Sybert palasi pian ja istuutui vastapäätä Marciaa; junailija
sulki oven, ja juna alkoi hiljalleen puhkia Campagnalle. Molemmat
olivat omissa ajatuksissaan, ja kun ei kumpaakaan huvittanut puhua
toiselle, ja molemmat sen tiesivät, he eivät ryhtyneet minkäänlaiseen
keskusteluun.
Marcian kiihtynyt mieliala oli asettunut, ja hän nojautui eteenpäin
pää käden varassa miettiväisenä katsellen pehmeätä, roomalaista
hämärää, joka laskeutui Campagnalle. Mutta itse asiassa hän näki
kaupungin ulkopuolella olevan Pyhän Paavalin päivänpaisteisen
luostarin ja Paul Dessartin kasvot, kun hän puhui hänelle. Rakastiko
hän tosiaan Paulia, vai oliko oikea rakkauden esine Italia, sitä hän
kysyi itseltään? Hän ei tietänyt eikä hän tahtonut sitä ajatella.
Oli niin paljon mukavampaa antaa asiain itse kehittyä ja niin
vaikeata ruveta tekemään päätöksiä. Kaikki oli tähän asti ollut niin
huoletonta, miksi täytyisi tämä kysymys nyt jo ratkaista? Hän ei
tahtonut vielä pitkiin, pitkiin aikoihin päättää sitä. Suostuisiko
Paul odottamaan, -- odottamaan epämääräistä tulevaisuutta, joka
ehkä loppujen lopuksi ei koskaan tulisikaan? Kärsivällisyys ei
kuulunut Paulin ominaisuuksiin. Jos hän kieltäytyisi odottamasta,
jos hän itsepintaisesti vaatisi vastausta nyt heti -- voisiko
Marcia hyljätä hänet? Ei; aivan varmaan hän ei voisi. Hän muisteli
häntä mielessään sellaisena kuin hän oli ollut seisoessaan lämpimän
auringonpaisteen keskellä, luostarin pylvään varjossa, hän muisti
hänen nauravat, poikamaiset kasvonsa, jotka sillä hetkellä olivat
vakavat, hänen jännittyneet, rukoilevat silmänsä luotuina häneen ja
sanat, jotka tuntuivat epäröiviltä ja änkyttäviltä. Paul oli hänestä
sangen miellyttävä ja puoleensavetävä; ja kuitenkin Marcia huokasi.
Varsinainen elämä oli vielä hänen edessään. Maailma oli hänelle uusi
ja vaihteleva ja vastaisine kokemuksineen houkutteleva. Hänellä oli
paljon nähtävää ja tehtävää ja hän halusi olla vapaa.
Lyhyt etelän hämärä oli pian ohi, ja täysikuu nousi pilvettömälle,
syvänsiniselle taivaalle. Loistava valovirta tunkeutui hämärään
vaununosastoon, ja ulkona oli melkein häikäisevän kirkasta. Marcia
nojautui ikkunaan katsellen ohivierivää tasankoa. Aqua Felicen
korkeat holvikaaret erottuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten,
ja etäällä leikkasi näköpiiriä Sabine-vuorten epäselvät ääriviivat.
Silloin tällöin kuljettiin yksinäisten maatalojen ohi, joita oli
rakennettu yhteen ryhmään kuumetaudilta suojaavien eucalyptuspuiden
varjoon, mutta enimmäkseen oli maisema karu ja autio, ja siinä
voi tuskin havaita jälkeäkään elävästä, toimivasta ihmisälystä.
Via Appialla näkyi vanhojen latinalaisten hautojen ääriviivoja ja
kerran vilahtivat ohitse keskiaikaisen vahtitornin rappeutuneet
jäännökset. Kuva oli kauneudessaan melkein liian täydellinen; se oli
kuin maalattu, etäinen tausta näyttämölaitteineen: näky oli miltei
epätodellinen ja kuitenkin vanhimpia maailmassa, ohitse vierivä
Campagna vesijohtolaitteineen, Rooma taustana ja Sabine-vuoristo
edessä. Niin oli ollut jo vuosisatoja; tuhannet ihmiset olivat siellä
eläneet elämänsä. Siinä oli sen tenho. Kuva ei ollut eloton, vaan
syvästi inhimillinen. Kun Marcia katseli yli tasangon, joka oli niin
surullisen ihana autiudessaan, tunsi hän äkkiä rinnassaan tunteiden
vyöryn, hän tunsi mieletöntä rakkautta Italiaa kohtaan, samaa, joka
on vallannut niin monet ulkomaalaiset Lethen vesien varsilla. Hän
ymmärsi nyt Paulin tunteet. Italia! Italia! Hänkin rakasti sitä.
Hän huoahti hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti ja painautui takaisin
nurkkaansa katsahtaen vastapäätä istuvaan toveriinsa nähdäkseen
tarkasteliko tämä häntä. Hän ei katsonut sinne päin. Hän istui
suorana, katsellen ulos Campagnalle silmäluomet puoleksi suljettuina.
Hän oli työntänyt toisen kätensä syvälle taskuun ja toinen lepäsi
rauhoittaen koiran pään päällä. Marcia huomasi hämmästyksekseen,
että samalla kuin Sybert näytti niin rauhalliselta, hän ojenteli
hermostuneesti sormiaan. Hän katsahti taas matkatoverinsa kasvoihin.
Hän katseli maisemaa edessään yhtä tunteettomasti kuin valkoista
muuria; mutta hänen silmänsä näyttivät tavallista syvämietteisemmiltä
ja varjot niiden alla tummemmilta. Melkein huomaamattaan Marcia alkoi
tarkastella hänen kasvojaan ihmetellen mielessään, mitä tuon katseen
takana piili; mitä hän mahtoi ajatella?
Äkkiä Sybert katsahti ylös ja huomasi Marcian tutkivan katseen.
"Anteeksi, en kuullut", hän lausui.
"En minä mitään sanonut."
"Näytitte siltä kuin olisitte puhutellut minua", hän sanoi naurahtaen
ja kääntyi pois valosta. Ja nyt oli Marcialla epämieluinen tunne,
että Sybert tarkasteli häntä kulmiensa alta. Hän kääntyi taas
ikkunaan päin koettaen keskittää huomionsa vaihtelevaan maisemaan,
mutta häntä vaivasi matkatoverinsa äänettömyys. Sybertin kasvot
olivat varjossa, eikä Marcia saattanut erottaa olivatko hänen
silmänsä auki vai kiinni. Hän koetti ajatella jotain puheenainetta,
mutta ei keksinyt mitään sopivaa. Hän tunsi syvää helpotusta, kun
juna vihdoin pysähtyi Palestrinan asemalle.
Hetken odotuksen jälkeen asemamies sai hankituksi heille vaunut
ja jotenkin virkeän näköisen hevosen. Kun Sybert auttoi Marcian
vaunuihin, kysyi hän, sallisiko Marcia erään köyhän miehen, jolla oli
kannettavaan suuri mytty, istua ajajan vieressä etuistuimella.
"Emme tapaa ketään näin myöhään illalla", hän lisäsi. "Hän on
matkalla Castel Vivalantiin, ja sinne on pitkä matka."
"Hän saa mielellään ajaa", vastasi Marcia. "Minusta on aivan sama,
tapaammeko ketään vai emme."
"Oi, suokaa anteeksi", lausui Sybert hymyillen. "En tarkoittanut
mitään pahaa. Jotkut naiset välittäisivät siitä, kuten tiedätte.
Tarquinio", huusi hän, kun italialainen vaatemyttyineen vilahti
heidän ohitsensa. "Signorina pyytää teitä hevoseen, kun meillä on
sama matka."
Tarquinio kiitti signorinaa italialaisen kohteliaisuudella,
nosti myttynsä vaunuihin ja kiipesi itse perästä. Marcellus
asettautui mukavasti vaunujen pohjalle, ja päästäen tyytyväisen
koiran huokaisun, vaipui rauhalliseen uneen. Matka kulki läpi
kuutamoisten oliivikujien ja viinitarhojen, ja raunioiden ja
kodikkaiden maalaistalojen päiväsaikaan selvästi erottuvat
yksityiskohdat sulautuivat nyt romanttiseksi kauneudeksi. Takana
näkyi Alban vuoriston ääriviivat, ja kuun säteet valaisivat kahta
pientä, valkomuurista kylää rinteellä; edessäpäin kohosi autiompi
Sabine-vuoristo, jonka huiput nousivat toinen toisensa vieressä
taivasta kohti. Ajomatka sujui meikein ääneti. Aluksi Sybert tuntien
olevansa epäkohteliaan vaitelias yritti jonkun kerran ryhtyä
keskusteluun, jonka jälkeen hän taas keventynein mielin asetti
käsivartensa ristiin vaipuen omiin ajatuksiinsa. Marciallakin oli
mietteensä ja tuoksuvan kuutamoillan romantillisuus antoi niille
määrätyn suunnan. Jos Paul olisi nyt ollut uudistamassa pyyntönsä,
olisi Italia vaikuttanut asiaan. Mutta Paul oli sinä päivänä tehnyt
pienen erehdyksen -- hän oli noudattanut Marcian käskyä ja jättänyt
hänet yksikseen -- ja pienimmälläkin erehdyksellä voi usein olla
laajakantoiset seuraukset.
Kerran Sybert muutti asentoaan ja hänen kätensä kosketti sattumalta
Marcian kättä, joka lepäsi istuimella heidän välissään. "Suokaa
anteeksi", hän mumisi ristien uudelleen käsivartensa. Marcia
katsahti häneen nopeasti. Kosketus oli vaikuttanut häneen
sähköiskun tavoin. Mikä hän oikein oli miehiään? Hänellä näytti
olevan hehkuva sielu, ja Marcia oli aina pitänyt häntä velttona ja
välinpitämättömänä. Hän katsoi matkakumppaniinsa silmät selällään;
hän ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä tuollaisena. Hänen mieleensä
johtui rauhallisennäköinen tulivuori, joka jonakin päivänä äkkiä
voimakkaasti purkautuisi. Marcia alkoi taas vuorostaan salaa tutkia
hänen kasvojaan. Sybertin luonteenlaatu oli hyvin omituinen; siinä
ilmeni suuria vastakohtia. Oliko se hyvä vai huono, yksinkertainenko
vai monimutkainen? Siihen ei Marcia saanut vastausta. Hän mietti
kaikkea, mitä tiesi hänestä, kaikkea kuulemaansa -- mutta ei vain
päässyt selville; toinen paha ominaisuus aina pyyhki pois toisen.
Marcia tunsi hänet seuraihmisenä, hän oli sinä sangen huomattu
henkilö, mutta mikä hän oli muuten? Mitä teki hän vapaahetkinään?
Esimerkiksi tänä iltapäivänä. Miksi hän oli kuin kotonaan
Marcellus-teatterin luona? Se oli kaukana lähetystöstä. Entä kuka
sitten oli tuo mies etuistuimella? Hän keskeytti äkkiä vaitiolon
kysyen sitä. Sybert hätkähti ikäänkuin olisi unohtanut hänen
läsnäolonsa.
Marcia toisti kysymyksensä: "Onko tuo mies tuolla etuistuimella
Tarquinio Paterno, joka pitää pientä ravintolaa Roomassa?"
"On", vastasi Sybert luoden hiukan hämmästyneen katseen häneen.
"Mitenkä tiedätte hänen nimensä?"
"Oh, minä vain arvasin. Tunnen Domenico Paternon, Castel Vivalantin
leipurimestarin ja hän puhui minulle pojastaan Tarquiniosta. Sehän
ei ole erittäin tavallinen nimi, niin että kun te kerroitte tämän
miehen tulevan samaan kylään, ja kun kuulin teidän nimittävän häntä
Tarquinioksi, ajattelin -- mutta miksi te hämmästytte?" kysäisi hän
äkkiä. "Onko hän jossain muussa suhteessa merkillinen?"
"Teillä näyttää olevan hänen perhesuhteensa tarkasti selvillä",
lausui Sybert hymähtäen.
He vaipuivat taas äänettömyyteen, eikä Marcia yrittänyt toista kertaa
keskeyttää sitä.
Kun saavuttiin käänteeseen, jossa jyrkkä Castel Vivalantiin vievä tie
poikkeaa valtatiestä, pysäytti ajaja hevosen päästääkseen Tarquinion
maahan. Mutta Marcian mielestä oli mytty liian raskas kannettavaksi
vuorta ylös, ja hän käski ajaa eteenpäin kaupungin portille saakka.
Vaunut tärisivät, kun noustiin kiemurtelevaa tietä oliivitarhojen ja
mantelipuiden välitse, keskellä kevätpukuista, ilmavaa lehvistöä.
Edessäpäin näkyivät kylän rakennukset ryhmittäin, ikäänkuin kaveten
vuoren huippua kohti, ja kattojen ja tornien ääriviivat erottuivat
toinen toisensa yläpuolella jyrkästi taivasta vasten.
Marcia oli käynyt Castel Vivalantissa vain päivävalaistuksessa,
jolloin rappeutunut pikku kaupunki oli esiintynyt koko kurjuudessaan.
Mutta kuunvalo muuttaa kaiken. Valkeat, kiviset muurit näyttivät nyt
kohoavan synkkinä kuin jonkun keskiaikaisen kaupungin linnoitukset.
Ja vanha, pyöreä torni ränstyneine laskusiltoineen näytti kuin
se olisi nähnyt synkkiä tekoja ja säilyttänyt salaisuutta. Juuri
tuollaisessa linnoituksessa murhattiin Cenci.
Saavuttiin Porta della Lunan korkean porttiholvin edustalle.
Silläaikaa kuin Tarquinio kiipesi vaunuista ja nosti mytyn selkäänsä,
kiintyi Marcian huomio poikajoukkoon, joka kinastellen pelasi
morropeliä portin vieressä.
Tarquinion parhaillaan kiitellessä signorinaa, kun tämä oli auttanut
köyhää miestä hänen matkallaan, kaikui äkkiä äänekäs pelästynyt
lapsen parkaisu, jota seurasi jatkuva kirkuna. Morron pelaajat
keskeyttivät leikkinsä ja katsoivat pelokkain silmin toisiinsa.
Ensimmäisen parkaisun kuullessaan Sybert hypähti vaunuista ja
tarttuen erästä poikaa olkapäähän tiedusteli syytä.
Poika riuhtaisi itsensä irti tehden välinpitämättömyyttä osoittavan
eleen.
"Gervasio Delanon äiti pieksee häntä. Hän meluaa aina noin kauheasti,
sillä hän on niin peloissaan."
"Mitä se on?" huusi Marcia hypähtäen vaunuista Sybertin luo.
"Joku äiti pieksee lastaan."
Odottamatta enempiä selittelyjä kiiruhtivat molemmat portin kautta
kapeata tietä vasemmalle ääntä kohden. Ihmisiä oli kerääntynyt
pieniin ryhmiin oville ja he pudistelivat päätään keskustellen
kiihkeästi. Nähdessään Marcian ja Sybertin lausui eräs vaimo
tyynnyttäen, ettei Teresa vahingoittanut poikaa; hän aina huusi
kovemmin, kuin oikeastaan oli syytä.
Kun he saapuivat matalalle ovelle, josta ääni oli lähtenyt, oli
parkuna vaiennut hysteeriseksi nyyhkytykseksi. He tunkeutuivat
huoneeseen, johon pääsi suoraan kadulta, ja pysähtyivät siihen.
Sisällä oli niin pimeätä, että hetkeen ei voinut mitään nähdä.
Huonetta valaisi vain lekottava öljylamppu madonnan kuvan edessä.
Mutta kun silmät tottuivat pimeään, he erottivat vankkarakenteisen
talonpoikaisnaisen kädessään ryhmysauva, jollaisia paimenet
Campagnalla käyttävät. Jonkun aikaa he luulivat että hän oli ainoa
ihminen siellä, kunnes hiljainen nyyhkinä ilmaisi etäisimpään
nurkkaan kyyristyneen lapsen.
"Mitä te tahdotte?" kysyi vaimo luoden uhkaavan katseen
sisääntulijoihin.
"Löittekö lasta tuolla sauvalla?" Sybert kysyi.
"Lyön lasta millä haluan", vastasi vaimo. "Hän on laiska
tyhjäntoimittaja ja varasti keittoa."
Marcia veti pienen pahaisen nurkastaan, jossa se nyyhkytti
herkeämättä voiden vaivoin hengittää. Hänen kyyneleensä virtasivat
niin vuolaasti, ettei hän voinut lopettaa, vaan tarrautui
kouristuksen tavoin Marciaan, käsittäen, että jonkunlainen vapauttaja
oli saapuvilla. Hän käänsi lapsen valoon päin ja huomasi leveän,
punaisen jäljen hänen poskellaan, johon yksi isku oli sattunut.
"Tämä on häpeämätöntä! Tuo nainen pitäisi vangita!" lausui Marcia
raivoissaan.
Sybert otti lampun seinältä ja kumartui katsomaan lasta.
"Voi pikku pahaista! Näyttää siltä, kuin se tarvitsisi keittoa", hän
mutisi.
Vaimo alkoi taas kimeällä äänellä huutaa, että poika oli
yksitoistavuotias, eikä ikinä tuonut kotiin soldon puolikastakaan.
Hän itse raatoi yöt päivät hankkiakseen hänelle ravintoa ja hänellä
oli sitäpaitsi kylliksi omia lapsia ruokittavinaan.
"Kenen lapsi tämä on?" Sybert kysyi.
"Se oli miehelläni", vastasi vaimo; "ja mies on kuollut ja nyt
minulla on toinen. Poika on tiellä. Ei voi vaatia, että minä kärsisin
häntä loppumattomiin. Hänen on jo aika ansaita itse itselleen
jotakin."
Marcia istuutui matalalle tuolille ja veti pojan luokseen.
"Mitä me tekisimme?" hän kysyi katsellen avuttomana Sybertiin. "En
tahtoisi jättää häntä tänne. Vaimo pieksee yksinkertaisesti hänet
kuoliaaksi, niin pian kuin olemme kääntäneet selkämme."
"Minä uskon sen", myönsi Sybert. "Voin tietysti uhata häntä
poliisilla, mutta en luule, että se paljonkaan hyödyttää." Hän mietti
mielessään, että Marcian sopisi paremmin ottaa kasvatikseen poika
kuin koiranpenikka, mutta hän ei viitsinyt pukea ajatustaan sanoiksi.
"Minäpä tiedän!" huudahti tyttö ikäänkuin vastaukseksi hänen
äänettömään ehdotukseensa; "otan hänet kotiin juoksupojaksi. Häntä
voi hyvin käyttää täällä. Olkaa hyvä ja kertokaa vaimolle, että aion
pitää pojasta huolta, ja selvittäkää hänelle, ettei poika enää kuulu
hänelle."
"Mitähän Mrs. Copley pitää siitä, että hän tulee huvilalle?" kysyi
Sybert epäilevästi. "On tuskin oikein --"
"Mitä vielä. Ei hän pidä väliä, jos minä vain olen itsepintainen --
ja aion olla. Olkaa ystävällinen ja puhukaa vaimolle."
Sybert lausui vaimolle jokseenkin lyhyesti, ettei hänen tarvitsisi
enää kauempaa kustantaa pojan elatusta, signorina tahtoi ottaa hänet
kotiinsa juoksupojaksi.
Tämän kuullessaan muutti vaimo heti käytöstapansa, ja kieltäytyi
luovuttamasta häntä. Koska hän oli hoitanut lasta hänen pienenä
ollessaan, niin nyt oli pojan aika ruveta maksamaan takaisin velkaa,
kun hän itse alkoi vanheta.
Sybert selitti tarkasti, että hän nyt oli menettänyt kaiken
oikeutensa lapseen, ja siinä tapauksessa, että hän vähänkin
vastustelisi, Sybert kertoisi heti poliiseille, jotka, kuten hän
lisäsi, olivat hänen parhaimpia ystäviään. Muitta mutkitta hän otti
pojan syliinsä, ja he lähtivät talosta vaimon jäädessä vihoissaan
toivottamaan, että halvaus kohtaisi heitä ja heidän jälkeläisiään.
Utelias ihmisjoukko oli kerääntynyt talon ulkopuolelle ja vaieten
annettiin tietä Sybertille ja Marcialle. Portin luona leikkivät
pojat keskeyttivät pelinsä ja kerääntyivät vaunujen ympärille
kysellen kimeillä äänillään, mitä Gervasiolle aiottiin tehdä. Ajaja
kurottautui ällistyneenä katsomaan istuimeltaan tätä matkustajien
nopeaa vaihtelua. Mutta hän läimäytti hevostaan ja antoi mennä täyttä
vauhtia, ilmeisesti vahvasti uskoen, että jos hän viivyttelisi
kylliksi kauan, kutsuisivat he koko Castel Vivalantin ajelemaan.
Kun vaunut vierivät rinnettä alas, puhkesi Sybert iloiseen nauruun.
"Pelkään, ettei teidän tätinne, Miss Marcia, tule olemaan hyvillään
siitä, ette teemme Villa Vivalantista löytölasten turvapaikan."
"Ei hän sitä pane pahakseen, kun kerromme hänelle asian", vakuutti
Marcia. Hän katseli pieniä laihoja kasvoja, jotka lepäsivät Sybertin
olkaa vasten. "Pikku raukka! Se näyttää nälkäisemmältä kuin
Marcellus. Vaimo sanoi hänen olevan yhdentoistavuotiaan, eikä hän ole
juuri Geraldia suurempi."
Sybert otti hänen pienen ruskean ranteensa sormiensa väliin. "Hän
on sangen laiha", lausui hän; "mutta se tulee pian autetuksi. Nuo
talonpoikaislapset ovat kestävää pikku väkeä, vaikka saavatkin huonon
kohtelun." Hän katseli pikku poikaa, joka kuunteli ihmeissään silmät
selällään ja puoleksi pelästyneenä heidän outoa kieltään. "Älä yhtään
pelkää, Gervasio", hän rauhoitti lasta italiankielellä. "Signorina
ottaa sinut kotiinsa Villa Vivalantiin, jossa sinua ei milloinkaan
lyödä, ja jossa saat syödä niin paljon kuin haluat. Sinun täytyy olla
hyvä poika ja tehdä kaikki, mitä hän käskee."
Gervasion silmät suurenivat yhä. "Antaako Signorina minulle
suklaatakin?" hän kysyi.
"Hän oli niiden lasten joukossa, joille annoin suklaata, ja
vielä hän sen muistaa!" lausui Marcia iloisesti. "Minusta hän
näyttikin tutulta. Kyllä, Gervasio", hän lisäsi huolellisella
italiankielellään. "Sinä saat suklaata, jos teet aina mitä minä
käsken, mutta et joka päivä, sillä suklaa ei ole terveellistä pikku
pojille. Sinun täytyy syödä leipää ja lihaa ja keittoa ja kasvaa
suureksi ja vahvaksi kuin -- kuin Signor Siberti tuossa vieressä."
Sybert puhkesi nauruun ja Marcia yhtyi häneen.
"Alan jo käsittää täti Katherinen levottomuuden Geraldin vuoksi --
luuletteko, että Villa Vivalantissa on malarian vaaraa?"
Lopun matkaa he juttelivat iloisesti seikkailustaan. Sybertkin unohti
sillä hetkellä mietteensä; ja mitä taas Marciaan tulee -- Pyhän
Paavalin luostari oli kaukana Roomassa. Kun käännyttiin lehtokujalle,
loistivat huvilan valot iloisesti puiden lomitse.
"Katsohan Gervasio", lausui Sybert. "Tuolla sinä tulet tästä lähin
asumaan."
Gervasio nyökkäsi, tuntien liian suurta kunnioitusta voidakseen
puhua. Sitten hän kuiskasi: "Saanko nähdä pienen _principinon_?"
"Pienen _principinon?_ Ketä hän tarkoittaa?" kysyi Marcia.
"Pienen keltatukkaisen _principinon_", Gervasio kertasi.
"Geraldin!" Sybert nauroi. "Puhdasverinen amerikkalainen sopii hyvin
_principinoksi_. Ah -- ja tuolla on sitten itse Ruhtinas", hän
lisäsi, kun vaunut vierivät hiekkakäytävälle rakennuksen eteen ja
Copley astui eteissalista katsomaan ketä oli tulossa.
"Halloo! Sinäkö Sybert?" hän huudahti ihmeissään. "Ja Marcia! Luulin
sinun päättäneen jäädä kaupunkiin -- mitä hittoa olette tuoneet
mukananne?"
"Pojan ja koiran, oi Ruhtinas", lausui Sybert nostaessaan Gervasion
maahan. "Koirasta saa Miss Marcia kantaa syyn yksinään, minä otan
kyllä puolet häpeästä pojan tähden."
Gervasio ja Marcellus vietiin eteissaliin, ja olisi vaikeata sanoa,
kumpi niistä oli enemmän peloissaan. Marcellus painautui vinkuen
tuolin alle ja Gervasio katseli sen jälkeen, ikäänkuin olisi aikonut
tehdä samoin. Melun kuullessaan ilmestyi Mrs. Copley salista, ja
nyt seurasi sekaisin kysymyksiä ja selittelyjä. Sillä aikaa istui
Gervasio hyvin suorana ja hyvin peloissaan suuressa, hienossa
nojatuolissa, jonne Sybert oli hänet asettanut.
"Arvelimme, että häntä saattaisi hyvin käyttää juoksupoikana", lausui
Sybert, kun oli kerrottu pojan osaksi tullut huono kohtelu.
"Lapsi parka!" Mrs. Copley lausui. "Kyllä löydämme hänelle jotain
tehtävää. Hän on pieni, mutta näyttää viisaalta. Olen aina aikonut
ottaa pienen hovipojan -- tai voisimmehan pukea hänet Geraldin
ponirattaiden kuskiksi."
"Ei, täti Katherine", vastusti Marcia. "En tahtoisi, että hänet
puetaan livreepukuun. Minusta on väärin tehdä hänestä palvelijaa,
ennenkuin hän on kyllin vanha valitakseen itse elämänuransa."
"Opetetun palvelijan asema on paljon parempi kuin mikään, minkä
hän voi itse itselleen hankkia. Hänhän on vain talonpoikaislapsi,
rakkaani."
"Hän on sielutieteellinen probleemi", Marcia selitti. "Tahdon
todistaa, että kasvatuksessa ympäristö on tärkein eikä syntyperä
merkitse mitään, enkä tahdo, että hänet puetaan livreepukuun. Minä
hänet löysin, ja hän on minun -- ainakin puoleksi."
Hän katsahti Sybertiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
"Luovutan omistusoikeuteni teille, Miss Marcia, koska se näyttää
joutuvan hyviin käsiin."
"Marcia saakoon tahtonsa perille", lausui Mr. Copley. "Gervasio saa
olla epävirallinen hovipoika ja kysymys livreepuvusta siirretään
tuonnemmaksi."
"Hän voi leikkiä Geraldin kanssa", ehdotti Marcia. "Juurihan
toivoimme hänelle leikkitoveria ja Gervasio sopii siihen hyvin; siitä
on hyötyä Geraldin italian oppimiselle."
"En usko, että Gervasion italia kelpaa salongeissa", nauroi hänen
setänsä.
"Minä lähetän pojan kouluun", jatkoi Marcia, välittämättä esitetyistä
hankaluuksista, "ja todistan, että talonpoikaislapset ovat aivan
yhtä sukkelia kuin ruhtinaiden pojat, jos vain kasvavat samoissa
olosuhteissa. Hänestä tulee vielä nero, kuten -- kuten Crispi."
"Taivas varjelkoon!" huudahti Sybert, mutta hän tarkasteli nyt
Marciaa entistä mielenkiintoisemmin.
"Voimme päättää nuoren miehen urasta myöhemmin", tuumi Copley. "Häntä
näyttää vaivaavan tämä ihmisjoukko."
Gervasio olikin purskahtamaisillaan itkuun, kun niin monet
kunnioitettavat katseet olivat häneen kohdistettuina, mutta onneksi
Mrs. Copley käänsi huomion muualle kysymällä, miten oli heidän
päivällisensä laita.
"Mr. Sybert ja minä emme ole kumpikaan syöneet päivällistä", Marcia
vastasi, "enkä ihmettelisi, jos Gervasiolta olisi jäänyt syömättä
useampikin. Mutta Marcellus tuolla tuolin alla on kyllä nauttinut
omansa", hän lisäsi.
Mrs. Copley soitti kelloa tuntien emännän velvollisuutensa. Pietro
saapui paikalle tuijottaen Gervasioon niin ällistyksissään kuin
hovimestarivirkansa puolesta saattoi. Mrs. Copley määräsi, että
oli katettava päivällinen kahdelle hengelle ruokasaliin ja yhdelle
keittiöön ja jätti pojan Pietron huostaan.
"Voi, antakaa hänen syödä meidän kanssamme, ainakin tänä iltana."
pyysi Marcia. "Eihän se teitä häiritse, Mr. Sybert, eihän? Hän on
niin nälissään; minusta on niin hauska nähdä, kun pienet nälkäiset
pojat syövät."
"Marcia!" vastusti täti kauhuissaan. "Kuinka voit puhua tuollaisia?
Lapsihan on avojaloin."
"Koska ei oma poikani ja perilliseni saa syödä toisten kanssa, en
salli, että pesemätön muukalainen otetaan hänen paikalleen", puuttui
Copley puheeseen. "Gervasio syököön keittiössä."
Suureksi helpotuksekseen Gervasio pääsi keittiöön ja uskottiin
Francois'n huostaan, joka myöhemmin illalla ilmaisi Pietrolle
luulevansa, ettei poika vielä eläissään ollut syönyt kyllikseen.
Marcia ja Sybert eivät sinä iltana kiinnittäneet suurta huomiota
päivälliseensä, mikä ei ollut yleensä tapana Copleyn perheessä.
Pietron harmiksi seurasivat molemmat häntä joka ruokalajin välillä
keittiöön katsomaan, miten heidän suojattinsa voi.
Gervasio istui korkealla kolmijalkatuolilla pitkän keittiöpöydän
ääressä, heilutellen pieniä avojalkojaan ilmassa; suuri ruokaliina
oli sidottu hänen eteensä ja kyökkipiika ajoi häneen ruokaa minkä
ehti. Hän ei koskenutkaan outoihin ruokalajeihin, joita hänen eteensä
pantiin, vaan päättävä ilme kasvoillaan hän pisteli poskeensa
makaronivadin sisältöä. Vihdoin täytyi hänen huoaten myöntää
olevansa kylläinen Copleyn ruokavaroista. Marcia kutsui luokseen
Biancan (Mariettan seuraajan) ja käski hänen kylvettää Gervasion ja
viedä hänet vuoteeseen. Bianca tunsi pojan ennestään ja oli hänen
ylenemisestään jos mahdollista vielä enemmän ällistyksissään kuin
Pietro.
* * * * *
Kun Marcia sinä iltana oli lähdössä huoneeseensa, astui Sybert
eteissalin poikki hänen luokseen.
"Mitenkähän olisi, jos julistaisimme aselevon", hän kysyi ojentaen
tytölle kätensä -- "ainakin siihen asti, että Gervasio on
onnellisesti alkanut elämänuransa?"
Marcia katsoi suoraan häneen silmänräpäyksen ajan ja pudisti sitten
epäilevän näköisenä päätään.
"Voimmehan koettaa", hän hymyili, "mutta pelkään, että meidän täytyy
olla toistemme vihollisia."
Kuu valaisi kirkkaasti Marcian huonetta; hän riisuutui sytyttämättä
kynttilää ja heittäen yllensä keveän vaipan istuutui pehmeälle
tuolille avonaisen ikkunan ääreen, antaen viileän ilman leyhytellä
kasvojaan.
Hetken kuluttua hän kuuli raapaistavan tulta eteissalissa, ja
hänen setänsä tuli Sybertin seurassa pengermälle, jossa molemmat
alkoivat kävellä edestakaisin keskustellen matalalla äänellä. Hän
saattoi kuulla, miten heidän puheensa vuoroin nousi ja laski, ja
silloin tällöin toi tuulen henki sikarin tuoksun. Marcia tuli yhä
virkeämmäksi seuraten katseellaan heidän väsymätöntä kulkuaan
edestakaisin. Pengermän päässä kuului heidän keskustelunsa matalana
mörinänä, mutta talon kohdalla se tuli selvemmäksi, kunnes Marcia
saattoi erottaa katkonaisia lauseitakin. Sybertin ääni kuului
vihaisena, kiihtyneenä ja hänen mielestään melkein raivoisana; sedän
taas oli matala, päättäväinen, puoleksi ivallinen.
Kerran, kun he kulkivat juuri Marcian ikkunan alitse, kuuli hän
setänsä sanovan terävästi: "Älä ole mieletön, Sybert. Siitä koituu
ruma juttu, jos se joutuu julkisuuteen -- ja mitään ei ole sillä
autettu."
Marcia ei kuullut Sybertin vastausta, mutta näki vihaisen liikkeen,
jolla hän heitti pois sikarinsa pätkän. Miehet pysähtyivät pengermän
etäisempään päähän ja jäivät jonkun aikaa väittelemään hiljaisella
äänellä. Sitten Marcia näki hämmästyksekseen Sybertin hypähtävän
matalan kaiteen yli laakerikujaan ja sieltä peltojen poikki
eteenpäin, kun taas setä palasi yksinään pengermän poikki sisään
sulkien oven jälkeensä. Marcia hypähti pamppailevin sydämin. Mitä
oli tapahtunut? Oliko mahdollista, että he olivat riitaantuneet?
Aikoiko Sybert asemalle? Ei hän mitenkään voinut sinne kävellä.
Marcia kurottautui ulos ikkunasta, katsellen Sybertin jälkeen,
joka näkyi tummana pilkkuna keskellä kuun valaisemaa vehnäpeltoa.
Ei, hän meni Castel Vivalantiin päin. Miksi hän meni sinne näin
öiseen aikaan? Koskiko se jollakin tavoin Gervasiota -- tai kenties
Tarquiniota, leipurin poikaa? Hän muisti setänsä sanat: "Älä ole
mieletön. Siitä tulee ruma juttu, jos se pääsee julkisuuteen." Ehkä
ihmisten epäluulot häntä kohtaan eivät sittenkään olleet aiheettomia.
Hän muisti Sybertin katseen samana iltana junassa. Mitä sen takana
piili? Ja sitten hänen mieleensä nousi Sybertin kuva, kun hän istui
vaunuissa pitäen pientä poikaa sylissään. Miehellä, joka oli niin
ystävällinen pikku lapsille, ei voinut olla paha sydän. Ja kuitenkin,
jos hän oli sellainen kuin Marcian setä hänen luuli olevan, miksi
hänellä oli niin paljon vihollisia -- ja niin paljon epäilyttäviä
ystäviä?
Tuulen henki oli käynyt viileäksi, ja Marcia nousi tuntien
väristyksen ruumiissaan ja laskeutui vuoteeseensa. Hän makasi kauan
silmät auki katsellen miten kevyet uutimet heiluivat tuulessa. Hän
muisteli taas Paul Dessartin sanoja lämpöisessä, nukuttavassa,
auringonpaisteisessa luostarissa; pientä ryysyläisjoukkoa, joka
ahdisteli koiraa; pitkää, äänetöntä matkaa Sybertin seurassa; Castel
Vivalantin kuutamoista porttiholvia, jonka yläpuolella kohosivat
korkeat, synkät muurit. Ajatukset kävivät epäselviksi, ja hän oli jo
melkein nukuksissa, kun hän puoliksi unen horroksissa kuuli askeleita
pengermällä ja oven hiljaa avautuvan.