Sybert lähti viinikaupasta hymyillen Tarquinion pienelle juonelle
ja samalla rypistäen otsaansa muistellessaan napolilaisen julmia
sanoja, jotka yhä kaikuivat hänen korvissaan. Hän kulki katse maahan
luotuna tuskin huomaten ympäristöään, kun äkkiä kiihkeä sanasota
aivan hänen lähellään herätti hänet ajatuksistaan. Hän katsahti ylös
välinpitämättömästi, mutta ällistyi suuresti tuntiessaan Marcia
Copleyn, joka nojautui erästä Marcellus-teatterin pohjakerroksen
kivistä pilaria vasten. Hänen päänsä oli pystyssä ja poskilla oli
kaksi punaista vihan täplää. Sätkyttelevä poikajoukko tunkeili hänen
ympärillään huutaen ja tuuppien toisiaan.
Kun Sybert pysähtyi ottamaan selvää asiasta, kuuli hän Marcian
-- ilmeisesti vihansa tähden unohtaen italiansa -- sanovan
englanninkielellä: "Te ilkeät pikku raukat! Antakaa tuon eläinparan
olla rauhassa, kun se ei edes voi millään puolustautua!" Hän vahvisti
puhettaan voimakkaasti pudistelemalla erästä poikapahasta, jota hän
piteli kiinni olkapäistä. Poika ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta
liikkeen hän käsitti ja pyristeli vastaan vimmatusti. Poikajoukko
nauroi ja tungeskeli hänen ympärillään. Marcia otti esiin kukkaronsa.
"Kenen tämä koira on?" hän kysyi. Nähdessään rahan, tunkeutuivat he
yhä lähemmäksi ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä siepanneet
kukkaron; mutta samassa Sybert astui esiin ja kohottaen keppinsä ajoi
heidät oikealle ja vasemmalle.
"Mitä maailmassa teette täällä? Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi.
"Oi, Mr. Sybert! Kuinka olen iloinen, että tapasin teidät. Katsokaa!
nuo kauheat pikku otukset aikoivat tappaa tämän koiran."
Sybert katsoi maahan hänen jalkoihinsa, jossa rääkätty rakki makasi
kyyryssä, väristen ja katsoen heihin rukoilevin silmin. Verta
vuosi sen kyljessä olevasta haavasta, ja sen häntään oli nuoralla
sidottu raskaita tinakappaleita. Sybert otti veitsensä ja päästi sen
vapaaksi, ja Marcia kumartui ja nosti koiran syliinsä.
"Varokaa, Miss Marcia", sanoi Sybert inhoa tuntien. "Se on kauhean
likainen, ja te tahraannutte vereen."
Marcia pani nenäliinansa koiran haavalle ja se lepäsi hänen sylissään
vikisten ja vapisten.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Sybert uudelleen melkein tylysti. "Mitä
te toimitatte yksinänne tässä kaupunginosassa?"
Tuo äänensävy olisi muulloin ärsyttänyt Marciaa, mutta nyt oli tyttö
liiaksi kiitollinen hänen tulostaan, jotta olisi voinut olla muuta
kuin sydämellinen häntä kohtaan ja nopeasti hän selitti --
"Vietin iltapäivän muutamien ystävieni kanssa Tre Fontanessa. Erosin
heistä englantilaisen hautuumaan luona ja ajoin juuri asemalle, kun
näin noiden kurjien poikapahasten ahdistavan tätä koiraa. Hyppäsin
ajurista ja sieppasin sen syliini ja silloin ne kaikki rupesivat
seuraamaan minua."
"Minä ymmärrän", lausui Sybert, "olipa onni, että satuin paikalle
ajoissa, muuten teille ei olisi jäänyt yhtään rahaa, millä olisitte
voinut maksaa ajurinne. Näillä roomalaisilla poikanulikoilla ei ole
niin nuhteeton käytös, kuin saattaisi toivoa."
"Käytös", Marcia tuhisi suuttuneena. "Minä inhoan italialaisia!
Minusta he ovat raaimpia ihmisiä, mitä koskaan olen nähnyt. Nuo pojat
olisivat kivittäneet tämän koiraparan kuoliaaksi."
"Luulenpa, että he eivät ole saaneet elämässään nauttia samoja etuja
kuin te."
"Ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi juuri parahiksi ehtinyt
paikalle."
"Ette kai lähde yksinänne huvilalle?"
"En; tapaan täti Katherinen ja Geraldin asemalla."
"No niin, se on hyvä", hän vastasi selvästi hyvillään kun he
palasivat odottaville vaunuille. "Antakaa minulle koira, niin vien
sen muutaman kadunkulman eteenpäin, niin että pojat eivät löydä sitä
uudelleen."
"En annakaan", vastasi Marcia suuttuneena. "Jotkut toiset pojat
löytäisivät sen siellä. Vien sen kotiin ja ruokin sitä. Näyttää
siltä, kuin se ei olisi saanut ruokaa viikkokausiin."
"Siinä tapauksessa", sanoi Sybert alistuvaisesti, "ajan minä teidän
kanssanne asemalle, sillä tuo ei juuri ole mikään sylikoira ja teidän
on vaikea saada sitä junaan." Ja huolimatta tytön vastaväitteistä hän
astui vaunuihin ja asetti koiran lattialle jalkojensa väliin. Mutta
koira ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ojensi käpälänsä koskettaen
apua anoen ja vikisten Marcian polvea.
"Eläin parka! Älä nyt enää vapise! Ei sinua enää kukaan satuta", näin
puhellen hän kumartui alas ja suuteli koiraa kuonolle.
Marcia oli haltioissaan. Hän ei vielä ollut oikein saavuttanut
tasapainoaan Paul Dessartin kanssa luostarissa sattuneen kohtauksen
jälkeen, ja koirajupakka oli kiihoittanut häntä uudelleen. Hän
jutteli iloisesti Sybertin kanssa kaikesta, mikä mieleen johtui,
Geraldin katkenneesta hampaasta, Mariettan lähdöstä, Tre Fontanessa
vietetystä iltapäivästä ja koirakohtauksesta, unohtaen kokonaan
tavallisen jäykkyytensä seuralaistaan kohtaan. Sybert kuunteli
häntä kohteliaisuuden vuoksi, mutta ei ollut ajatuksineen mukana
keskustelussa.
Hänen mielensä täytti liiaksi se, mitä hän oli jättänyt taakseen
kahvilaan, jotta hän olisi voinut kärsivällisesti kuunnella Marcian
lörpöttelyä. Katsellessaan tyttöä, joka istui siinä hehkuvana ja
hymyilevänä nuhteettoman kauniissa vaatteissaan, mikä todisti rahojen
runsautta, hän tunsi melkein vihaa häntä kohtaan. Hänen teki mieli
lausua tytölle pari peittelemätöntä totuuden sanaa. Oliko hänellä
oikeutta nauttia turhanpäiväistä ylellisyyttä, kun hänen isänsä --
kuten napolilainen oli sanonut -- riisti rahansa köyhien ihmisten
suista? Niiden työ teki hänen kaltaiselleen elämän mahdolliseksi --
ja oliko hän sen arvoinen? Hän oli saanut maailmassa paljon; hän oli
saanut hyvän kasvatuksen, hän oli sivistynyt, hänen tunteitansa ja
mielitekojansa oli noudatettu, ja mitä teki hän muille sen edestä?
Hän pelasti koiran. Sybert tunsi inhoa mielessään ja hän oli jo
heittämäisillään koiran kadulle. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä
puoleksi naurahtaen. Eihän se ollut tytön syy. Hän ei tietänyt mitään
isänsä liikeasioista; hän ei tietänyt mitään Italian hädästä. Miksi
ei hän saisi olla onnellinen? Ja lopulta Sybert myönsi väsyneenä,
että oli helpotus, kun sai kerran nähdä jonkun, jota eivät huolet
rasittaneet.
Äkkiä Marcia keskeytti iloisen pakinansa katsoen kelloaan. "Hyvänen
aika! Minulla ei ole enää paljon aikaa jälellä. Olkaa hyvä, Mr
Sybert, ja kehoittakaa ajuria kiiruhtamaan hiukan!"
Ajuri totteli läimäyttäen hevosta kaikuvasti piiskallaan, mistä
hyvästä Marcia nykäisi häntä takinliepeestä ja sanoi, että jos mies
vielä löisi hevosta, ei hän saisi ensinkään juomarahaa.
Mies kohautti olkapäitään ja antoi hevosen kävellä.
"Eikö ole olemassa mitään yhdistystä eläinrääkkäyksen estämiseksi?"
Marcia kysyi. "Nämä italialaiset ovat aivan toivottomia."
"Voitte tuskin odottaa heidän osoittavan suurempaa huomaavaisuutta
eläimilleen, kuin heidän itsensä osaksi tulee", muistutti Sybert.
"Oi, hyvä ystävä!" Marcia huudahti valitellen huomaten äkkiä, miten
hitaasti matka edistyi. "Pelkään, että myöhästymme junasta. Ettekö
luule, että hän voisi hiukan kiiruhtaa lyömättä hevostaan?"
Sybert esitti taas hänen toivomuksensa ajurille, ja matkaa jatkettiin
nyt hiukan vilkkaammassa tahdissa; mutta kun saavuttiin asemalle,
oli juna lähtenyt eikä odotushuoneesta löytynyt Mrs. Copleya
eikä Geraldia. Marcia kalpeni hiukan käsittäessään tilanteen, ja
vaistomaisesti hän toivoi mielessään, että Sybertin sijalla olisi
nyt Paul Dessart. Hän kuittasi asian kuitenkin naurulla, selittäen
toverilleen --
"Täti Katherine kai luuli, että olin päättänyt jäädä yöksi
Roystonille. Sanoin hänelle, että aioin sen tehdä, mutta kuulin,
että heidän oli mentävä päivälliskutsuihin. Mutta mitä siitä; odotan
täällä seuraavaa junaa. Ennen pitkää lähtee joku juna Palestrinaan
-- täti Katherine meni Tivolin kautta. Hyvin paljon kiitoksia, Mr.
Sybert, kun saatoitte minut asemalle, ei teidän tarvitse odottaa
junan lähtöä. Koirasta saan kyllä tarpeeksi seuraa."
Sybert tarkasteli ääneti aikataulua. "Seuraava juna ei lähde ennen
seitsemää, eikä teillä ole vaunuja vastassa asemalla. Miten luulette
pääsevänne huvilalle?"
"Oh, kyllä Palestrinan asemamies hankkii minulle vaunut. Hän on
oikein mukava ihminen ja on usein kyydinnyt meitä."
Sybert rypisteli otsaansa miettiessään asiaa. Hänen oli jotenkin
sopimatonta lähteä huvilalle sinä iltana; mutta hän tuumi, että hänen
velvollisuutensa Copleya kohtaan oli saattaa hänen veljentyttärensä
turvallisesti kotiin eikä jättää häntä yksin suoriutumaan seitsemän
mailin hevosmatkasta oudon palestrinalaisen ajurin kanssa; muu ei
voinut tulla kysymykseenkään.
"Luulen, että lähden teidän kanssanne", hän lausui katsoen kelloonsa.
Marcia oli nähnyt hänen rypistelevän kulmiaan ja pelännyt jotain sen
kaltaista ehdotusta. "Ei mitenkään", huudahti hän. "En salli sitä.
Olen kulkenut satoja kertoja tuota tietä, enkä pelkää vähääkään. Ei
ehdi tulla myöhä."
"Sabine-vuoristo on täynnä rosvoja", hän selitti. "Minun mielestäni
tarvitsette saattajan."
"Miten hassua, Mr. Sybert! Tiedän miten varattu teidän aikanne on"
(tämä oli tarkoitettu ivaksi, mutta kun se sattui olemaan totta, ei
Sybert sitä siksi huomannut), "enkä tahdo, että tulette kanssani."
Sybert nauroi. "Sitä en epäile, Miss Marcia; mutta siitä huolimatta
tulen. Olen pahoillani, mutta teidän täytyy lähteä minun kanssani."
"Toivoisin kernaimmin, että te ette tekisi sitä", hän vastasi; "mutta
menetelkää kuten haluatte."
"Kiitos kutsusta", hymyili Sybert. "On vielä puolitoista tuntia junan
lähtöön -- ehditte vielä tulla lähetystöön juomaan kupillisen teetä."
"Kiitos kutsusta, mutta luulen, että jään tänne. En halua myöhästyä
toisesta junasta, enkä tiedä mihin panisin koiran."
"No niin, jos voitte jäädä hetkeksi yksin, lähden minä puolestani,
esitän asiani päällikölleni ja voin sitten hyvällä omallatunnolla
ottaa loman. Minun on neuvoteltava eräästä asiasta setänne kanssa, ja
lähden erittäin mielelläni huvilalle." Hän kohotti hattuaan jotenkin
ystävällisesti kumartaen ja lähti.
Palatessaan tunnin kuluttua tapasi hän Marcian ruokkimassa koiraa
makkaralla, ympärillään joukko kantajia, joista muudan oli tuonut
hänelle lihan.
"Oi hyvä ystävä!" huudahti tyttö. "Toivoin, että Marcellus olisi
ehtinyt lopettaa ateriansa, ennenkuin te tulitte takaisin. Mutta
ettehän niin kovasti välitä tavoista kuin kreivitär", hän lisäsi, "ja
ettehän pane pahaksenne, vaikka syötän koiria asemalla?"
"Eläin parka taisi olla nälkäinen."
"Nälkäinen! Minulla oli kokonainen kilo makkaraa, ja olisittepa
nähnyt, miten se katosi."
"Nuo kantajamiehet näyttävät siltä kuin he mielellään ottaisivat osaa
ateriaan."
"Ihmisparat, ne näyttävät nälkäisiltä", Marcia veti esiin kukkaronsa
ja antoi heille uran kullekin. "Koska minulla ei ollut matkatavaroita
teidän kannettavaksenne ja koska pidätte minun koirastani",
selitti hän italiankielellä. "Älkää kertoko setä Howardille",
hän lisäsi englanniksi. "En usko,että yksi liira voi tehdä heitä
köyhäinhoitolaisiksi."
"Tuskinpa he juuri voisivat tulla vaivaisemmiksi kuin nyt ovat",
myönsi hän.
"Te ette siis kannata setä Howardin armeliaisuusaatteita?" kysyi
Marcia tunnustellen.
"Oh, en täydelleen; mutta älkäämme väitelkö siitä. -- Ehkä on
parasta", hän ehdotti, "että lähdemme ulos ja etsimme itsellemme
tyhjän vaunuosaston, niin kauan kuin junailijat eivät huomaa.
Pelkään, että he eivät sallisi Marcelluksen -- sekö sen nimi oli? --
tulla ensimmäisen luokan vaunuun."
"Sen nimi on Marcellus senvuoksi, että löysin sen teatterin luota."
"Ah, toivottavasti siitä tulee yhtä lumoava kuin kaimansa. Tule,
Marcellus; meidän on aika lähteä."
Hän nosti koiran niskasta ja niin lähdettiin asemasillalle ja
ryhdyttiin etsimään tyhjää vaunua. Niitä olikin paljon; matkustajia
oli vähän ja ensimmäistä luokkaa käytetään Italiassa harvoin.
Auttaessaan Marciaa vaunuun Sybert huomasi ilokseen Tarquinion,
"Italian kansan ravintolan" omistajan kiiruhtavan kolmannen luokan
osastoon vilkuillen arasti ympärilleen, ikäänkuin epäilisi joka
nurkkaa salapoliisin väijytyspaikaksi. Varoitus oli ilmeisesti
langennut hyvään maahan, ja mies parka pakeni henkensä edestä
kaikkitietävän pääministerin ilkeitä vehkeitä.
"Sallitteko, että hetkeksi menen puhuttelemaan erästä tuttavaani?"
lausui Sybert hankittuaan Marcialle paikan; ja odottamatta vastausta
hän palasi takaisin asemasillalle.
Marcia oli nähnyt nuoren italialaisen, joka kantoi raskasta
peitteeseen käärittyä myttyä, katsovan heihin tuntevasti
ohikulkiessaan; ja nähdessään Sybertin astuvan kolmannen luokan
vaunuun, oli Marcia varma siitä, että se tuttava, jota Sybert etsi,
oli juuri tuo italialainen. Hän nojautui taaksepäin rypistäen
hämmästyneenä otsaansa. Miksi Sybertillä oli niin paljon omituisia
ystäviä niin monissa omituisissa paikoissa, ja miksi piti hänen
kokonaan vaieta niistä?