannäköinen", virkkoi
setä; "mutta epäilemättä hän on tänä aamuna puhtaampi."
"Missä Gerald on?" Sybert kysyi. "Saammepa nähdä, mitä hän arvelee
uudesta tulokkaasta."
Gerald oli juuri keksinyt Marcelluksen ja telmi paraillaan sen kanssa
puutarhassa; vain vastahakoisesti hän suostui tulemaan sieltä, eikä
ollut ensinkään innoissaan vieraasta. Ääneti hän tarkasteli häntä
hetkisen ja huomautti sitten: "Hänelle on annettu minun vaatteeni."
Äkkiä pisti kauhea asia hänen päähänsä ja hän kysyi: "Onko hän uusi
veikko? Jos hän on, niin saatte viedä hänet pois."
"Oi rakkaani!" huudahti äiti kauhuissaan. "Hänhän on pieni
italialainen poika."
Gerald tyyntyi silminnähtävästi. Nyt hän tarkasteli Gervasiota tältä
uudelta näkökannalta.
"Minäkin tahdon käydä paljain jaloin", hän selitti.
"Ei, kyllä hänkin saa sukat ja kengät, kunhan vain ehdimme hankkia
hänelle sopivat", lausui Marcia.
"Tahdotko nähdä sisiliskojani?" kysyi Gerald ystävällisesti muuttaen
äkkiä mieltään ja nykäisten Gervasiota hihasta.
Gervasio vetäytyi taapäin.
"Sinun täytyy puhua hänelle italiankieltä, Gerald", huomautti Sybert.
"Hän on aivan kuin Marietta; ei hän ymmärrä mitään muuta kieltä.
Minusta olisi hyvä, jos joku toinenkin tulisi katsomaan noita
sisiliskoja", hän lisäsi. "Tulehan Gervasio", näin sanoen hän tarttui
poikia kädestä ja lähti heidän kanssaan suihkulähteelle.
Mrs. Copley katseli epäilevästi heidän jälkeensä, mutta Marcia
virkkoi: "Hän on oikein suloinen pienokainen, täti Katherine, ja on
hyvä, että Gerald saa leikkitoverin."
"Marcia on oikeassa, Katherine; ei hänellä ole siitä mitään vaaraa,
enkä usko, että poika puhuu huonompaa italiankieltä kuin Bianca."
Tällainen oli Gervasion ensi esiintyminen huvilassa. Ensimmäisinä
viikkoina hän pääasiallisesti vain söi, kunnes vähitellen tuli yhtä
punaposkiseksi kuin Gerald. Alkuaikoina hänen täytyi olla keittiössä,
jossa Francois syötti hänelle keittoa ja makaronia niin että hän
oli haljeta. Mutta opittuaan kaikella kunnialla käyttämään veistä
ja haarukkaa hän pääsi lastenkamariin aterioimaan yhdessä Geraldin
kanssa Grantonin ankaran valvonnan alaisena.
Kuinka olikaan, Gervasiosta tuli hyvä apu talouteen. Hän oli
hyväluontoinen, auttavainen ja aivan säälittävän kiitollinen
pienimmästäkin ystävällisyydenosoituksesta. Hänestä tuli Geraldin
uskollinen seuralainen, joka sokeasti totteli hänen käskyjään,
vastustaen niitä vain silloin, kun ne kävivät hänelle ylivoimaisiksi.
Hän oppi nopeasti ja ennen pitkää hän jo soperteli italian ja
englanninkielen sekoitusta omistaen yhtä laajan sanavaraston kuin
Gerald itse.
Viikko, joka seurasi Gervasion saapumista, kului huvilassa verrattain
rauhallisesti, vain eräs, jotenkin järkyttävä pieni vastoinkäyminen
oli vähällä häiritä yksitoikkoisuutta.
Pojalle oli luvattu palkinnoksi makeata suklaata, niin pian kuin
hän oppisi iloisen näköisenä pitämään sukkia ja kenkiä, hän piti
näet sukkia ja kenkiä sietämättömänä sivistämiskeinona. Mutta
kun palkinnon saannin aika saapui, huomasi Marcia, ettei talossa
ollut ensinkään suklaata, ja jottei tuottaisi pettymystä pojalle,
hän määräsi valjastettavaksi Geraldin ponyhevosen, otti mukaansa
molemmat pojat sekä renkipojan, ja lähti ajamaan Castel Vivalantiin
leipurille. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan, olisi hän kyllä
huomannut, ettei ollut viisasta lähteä Gervasion kanssa keskellä
päivää Castel Vivalantiin. Mutta Copley'en luonteenomaisena piirteenä
oli se, että he ajattelivat vasta jälkeenpäin. Kun Gervasio Delano
nähtiin uusissa vaatteissa ja kasvot pestyinä _principinon_
vieressä vaunuissa, sai se aikaan hirveän metelin hänen entisten
leikkitoveriensa keskuudessa. He piirittivät vaunut, ja Marcian oli
pakko jakaa monet kouralliset kuparilantteja, ennenkuin hän pääsi
erkanemaan seuralaisistaan.
Kun hän vihdoin naurussa suin irtaantui joukosta ja ajoi ulos
kaupungin portista, astui muuan mies esiin muurin nurkkauksesta ja
viittasi häntä seisahtumaan. Marcian mieleen välähti hänen tätinsä
kohtaus camorristin kanssa, mutta sitten hän hymyili muistaessaan,
että oli kirkas päivä ja oltiin aivan kaupungin luona. Hän seisautti
ponynsa ja kysyi, mitä mies halusi. Hän sanoi olevansa Gervasion
isäpuoli. He olivat köyhiä työläisiä, heillä ei ollut ruokaa
kylliksi, mutta he tunsivat olonsa yksinäisiksi ilman poikaa ja
halusivat saada hänet takaisin kotiin. Eivät edes amerikkalaiset
ruhtinaatkaan saaneet viedä köyhien ihmisten lapsia kysymättä lupaa.
Ja lopuksi hän vihjaili siihen suuntaan, että jos Marcia maksaisi
kyllin suuren summan, suostuisi hän kyllä luovuttamaan pojan.
Marcia ei ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui, mutta kun Gervasio
alkoi itkeä ja tarrautui molemmin käsin lujasti kiinni istuimeen
ilmeisesti aikoen vastustaa kaikkia yrityksiä viedä häntä pois,
käsitti Marcia miehen tarkoituksen ja vastasi kutsuvansa poliisin
paikalle. Mutta mies piti nähtävästi itseänsä tilanteen herrana ja
arveli Marcian mieluummin maksavan rahat kuin menettävän pojan.
Uhkaavan näköisenä hän kurotti kätensä ja tarttui lujasti Gervasion
käsivarteen. Gervasio parkaisi, ja ajattelematta pitemmältä
seurauksia, Marcia sivalsi miestä tuimasti piiskallaan ja antoi
samassa ponyn lähteä täyttä laukkaa eteenpäin. He kiitivät alas
kivistä tietä huimaavaa vauhtia vaarallisista käänteistä, ja mies jäi
laskettelemaan kirouksiaan kukkulan huipulta.
He saapuivat huvilaan vielä vapisten jännityksestä seikkailunsa
jälkeen, joka aiheutti Mrs. Copleylle suurta levottomuutta. Mutta kun
Marcia samana iltana tervehti setäänsä kertomalla hänelle koko jutun,
selitti hän, että tyttö oli menetellyt aivan oikein; ja odottamatta
päivällistä, nousi setä hevosensa selkään ja ratsasti täyttä ravia
takaisin Castel Vivalantiin pienen majan ovelle, jonka sisäpuolella
miespaha istui viininsä ääressä kiroten amerikkalaisia. Hän lausui
nyt asiaan innostuneen todistajajoukon läsnäollessa hänelle, ettei
Gervasio ollut hänen poikansa; ja koska hän ei voinut kohdella lasta
säädyllisesti, hän oli kadottanut kaiken määräämisvaltansa siihen;
ja jos hän vast'edes yrittäisi rosvojen tavoin vaatia itselleen
maantieveroa, hän saisi maksaa sen vankeudella. Näin sanoen hän
pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti pystyssä päin kaupungista. Jos
jotakin tarvittiin vakiinnuttamaan Gervasion asemaa Mr. Copleyn
perheessä, niin oli ainakin tämä tapaus omiaan sen tekemään.
Tämän seikkailun seurauksena oli, että Marcia jonkun aikaa
vältti Castel Vivalantia ja ulotti retkeilynsä toisiin suuntiin.
Hän tuli maaseudulla pian yleisesti tunnetuksi ratsastaessaan
kiiltävänruskealla raudikollaan, joka oli syntynyt ja kasvatettu
Kentuckyssä; häntä seurasi aina suuren kömpelön hevosen selässä
renkipoika, jonka aina tuli kunnioittavasti seisoa takana,
kun neiti pysähtyi. Milloin vain hän keksi jonkun syyn, hän
poikkesi talonpoikaiskoteihin ja nauroi iloissaan heidän kanssaan
omalle kummalliselle kielitaidolleen. Hänen ystävällisyytensä
johtui aluksi uteliaisuudesta. Heidän sukkelat selityksensä
ja lapselliset kysymyksensä Amerikan oloista olivat ainaisena
mielenkiinnon aiheena; mutta jonkun ajan kuluttua, kun Marcia oppi
heitä paremmin ymmärtämään, hän alkoi pitää heistä heidän hyvien
luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Kun hän katseli heidän synkkiä,
ahtaita huoneitaan, joissa tuskin oli muuta sisustusta kuin jokunen
kuparikattila, pata ja korea madonnankuva, kun hän näki miten
köyhä ja vaivalloinen heidän elämänsä oli ja miten uljaasti he sen
kuitenkin kestivät, silloin vaihtui mielenkiinto kunnioitukseksi.
Heidän altis myötämielisyytensä ja lämmittävä ystävällisyytensä
herättivät Marciassa vastakaikua, ja eipä aikaakaan, kun hän jo
oli löytänyt sen lumoavan rakastettavuuden, joka italialaisessa
talonpojassa piilee.
Hän tutki ratsastusretkillään monet pienet vuoristokylät, jotka
sijaitsivat korkealla Sabine-vuoriston karuilla rinteillä, ja yhä
maksoivat läänitysveronsa jollekin roomalaiselle ruhtinaalle, aivan
kuin tuhat vuotta sitten. Ne olivat alhaalta katsottuina sangen
viehkeän näköisiä, nuo harmaakivikyläset, jotka siellä täällä
ikäänkuin kasvoivat kovasta kalliosta; mutta kun Marcia oli kiivennyt
jyrkkää, mutkittelevaa polkua, ja pilkistänyt sisään, hän sai nähdä
miten mahdottoman kurjia ja vaivaisia ne itse asiassa olivat. Hän
alkoi vähitellen nähdä, mitä ensi silmäyksellä viehättävän näköisen
maiseman takana saattoi piillä.
Elämä kulki näinä aikoina tasaista latuaan Villa Vivalantissa,
mutta samaa ei voinut sanoa muuhun Italiaan nähden. Joka päivä
saapui tuoreita viestejä kapinoista, joita raivosi etelämaakunnissa,
ja pohjoiseen kiiruhtavat matkustajat tiesivät kertoa, että
joka-ainoassa kaupungissa vallitsi sotatila. Huolimatta
rauhoittavista sanomalehtiartikkeleista, jotka kirjoitettiin
poliisin silmälläpidon alaisena, huomasi jokainen, että lähestyttiin
nopeasti jonkunlaista käännekohtaa. Rooman likimmässä ympäristössä
ei oltu kovinkaan levottomia, sillä pääkaupungissa oli riittävästi
sotamiehiä, joten ei tarvinnut pelätä mitään vaaraa roskaväen
taholta. Koko asiaa, jos mitään, pidettiin tervetulleena vaihteluna
paasto-ajan yksitoikkoisuuteen, ja lähetystössä ja suurissa
hotelleissa, joihin ulkomaalaiset kokoontuivat, vallitsi miellyttävän
kiihoittunut mieliala.
Lausuttiin jos jonkinlaisia ristiriitaisia arveluja. Jotkut
pudistelivat tietäväisesti päätään ja arvelivat, että heidän
mielestään asia oli paljon vakavampi, kuin pinnalta katsoen näytti.
Ei olisi ensinkään ihme jos Ranskan kommuunin aikaiset tapaukset
uusiutuisivat; ja salavihkaa he vielä ilmaisivat olevansa erittäin
halukkaita jäämään paikoilleen nähdäkseen koko pilanäytelmän, joka
nyt kerta kaikkiaan näytti olevan tulossa.
Useat vakuuttivat, ettei viljan hinta mitenkään ollut vaikuttanut
yleiseen levottomuuteen. Nälänhätä oli ennemminkin vain tekosyy,
jolla voitiin kansaa kiihoittaa. Tiedettiin yleisesti, että
yliopistot, nuorempi kirjailija- ja sanomalehtimiespolvi, vieläpä
kokonaiset sotajoukko-osastotkin olivat täynnä sosialistista henkeä.
Todennäköistä oli, että sosialistit ja kirkon kannattajat olivat
yhtyneet hallitusta vastaan aikoen sitten saavutettuaan päämääränsä
kääntyä toistensa kimppuun taistellakseen keskenään ylivallasta.
Tämän mielipiteen kannattajat arvelivat, että hallituksen olisi
ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, ja heidän mielestään oli
hyvin typerää hankkia ravintoa roskaväelle alentamalla _dazziota_.
Toiset taas arvelivat, että hallituksen olisi jo kauan sitten
pitänyt poistaa se, ja heidän mielestään oli aivan kohtuullista,
että etelämaakuntien väestö oli noussut vaatimaan oikeuksiaan. Tähän
tapaan pohdittiin onnettomien napolilaisten tilaa kaikissa Rooman
vieraskutsuissa; ja kaupungissa oleskelevat ulkomaalaiset saivat
siitä erittäin hauskan ajanvietteen.
Mutta Marcia Copley kuuli sangen vähän yhä lisääntyvistä
levottomuuksista. Hän ei lukenut sanomalehtiä, eikä hänen setänsä
puhunut kotona mitään päivän kysymyksistä. Hänestä oli vastenmielistä
tarpeettomasti pohtia noita asioita eikä hän sen lisäksi halunnut
väitellä niistä veljentyttärensä kanssa. Kotona hän oli sangen vähän,
sillä hän työskenteli luonteenomaisella tarmollaan 'Ulkomaalaisen
avustustoimikunnan' asioissa, viettäen suurimman osan ajastaan
Roomassa. Marcian katseluhalu oli äkkiä lauhtunut tuon iltapäivän
jälkeen Tre Fontanessa. Hän oli käynyt kaupungissa vain kerran, ja
silloinkin vain ostamassa Gervasiolle vaatteita. Roystonit olivat
sillä kertaa olleet poissa, kun hän oli käynyt heitä tapaamassa
hotellissa, ja hänen pettymyksentunteeseensa sekaantui hyvä annos
mielihyvääkin, kun hän, jättäen käyntikorttinsa, vetäytyi taas
takaisin Villa Vivalantin yksinäisyyteen.
Hän ei ollut perinpohjin eritellyt tunteitaan, mutta hän tunsi
vaistomaista pelkoa, ajatellessaan kohtaavansa Paulin. Tuo pelko
ei ollut kuitenkaan mikään epämiellyttävä tunne. Luostarikohtaus
oli monet kerrat palautunut hänen mieleensä, ja usein lensivät
hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Mitä sanoisi Paul ensi kerralla?
Puhuisiko hän taas samasta asiasta, vai jättäisikö hän tuon
illan rauhaan ja antaisi kaiken olla kuin ennen? Marcia toivoi
jälkimmäistä. Heidän suhteensa tulisi sen kautta niin erikoiseksi, ja
Marcia ei vielä sillä hetkellä ollut valmis tekemään päätöstään.
Paulkin puolestaan pohti samaa kysymystä. Asia ei kehittynyt
niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Marcialla ei ilmeisesti
ollut aikomusta käydä Roomassa, eikä hän itse keksinyt mitään
sopivaa syytä mennäkseen huvilalle. Hänen synkät aavistuksensa
olivat käyneet toteen. Kärsimysviikon viettivät Roystonit vielä
kaupungissa, huvitellen itseään kaikenkaltaisilla kirkonkäynneillä.
Seuratessaan tätiään kirkosta kirkkoon (Rooman läheisyydessä niitä
on kolmesataaseitsemänkymmentäviisi, ja Paul väitti heidän käyneen
niissä kaikissa yhden viikon ajalla) hän mietti miettimistään, mitä
Marcia mahtoi hänestä ajatella. Toisinaan hän pelkäsi olleensa liian
hätäinen, toisinaan taas arveli, ettei ollut ollut kylliksikään.
Eräänä päivänä käväisivät Paulin täti ja molemmat serkut
pikimmältään huvilalla ja kertoivat sieltä palattuaan, että Marcia
oli hankkinut itselleen ottopojan ja koiran ja oli nyt innokkaissa
kasvatuspuuhissa. "Puhuiko hän mitään minusta, Madge?" kysyi Paul
peittelemättä.
"Hän sanoi, että sinä olet hyvin nenäkäs otus", kertoi Margaret;
ja vastaukseksi Paulin hämmästyneeseen ilmeeseen hän lisäsi
armollisesti: "Ei sinun kannata olla niin itserakas, että luulet
hänen puhuneen jotain sinusta. Hän ei edes maininnut sinun
nimeäsikään."
Paul huoahti miettiväisenä: "Ah!" Marcia ei ollut maininnut hänen
nimeänsäkään. Se ei ollut niinkään paha merkki; siinä tapauksessa
tyttö ajatteli häntä. Jos hän kerran ei rakastanut toista -- ja Paul
oli kyllin itserakas luottaakseen tytön sanoihin -- niin ei mikään
edistänyt Paulin asiaa paremmin kuin yksinäisyydessä vietetty viikko
Sabine-vuoristossa. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, sekä entisestä
että nykyisestä, että Italian kevät oli voimakas sydämen kiihoitin.
Kärsimysviikon tiistaina Mrs. Royston hiukan vapautui hengellisestä
innostaan ja huomasi, ettei hän ollut nähnyt Marciaa kokonaiseen
viikkoon, ja että heidän niin pian kuin paastonaika olisi ohi,
täytyisi kutsua Copleyn perhe aamupäiväaterialle hotelliin.
"Minkävuoksi täytyy odottaa paastonajan loppua?" kysyi Paul.
"Eihän sitä tarvitse tehdä viralliseksi. Sehän voi olla aivan
yksityisluontoinen. Jos heidät kutsutaan torstaiksi, voimme mennä
kaikki yhdessä iltajumalanpalvelukseen Pyhän Pietarin kirkkoon.
Marcia Copley viettää ensimmäistä pääsiäistään Roomassa ja hän olisi
varmaan halukas lähtemään kirkkoon."
Niinpä saapui huvilalle keskiviikkoaamuna kutsukirje, jossa Copleyn
perhe -- Gerald mukaanluettuna -- kutsuttiin seuraavana päivänä
aamiaispäivällisille Roystonien luo Roomaan. Torstaiaamuna tuli
myöntävä vastaus, ja tuntia myöhemmin saapuivat kutsutut itse --
lukuunottamatta Geraldia -- _Hotel de Londres et Paris'hin_.
Ateria kului hupaisesti. Paul oli loistavimmalla tuulellaan ja hän
tapasi pöytäseurasta vastakaikua mielialalleen. Marcia katseli
tyydytyksen tuntein setäänsä, joka viime aikoina oli ollut niin
vakava, mutta nyt lasketteli nauraen sukkeluuksia nuoren miehen
kanssa. Marcia omisti mielestään jonkunlaisen erikoisoikeuden
Pauliin, vaikka hän ei sitä oikein itselleenkään myöntänyt, ja hän
oli hyvillään, kun Paul herätti mieltymystä ympäristössään. Marcia
istui hänen vieressään pöydässä ja silloin tällöin, kesken naurun ja
lörpöttelyn, tyttö saattoi huomata hillityn sävyn hänen äänessään.
Niin kauan kuin he olivat toistensa seurassa eikä Paul voinut johtaa
keskustelua arempiin asioihin, piti Marcia heidän keskinäistä
seurusteluaan erittäin tyydyttävänä.
Ponnistuksistaan huolimatta Paul ei saanut tilaisuutta
kahdenkeskiseen oloon Marcian kanssa sinä iltapäivänä. Aina oli
toinen serkuista tiellä. Mr. ja Mrs. Copley lähtivät kotiin heti
aterian päätyttyä, sillä he olivat jo ennen nähneet Pyhän Pietarin
kirkon iltajumalanpalveluksen. Heidän lähtiessään lausui Mr. Copley
Mrs. Roystonille:
"Uskon veljentyttäreni teidän huostaanne ja toivon, että ette
päästä häntä näkyvistänne, ennenkuin jätätte hänet minun käsiini
iltajunalle. En haluaisi enää sellaisia kepposia kuin tässä
taannoin." Ja Marcian harmiksi kerrottiin seikkailu, jonka kautta
Marcellus ja Gervasio tulivat pelastetuiksi, yksityiskohtiaan myöten.
Tietämättä itsekään miksi, olisi hän toivonut, että kertomus hänen
hoidokkiensa alkuperästä olisi jäänyt tuntemattomaksi.
Paulin kasvot synkistyivät hieman. "Alan tuntea yhä enemmän
vastenmielisyyttä Sybertiä kohtaan", lausui hän hiljaa.
Marcia nauroi. "Olisittepa nähnyt hänet! Hän ei puhunut sanaakaan
minulle koko junamatkalla. Hän istui käsivarret ristissä rinnalla ja
otsa rypyssä aivan kuin -- Napoleon Moskovan luona."
Paulin kasvot kirkastuivat jälleen. "Oi, minä alan sittenkin pitää
hänestä", hän selitti.
* * * * *
Kellon lähestyessä viittä sinä iltapäivänä näyttivät kaikki kaupungin
ajoneuvot ohjaavan kulkunsa Ponte Sant' Angeloon päin. Satunnainen
katselija ei olisi saattanut arvata uskonnollisten menojen
olevan kaiken tämän hämmingin aiheuttajana. Kapeat kadut sillan
toisellapuolen olivat tupaten täynnä väkeä, joka etanan vauhdilla
pääsi eteenpäin liikkumaan. Roystonien seurue, joka oli asettunut
kaksiin vaunuihin, eksyi tässä hälinässä toisistaan. Marcia,
Margaret ja Paul ajoivat yhdessä, joutuivat tungokseen kapealla
Borgo Nuovolla ja saapuivat Pyhän Pietarin kirkon edustalle pyörät
melkein kiinnitakertuneina erään kardinaalin vaunuihin. Molempien
ajajat lausuivat jotakuinkin karkeita kohteliaisuuksia toistensa
ohjaustaidosta. Kardinaali pisti lempeän nuhtelevaisesti päänsä
vaunun ikkunasta ja amerikkalaiset nauroivat hilpeästi tilanteelle.
Tarkastettuaan heitä hetkisen, hymyili kardinaalikin ja kaikki
neljä nousivat vaunuista ja astuivat jalkaisin kirkonpihan poikki,
jättäen ajurinsa kaikessa rauhassa irroittamaan vaunuja toisistaan.
Kardinaali osoittautui erittäin sydämelliseksi ihmiseksi, ja kun he
erosivat leveiden portaiden luona, ojensi hän kätensä ystävällisesti
hymyillen, ja hetkisen epäröityään vastasivat amerikkalaiset totisina
hänen kädenpuristukseensa.
"Olisikohan meidän pitänyt suudella hänen kättään?" kysyi Marcia.
"Olisin kyllä tehnyt sen, mutta en tiennyt kuinka se tapahtuu."
Paul nauroi. "Hän tiesi, ettemme ole oikeauskoisia. Ei kukaan harras
katolilainen voisi nauraa, kun on kaatamaisillaan kardinaalin vaunun
kadulla."
He seisoivat pääovella etsien Mrs. Roystonia ja Eleanoria ja
katsellen hyökyaallon tavoin ohivirtaavaa ihmisjoukkoa. Paul vaati
itsepintaisesti, että he menisivät sisään odottamatta toisia, mutta
Marcia tahtoi yhtä itsepintaisesti jäädä ulos. Hän oli mielestään
paremmin turvattu suuressa joukossa.
Ihmeekseen huomasivat he Mrs. Roystonin tulevan heitä kohti kantaen
sylissään pientä saranatuolia ja hänen jälessään astuskeli Eleanor
kummassakin kädessään samanlainen tuoli.
Mrs. Roystonin kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi heidät.
"Rakkaani, pelkäsin jo kadottaneeni teidät", hän läähätti. "Muistimme
juuri sillalle saapuessamme, ettei meillä ollut ainoatakaan tuolia
mukanamme, ja sen vuoksi meidän oli palattava hakemaan niitä. Paul,
sinun olisi pitänyt huolehtia niistä. Luulen, että meidän on nyt
parasta kiiruhtaa sisään, jotta saamme hyvät paikat."
Paul otti kärsivällisesti tuolit huostaansa ja seurasi naisia
heittäen Marciaan katseen, joka näytti kysyvän: "Onko maailmassa
toista niin mallikelpoista veljenpoikaa ja gentlemania kuin minä?"
Vain kärsimysviikon torstaina pidetään Pyhän Pietarin kirkossa
iltajumalanpalvelus. Tuo suuri kirkko tuntuu silloin vielä
avarammalta, autiommalta ja juhlallisemmalta kuin muulloin. Silmä ei
eroita korkeata kupoolia, joka on hämärän peitossa. Pitkä keskilaiva
tuntuu ulottuvan loppumattomiin ja sivukappelit näyttävät laajenevan,
kunnes ne ovat kuin pieniä kirkkoja itsekukin. Pylväsrivit kohoavat
korkeuteen kadoten hämärään. Mitä silmä ei voi erottaa, sen loihtii
mielikuvitus esiin, ja avara kirkko ikäänkuin kasvaa ja laajenee
ja näyttää ojentelevan käsivarsiaan sulkeakseen koko kristikunnan
helmaansa. Tuona iltana se kätki sisäänsä koko Rooman -- ylhäisön
niinkuin alhaisonkin, italialaiset samoin kuin ulkomaalaisetkin,
uskovaiset yhtä hyvin kuin nekin, jotka vain nähdäkseen olivat
sinne saapuneet, hartaudenharjoittajat ja huvittelijat -- kaikki
vastaanotti Pyhän Pietarin kirkko yhtä puolueettomasti.
Ulkona seistessä oli näyttänyt siltä, kuin koko kaupunki olisi
virrannut sisään avonaisista ovista; mutta kirkko oli vielä
kutakuinkin tyhjä. Kun he astuivat leveätä keskikäytävää hämärän
varjossa, kääntyi Marcia rinnallaan kulkevan nuoren miehen puoleen.
"Aluksi ei minusta Pyhän Pietarin kirkko ollut mitään verrattuna
Milanon ja Kolumbian katedraaleihin -- mutta se onkin kuin koko Rooma
itse -- se kasvaa ja kasvaa kunnes --"
"-- se käsittää koko maailman", täydensi Paul.
Mrs. Royston asetti saranatuolinsa pronssikatoksen suojaan ja
istuutui.
"Saimme mainion paikan", hän lausui ristien kätensä. "Emme ole
liian lähellä kuoria, mutta kuulemme kuitenkin hyvin ja näemme
erinomaisesti alttaritoimitukset ja pyhäinjäännökset." Hän puhui
aivan kuin olisi valinnut istuinpaikkaa johonkin teatterinäytäntöön.
Silloin tällöin heidän ohitseen kulki joko Marcian tai Roystonien
tuttuja, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, mutta jatkoivat
sitten matkaansa jättäen paikkansa toisille. Kun taas eräs seurue
hyvästeli heitä hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen, kääntyi Marcia
Paulin puoleen, joka seisoi hänen vieressään.
"On tosiaan kauheata", hän lausui, "millä tavalla ulkomaalaiset
isännöivät Roomassa. Tätä voisi aivan luulla lähetystön
vastaanottohuoneeksi. Jos minä olisin paavi, panisin Pyhän Pietarin
kirkon ovelle ilmoituksen: 'Pääsy kielletty ulkomaalaisilta.'"
"Niin, mutta Pyhän Pietarin kirkkoon nähden ei ole olemassa mitään
ulkomaalaisia; se kuuluu kaikille kansallisuuksille."
Marcia hymyili nuorukaiselle ja kääntyi pois päin. Kun hän käänsi
päänsä, hän huomasi ihmismeren keskellä eräät kasvot, jotka
tähystivät häneen päin silmissä uteliaan ilveilevä ilme. Ne
olivat keski-ikäisen naisen kasvot, eivät erittäin kauniit, mutta
mielenkiintoisen ja älykkään näköiset. Marciasta ne näyttivät hyvin
tutuilta, ja kun hän katseli niitä hetkisen, vaihtui niiden ilveilevä
ilme ystävällisen tutunomaiseksi. Nainen hymyili, tervehti ja jatkoi
matkaansa. Marciakin kumarsi vaistomaisesti, ja samassa välähti
hänen mieleensä kuka tuo henkilö oli. Hän oli kirjailijatar, 'Rooman
innokkain kielikello', jonka hän oli tavannut teekutsuissa jo monta
viikkoa sitten. Hän oli aivan unohtanut oudon ystävänsä ja kääntyi
nyt Paulin puoleen tiedustellakseen hänestä enemmän. Paul keskusteli
paraillaan tätinsä kanssa ja ennenkuin Marcia ehti uudistaa
kysymyksensä, kävi kuin humahdus yli kirkon ja kaikki muu unohtui,
kun 'Misereren' ensimmäinen kuoro täytti sävelillään kirkon.
Oli yhä hämärtynyt, ja korkea valkoinen kupooli hohti epäselvästi
tumman ihmismeren yläpuolella. Kirkkokuoron laulu kaikui yhä
valtavampana juhlallisin sävelin, ja kirkkaana erottautui
'Paavin satakielen' huilumainen sopraano yli kaikkien muiden. Ja
kuin hillittynä säestyksenä musiikkiin kuului kolmituhantisen
kuuntelijajoukon hiljainen kuiskailu, ikäänkuin rantatyrskyjen
etäinen kohina.
Alttarin kynttilät loistivat himmeinä päiden yläpuolella.
Jumalanpalveluksen kestäessä ne sammuivat toinen toisensa jälkeen.
Noin puolen tunnin kuluttua alkoi odottaminen ja jännitys käydä
rasittavaksi. Ihmisjoukko yhä tiheni ja Margaret Royston kurotteli
kaulaansa, yrittäen turhaan laskea, miten monta kynttilää vielä
paloi. Paul vastaili omasta päästään tädilleen, mitä kaikki menot
tarkoittivat. Margaret kääntyi Marciaan päin.
"Nykäise tuota nuorta pappia minun edessäni", hän kuiskasi, "ja kysy
italiankielellä kuinka monta kynttilää vielä palaa."
Nuori pappi, joka kuuli sanat, kääntyi huvitettuna ympäri,
kohottautui kohteliaasti varpailleen nähdäkseen alttarille, ja
vastasi englanninkielellä, että niitä oli vielä kolme.
"Kiitos", sanoi Margaret; "en aavistanut, että osasitte englantia."
"Olen syntynyt New Yorkissa."
"Todellako?" nauroi tyttö, ja nyt ryhdyttiin yhdessä vertailemaan
Hudson- ja Tiberjokien ansioita.
Hän osoittautui erittäin ystävälliseksi, selittäen tarkasti kaikkien
menojen merkityksen ja eri vertauskuvien tarkoituksen. Mrs. Royston
katseli moittien veljenpoikaansa, jonka jutut nyt osoittautuivat
kokonaan totuudesta poikkeaviksi.
"Eihän täti mitenkään voi vaatia, että minä tietäisin niin paljon
kuin oikeat asiantuntijat", hän huomautti vähääkään punastumatta.
"Minun selitykseni olivat joka tapauksessa taiteellisemmat kuin
hänen; ja vaikka ne eivät olisikaan totuudenmukaisia, niin pitäisi
niiden ainakin olla."
Lopulta oli viimeinenkin kynttilä sammunut ja hetken aikaa vallitsi
täysi pimeys suuressa kirkossa. Sitten ääni, joka muistutti etäistä
ukkosen jyrinää, oli kuvaavinaan esiripun repeämistä, ja samassa
silmänräpäyksessä syttyivät valot kaikkiin holveihin, laivoihin ja
kupooleihin. Kardinaalit, kuorolaulajat ja papit kulkivat pitkässä
juhlakulkueessa pääalttarille, jota sanottiin "Maailman alttariksi".
Marcia seisoi alttarikehyksen luona tarkastellen heidän kasvojaan,
kun he kulkivat hänen ohitsensa. Niissä oli niin ajatteleva, henkevä
ja ystävällinen ilme, että Marcian kunnioitus tuota suurta voimaa --
kristikunnan suurinta -- kohtaan kasvoi sinä hetkenä. Häntä melkein
hävetti olla pelkkänä katselijana. Hän katseli talonpoikaiskasvoja
ympärillään ja mietti miten tyhjän tyhjää heidän elämänsä olisikaan
ilman tätä kirkkoa, jossa he saivat nauttia sitä ainoata iloa, jota
he saattoivat itselleen toivoa.
Kun alttarin öljyllä ja viinillä voiteleminen oli loppuunsuoritettu,
toivotti nuori pappi heille hyvää yötä ja lähti. Hän ei voinut
odottaa pyhäinjäännöksien näyttämistä, sillä heidän luostarissaan
oli illallinen kello seitsemältä. Hän lisäsi kuitenkin nopeasti
nähdessään hymyn leikkivän Margareten huulilla: "Ei silti, etteivät
ne olisi todellisia pyhäinjäännöksiä, mutta olen nähnyt ne jo monet
kerrat ennen."
Pyhäinjäännökset asetettiin kansanjoukon nähtäväksi Pyhän Veronican
parvekkeelle korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Hiukan
naurahtaen kuiskasi Paul Marcialle:
"Ettekö usko, että ystävämme kardinaali olisi tyytyväinen, jos hän
näkisi kerettiläisensä kumartelevan Pyhän Veronican nenäliinaa?
Katsokaahan", hän lisäsi, "tuota talonpoikaisvaimoa sinisine
hameineen ja tummanpunaisine huiveineen. Hän on varmaan taivaltanut
viisikymmentä mailia pikku lapsi pussissa hihnalla selkään
köytettynä. Hän kai arvelee, että lapselle koituu onnea elämänsä
varrelle, kun se näkee edes vilahduksen pyhän ristin kappaleesta."
Marcia katseli naista, joka seisoi hänen vieressään, ja puvusta
päättäen näytti olevan pyhiinvaeltaja Abruzzista. Kasvot kirkkaina
hän katseli pienelle parvekkeelle, jossa pappi näytteli kuuluisaa
pyhäinjäännöstä. Hänen käsivarsillaan lepäsi pienokainen, jonka
kasvoja hän myös koetti kääntää ylöspäin samalla mumisten rukouksia
sen korvaan. Marcia antoi katseensa kulkea yli koko ihmisjoukon,
hetkiseksi oli köyhien pyhiinvaeltajaparkojen ylöspäinkäännetyt, työn
ja puutteen leimaamat kasvot sulaneet pyhään kunnioitukseen. Sitten
kohotti Marcia katseensa jälleen parvekkeelle, jossa valkopukuinen
pappi piteli korkealla päänsä yläpuolella hopeista ristiä, johon
Pyhän Pietarin kirkon kallein pyhäinjäännös, pieni kappale Kristuksen
ristiä, oli sijoitettu. Valo lankesi suoraan pienelle parvekkeelle;
jokainen silmä alhaalla oli siihen kiintynyt. Pappi oli lihava,
punakka ja hänen liikkeensä olivat teatterimaiset. Koko toimitus
tuntui teatterimaiselta. Marcian tunteet vaihtuivat nopeasti. Pari
minuuttia aikaisemmin katsellessaan kardinaalien juhlakulkuetta,
hän oli ollut valmis tunnustamaan menojen henkisen merkityksen;
nyt hän näki enää vain niiden ulkonaisen puolen. Tämä oli pelkkää
näyttelemistä, petkuttamista, jolla tahdottiin sokaista köyhää
kansaa. Tämä kirkko oli ainoa, mitä he omistivat elämässään, ja mitä
se oikeastaan teki heidän hyväkseen? Voiko Pyhän Veronican nenäliina
tai kappale Kristuksen ristiä millään tavalla ilahduttaa heidän
elämäänsä? Italian talonpojille tarjottiin taikauskoa eikä mitään
uskontoa.
Hän katseli taas valtavan ihmismeren ylöspäin käännettyjä kasvoja ja
pudisti päätään. "Miten säälittävää!" hän huudahti.
"Miten viehättävää!" puheli Paul.
"Tuo pappi tuolla ylhäällä tietää aivan hyvin, että hän
petkuttaa kansaa, ja kuitenkin hän on niin totinen kuin hän itse
vahvasti uskoisi pyhäinjäännöksiin. Kirkko on vielä toivottoman
keskiaikaisella kannalla."
"Siinähän onkin juuri kirkon kauneus", huomautti Paul. "Se on
yhä keskiaikainen, vaikka koko muu maailma on niin kokonaan
yhdeksännentoista vuosisadan kahleissa. Katselen mielelläni näitä
talonpoikia, jotka uskovat Pyhän Veronican nenäliinaan ja Pyhän
Bambinon parantavaan voimaan. Minusta se on kaunis uskonnäyte
maailmassa, jossa usko alkaa tulla vanhanaikaiseksi. En voi moittia
pappeja siitä, että he ylläpitävät sitä. Se on kuin vastalause
ajan hengelle. He kuuluvat niihin harvoihin taiteilijoihin, joita
on jäänyt jälelle. Jos olisin pappi, opettelisin taikatemppuja ja
lisäisin pyhäinjäännösten vaikutusta esimerkiksi jollakin ihmeellä."
"Se vain yllyttäisi taikauskoa."
"Jos otatte heiltä heidän taikauskonsa niin riistätte heidän
viehättävimmän luonteenominaisuutensa."
"Te ette välitä mistään muusta kuin viehättävyydestä!" huudahti
Marcia puoleksi pilkallisesti.
Paul ei vastannut. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ja ihmisjoukko
alkoi virrata kirkosta ulos. Hekin tunkeutuivat eteenpäin
oikeanpuoleiselle ovelle päin, jonka läheisyydessä vaunut odottivat.
Paul toimi taidolla niin, että ihmisjoukko erotti heidät muista
seurueen jäsenistä.
"Minäpä kerron teille, mistä välitän eniten tässä maailmassa",
hän kuiskasi Marcian korvaan, kun he raivasivat itselleen tietä
pylväistössä. "Minä välitän teistä."
Marcia huomasi hänen tarkoituksensa liian myöhään ja katseli
tyytymättömän näköisenä taakseen. Toisia ei näkynytkään liikkuvan
ihmismeren keskellä.
Paul näki hänen katseensa ja sanoi nauraen: "Te näytätte pitävän
hyvää huolta siitä, ettemme jää kahdenkesken, eikö totta?"
Marcia yhtyi nauruun. "Aivan niin", hän myönsi suoraan; "sitä juuri
koetankin."
"Ei se haittaa. Minun aikani koittaa vielä kerran, te ette voi
sille mitään." Hän kosketti kädellään tytön kättä puristaen sitä
voimakkaasti. "Tulkaa tännepäin, että pääsemme pois ihmisjoukosta."
He tunkeutuivat sivummalle ja vetäytyivät erääseen nurkkaukseen
korkean pylvään suojaan. Ihmisjoukko virtasi heidän ohitseen ja
laskeutui alas rappusia kuin joki, joka mereen tullessaan laajenee
leveämmäksi. Kirkonpiha heidän allaan oli mustanaan touhuavia
ihmisiä ja liikkeellä olevia ajoneuvoja. Vatikaani näytti tummalta
rykelmältä yön pimeydessä ja sen sadat ikkunat hohtivat kirkkopihan
lyhtyjen lepattavassa valossa kuin suuren mustekalan silmät. Jonakin
toisena hetkenä Marcia olisi uteliaana tutkinut palatsia. Hän olisi
kummissaan keksinyt jossakin noista synkistä ikkunoista paavi
Leon miettiväisenä tarkastelemassa palvojien joukkoa, joka palasi
kirkosta. Mitähän mahtoikaan paavin mielessä liikkua nähdessään
kolmikymmentuhantisen ihmisjoukon kulkevan hänen palatsinsa ohitse
vapaasti koteihinsa, samalla kuin hän itse ei saanut astua oman
kynnyksensä yli? Jonakin toisena hetkenä hän olisi huvikseen pohtinut
tätä kysymystä, mutta tällä kertaa hänen huomionsa oli kiintynyt
muualle. Paul piteli yhä hänen kättään omassaan.
Hän asettui tytön eteen, selin ihmisjoukkoon. "Oletteko ajatellut
sitä, mitä minä kysyin teiltä?"
Oliko hän ajatellut! Muuta hän ei ollut tehnytkään. Hän katsahti
moittien Pauliin. "Älkäämme puhuko siitä. Mitä enemmän sitä
ajattelen, sitä epäselvemmäksi se käy minulle."
"Se on onneton asiain tila. Ehkä minä voin auttaa teitä päätöksen
tekemisessä. Ettekö jonain kauniina päivänä, ehkä piankin, voisi
rakastua minuun, Marcia?"
"Minä -- minä en tiedä."
Paul kumartui tytön puoleen, aivan lähelle. Marcia vetäytyi erilleen
hänestä, kauemmaksi pylvään varjoon. "Tuolla ovat toiset!" hän
huudahti, nähdessään Eleanorin pään toisia ylempänä. Hän koetti vetää
kätensä irti.
"Mitä heistä. Kestää ainakin kolme minuuttia, ennenkuin he ehtivät
tänne. Teillä on tarpeeksi aikaa vastata minulle."
"Hyvä Paul -- ei nyt", kuiskasi Marcia.
"Milloin sitten?" kysyi Paul itsepintaisesti pitäen yhä lujasti hänen
kädestään kiinni. "Ensi kerrallako kun tapaan teidät?"
"Niin -- ehkä", vastasi tyttö ja kääntyi toisten puoleen.