"Hoi Sybert, sinuapa juuri halusinkin tavata!" Melville nousi
paraillaan palatsin portaita, jossa Amerikan lähetystö sijaitsi,
kun Sybert ilmestyi ovesta ja pysähtyi ylimmälle portaalle vetämään
hansikkaita käteensä.
"Siinä tapauksessa", vastasi hän, "oli hyvä ettet tullut viittä
minuttia myöhempään, jolloin jo olisin ehtinyt mennä menojani koko
iltapäiväksi. Mikä nyt on?"
"Ei mitään vakavaa. Onko sinulla aikaa keskustella hetkinen kanssani?
En pidätä sinua, jos sinulla on kiire."
"Ei ensinkään. Olen kokonaan käytettävissäsi. Minulla ei ole mitään
erikoista iltapäivän varalle, aioin mennä kävelemään."
Molemmat herrat kääntyivät takaisin sisään Ja kulkivat läpi
käytävän, joka johti lähettilään yksityiskirjastoon. Melville sulki
oven katsellen toveriinsa hiukan veitikkamaisesti. Sybert istahti
tuolille, osoitti toisen Melvillelle työntäen hänelle savukekotelon
ja tulitikkuja pöydän yli; sitten hän kohotti katseensa huomaten
Melvillen ilmeen.
"No, mitä nyt on tekeillä?" hän kysyi uudelleen. Pääkonsuli valitsi
tarkasti sikarinsa, puri hiukan toisesta päästä tarkastellen sitä
arvostelevasti ja samalla hymyili yhä enemmän. "Olen juuri palannut
ulkomaalaisten yhteisestä kokouksesta", hän huomautti.
"Se mahtoi olla huvittavaa."
"Oli tosiaan", myönsi hän. "Siellä väiteltiin innokkaasti, miten
parhaiten voitaisiin tukahuttaa kapinahankkeet."
"Miten he päättivät sen tehdä?"
"Määrättiin toimikunta."
"Tietysti toimikunta!" Sybert nauroi. "Entä mikä on toimikunnan
tehtävä? Käydä kai ministerien puheilla ja kehoittaa heitä
parantamaan moraaliansa? Pyytää kuningasta tuhlaamaan hiukan
vähemmän rahaa sotilaitten univormuihin ja vähän enemmän heidän
ruoka-annoksiinsa?"
"Toimikunta asetettiin", Melville lausui, "keräämään rahoja ruokaa
varten ja auttamaan hallitusta niin paljon kuin mahdollista kansan
rauhoittamisessa ja kiihottajien masentamisessa."
"Ah", huokasi Sybert.
"Ja sitten", hän lisäsi katsellen nuorta miestä, "minulla on kunnia
ilmoittaa, että sinut valittiin puheenjohtajaksi."
"Oh, mitä hittoa!"
"Tämä ei ole mikään virallinen ilmoitus", hän jatkoi ystävällisesti,
"mutta arvelin, että haluaisit kuulla uutisia."
"Kuka on kaiken tämän takana? Miksi taivaan nimessä et tukkinut
heidän suutaan?"
"En voinut; olin kokouksen puheenjohtaja."
Sybertin tavallinen raukea välinpitämättömyys katosi. Hän nousi
seisomaan ja käveli pari kertaa huoneen ympäri.
"En käsitä miksi minua tyrkytetään siihen -- toivoisin, että eräät
noista tungettelevista tyhmyreistä menisivät takaisin kotimaahansa,
jonne kuuluvat. En halua kuulua mihinkään tuollaiseen toimikuntaan.
Joudun hirsipuuhun, jos ryhdyn siihen. Minä kieltäydyn."
"Loruja, Sybert; et voi tehdä sitä. Se olisi liiaksi
huomiotaherättävää. Ihmiset voisivat luulla, että sinulla on jokin
syy, minkä vuoksi et halua ryhtyä toimeen. On aivan luonnollista,
että sinut asetettiin sille paikalle; olet asunut Roomassa kauemmin
kuin useimmat meistä, sinun otaksutaan tuntevan olosuhteet ja
harrastavan hyvää hallitusta."
"Tämä saattaa minut sangen omituiseen asemaan."
"En käsitä miksi." Vanhemman herran ääni muuttui kylmäksi.
"Luonnollisesti he luottivat siihen, että sinä, kuten me
muutkin, haluat tukahuttaa kapinahankkeet ja masentaa kaikki
vallankumoukselliset salaliitot tämän kunnon roskajoukon keskuudessa".
"Tämä on jonkun kirotun hätikköjoukon työtä; he halusivat nähdä, mitä
se vaikuttaisi minuun."
Melville pidätti hetken hymyilyään. "Olkoon miten hyvänsä", hän
huomautti, "en käsitä, miksi olet niin vastahakoinen palvelemaan
hyvää asiaa -- en usko, että sinä, enempää kuin me muutkaan haluat
vallankumousta."
"Taivaan nimessä, en! Se ei hyödyttäisi mitään; hallituksella
on armeija, jolla se tukahutettaisiin; vallankumoukselliset
tuomittaisiin vain rangaistukseksi kaleeriorjuuteen ja poliisien
sortovalta olisi pahempi kuin milloinkaan."
Hän kulki pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten
kädet taskuissa ikkunan eteen tuijottaen synkkänä ulos. Melville
poltti sikariaan, tarkastellen häntä hiukan levottomana. Useimmille
Sybertin ystäville oli arvoitus, mitä hän oikein toimitti Roomassa
-- mitä yksityisiä tehtäviä hänellä oli suoritettavanaan. Melville
ei ymmärtänyt häntä paremmin kuin muutkaan, lukuunottamatta Howard
Copleya; mutta usein hänkin oli aivan ymmällä niistä kokemuksista,
joita Sybertillä oli asioissa, jotka eivät pinnalta katsoen ensinkään
koskeneet häntä. Sybert ei ollut mikään lörpöttelijä, päinvastoin
häntä pidettiin tuppisuuna, ja senvuoksi hänen harrastuksiaan
oli alettu innokkaasti pitää silmällä. Italiassa oleskelevat
ulkomaalaiset arvelivat hänen tietävän maan valtiollisista asioista
enemmän kuin itse pääministeri; ja lisäksi arveltiin hänen -- liekö
se sitten ollut totta vai ei -- olevan ehkä liiaksikin perillä
hallitusta vastustavista hämäristä virtauksista.
Erikoisesti tänä keväänä nuo virtaukset olivat tavattoman uhkaavia
ja vaarallisen vuolaita. Nuori Italia oli hurjistellut ja tulokset
alkoivat kypsyä. Tämä oli tuskan ja pettymyksen aikaa niille,
jotka olivat nähneet maan urhoollisen kamppailun yhdistymisensä
ja itsenäisyytensä puolesta kolmekymmentä vuotta sitten. Viktor
Emmanuel, Cavour ja Garibaldi olivat poissa; isänmaanystävät olivat
siirtyneet syrjään ja politikoitsijat olivat tulleet sijalle. Jo
kauan oli keinottelu, epärehellisyys ja taidon puute, kiihkeä
juonittelu ja rasittava verotus vallinnut ja saattanut maan sangen
surkeaan tilaan. Ihmisten luottamusta olivat horjuttaneet lukuisat
häpeälliset pankkiskandaalit, ja lisäksi se, että hallitusta
johtivat aivan kykenemättömät miehet. Kuningaskunnan joka sopessa
oli herättänyt tyytymättömyyttä Italian afrikkalaisen siirtokunnan
onneton loppu, ja sydäntäsärkevä sotaretki kuningas Menelikiä
ja hänen dervishejään vastaan, jolta tuhansittain rekryyttejä
oli lähetetty haavoitettuina kotiin. Kaiken tämän surkeuden
lisäksi oli tullut vehnäkato ja siitä johtuva kurjuus; ja samaan
aikaan kohotettiin ulkomaisen vehnän hinta Amerikan markkinoilla
kaksinkertaiseksi.
Sinä aikana papit muistuttivat talonpojille niitä vääryyksiä, joita
kirkko oli kärsinyt; sosialistit levittivät lentokirjasia, joissa
suorin sanoin paljastettiin alaston totuus; rahamiehet kieltäytyivät
lainaamasta hallitukselle, ja italialaiset valtiomiehetkin alkoivat
jo käydä vakaviksi.
Tilapäisistä matkailijoista tuntui maa ryysyissäänkin yhtä kauniilta
ja huolettomalta kuin konsanaan. Kirkon portailla oli ehkä enemmän
kerjäläisiä, jotka pyysivät leipäpalaa hiukan itsepintaisemmin kuin
ennen; mutta ihmiset, joilla oli mielessä vain Italian taidekokoelmat
ja rauniot ja puodit, eivät huomanneet tätäkään muutosta. Mutta ne,
jotka ymmärsivät asian, jotka huolehtivat kansan tulevaisuudesta ja
näkivät miten pinnan alla kiehui ja kuohui, heidät valtasi pelko ja
epäilys. Laurence Sybert kuului niihin, jotka sekä käsittivät asian
että välittivät siitä. Hän näki ehkä paremminkin kuin italialaiset
itse, mihin suuntaan maan kohtalo oli kulkemassa. Hän katseli asiain
kehittymistä syrjästä ja etäämpää, ollen puolueettomampi kuin ne,
jotka itse kulkivat virran mukana. Mutta vaikkakin hän oli oikeastaan
syrjässä -- hän kun oli Amerikan kansalainen -- hän oli kuitenkin
tunteittensa puolesta sydämestään ja sielustaan yhtä italialaisten
kanssa.
Pääkonsuli katseli vielä hetken nuorempaa miestä, joka seisoi selin,
mutta jonka olennosta kuitenkin saattoi huomata hermostumista,
itsepäisyyttä ja jotakin vielä voimakkaampaa, joka ilmeni hänen
leveissä hartioissaan -- sitten hän nousi ja lähestyi ikkunaa.
"Katsohan, Sybert", hän sanoi suoraan tapaansa, "minä olen ystäväsi,
enkä tahdo nähdä sinun tekevän mitään tyhmää. Tiedän kyllä kantasi ja
jos me muutkin voisimme nähdä asian yhtä selvästi, on mahdollista,
että olisimme samaa mieltä kanssasi. Mutta se ei muuttaisi asiaa;
emmehän voi tehdä mitään, samoinkuin et sinäkään. Sinun täytyy
ajatella omaa asemaasi -- olethan Amerikan lähetystön sihteeri ja
lähettilään veljenpoika. Oikeastaan ei olisi sopivaa osoittaa liiaksi
mielenkiintoa hallituksen vihollisia kohtaan. Sanot itse, ettet
toivo vallankumousta. Siksi on velvollisuutesi, lain ja järjestyksen
suosijana, tehdä voitavasi sen ehkäisemiseksi".
"Oh, tahdon tehdä kaiken minkä voin, huojentaakseni kärsimyksiä ja
rauhoittaakseni ihmisiä; mutta kun mennään niin pitkälle, että täytyy
ruveta vakoilemaan ja toimittaa noita kurjia raukkoja kahdenkymmenen
vuoden ajaksi vankeuteen siitä syystä, että ovat huutaneet, 'Alas
savoijilaiset!' Minä kieltäydyn."
Melville kohautti olkapäitään. "Siitä saavat salapoliisit pitää
huolta; he kykenevät siihen."
"Epäilemättä", mutisi Sybert.
"Sinun tehtäväsi on vain omalta osaltasi rauhoittaa ihmisiä ja kerätä
avustusta ruoan hankkimiseen. Sinä tunnet rikkaita ulkomaalaisia ja
voit saada heiltä rahoja paremmin kuin muut."
"Sillä nähtävästi tarkoitetaan, että minun on kerjättävä Copleylta."
"Luulen, että hän mielelläänkin antaa; se on hänen tapaistaan.
Luonnollisesti hän on meikäläisiä, enkä minä tahdo syyttää häntä
mistään, sillä tiedän, ettei vehnän hinta hänen toimestaan ole
kohonnut. Mutta hänet on sekoitettu juttuun ja siksi olisi hänelle
itselleen edullista nyt antaa rahojaan. Viljakeinottelija on Italian
pahahenki ja veljen on senvuoksi yritettävä hyvittää minkä voi."
"Italian pahanahenkenä on kohtuuton hallitus ja rasittava verotus ja
lamassa oleva teollisuus. Vehnäpula on tosin huolestuttava; mutta se
ei ole pahin surkeus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä."
"Pahin surkeus", keskeytti pääkonsuli terävästi, "on se tosiasia,
että papit ja anarkistit ja sosialistit ja muut tyytymättömät
villitsijät ärsyttävät kansaa siinä määrin, että hallituksen on
asetuttava nykyiselle kannalleen."
Sybert pyörähti ympäri ja katsoi häneen kulmat rypyssä, ja silmät
äkillisestä raivosta säihkyen. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta
hillitsi itsensä, ja jatkoi rauhallisella, puoleksi ivallisella
äänellä --
"Luullakseni sosialistit ja papit ja muut teidän tyytymättömänne
pakoittivat pääministerimme hallitukseen ja pitävät häntä siellä.
Luullakseni he saivat Italian yhtymään kolmiliittoon ja ajoivat
sotilaat Abessiniaan sikojen lailla teurastettaviksi. He kai olivat
syynä pankkiskandaaleihin ja pistivät almurahat taskuihinsa, jättäen
viisitoistatuhatta talonpoikaa nääntymään nälkään viime vuonna --
viisitoistatuhatta! --" Hänen äänensä petti äkkiä ja hän kääntyi
puoleksi poispäin. "Jumalan nimessä, Melville, Italian köyhyys on
ihan kauhistuttava!"
"Se on totta, myönnän sen kyllä, mutta siinä on kuitenkin vain asian
toinen puoli. Valtakunta on nuori, etkä saata odottaa, että se
samaan aikaan kehittyisi joka suhteessa. Hallitus on tehnyt muutamia
sangen anteeksiannettavia virheitä, mutta samalla se on toimittanut
erittäin paljon hyvääkin. Se on yhdistänyt joukon sekasortoisia
valtioita, joissa vallitsi eri tavat ja eri harrastukset,
järjestyneeksi kokonaisuudeksi; se on pystyttänyt uudenaikaisen
valtion, nykyaikaisine sivistyskoneistoineen uskomattoman lyhyessä
ajassa. Luonnollisesti se on maksanut kansalle suuria kieltäymyksiä
-- kaikissa suurissa valtiollisissa mullistuksissa joutuvat muutamat
kärsimään, sille ei voi mitään. Mutta kärsimys on vain hetkellistä,
kun taas hyvä jää pysyväiseksi. Sinä pysyttelet niin itsepintaisesti
kiinni menneissä tapahtumissa, että olet vaarassa kadottaa
tulevaisuudentoivosi."
Sybert kohautti olkapäitään vajoten taas tavalliseen
välinpitämättömyyteensä.
"Italia on ollut yhdistyneenä kaksikymmentäviisi vuotta, ja mitä
on sillä ajalla toimitettu?" hän kysyi. "On hankittu vakinainen
sotajoukko, joka on Euroopan hienoimpia, jos niin tahdot, joukko
hyödyttömiä rautateitä, joitakin vesijohtoja ja muita laitteita
sekä posti- ja lennätinlaitos. On pystytetty joukko jättiläismäisiä
yleisiä rakennuksia, teattereja, holvikäytäviä ja Viktor Emmanuel
II:n patsaita, mutta mitä on tehty köyhien ihmisparkojen hyväksi,
joita on verotettu kaiken tämän aikaansaamiseksi? Mitä on tehty
Sisilian ja Sardinian hyväksi, pohjoismaakuntien pellagrauhrien ja
Agra Romanan nälkään nääntyvien talonpoikien puolesta? Miksi on
Sisiliassa enemmän rikoksia kuin muualla Euroopassa; miksi muuttaa
maasta siirtolaisia vuosittain kaksisataatuhatta henkeä? Parlamentti
myöntää viisi miljoonaa liiraa oikeuspalatsin rakentamiseen, ja antaa
vartijoiden murhata miehen vankilaan nostamatta siitä oikeusjuttua.
Hallitus ylläpitää monet yliopistot rikkaitten poikia varten, mutta
onko olemassa mitään kansakouluja? Totisesti, Italia on suurvalta
-- jos siihen sisältyy kaikki, mitä te toivotte -- ja sen kansan on
valittava joko muutto pois kotimaasta tai nälkään nääntyminen."
"Niin, tiedän kyllä miten huonosti on asian laita; mutta epäilen,
onko sittenkään niin surkeata, kuin sinä meille uskottelet. Sinä
olet periaatteesta pessimisti, Sybert. Sinä et tahdo nähdä asioiden
valopuolia."
"Valopuolia on sangen niukasti," hän vastasi terävästi. "Italian
valtiomiehet ovat muuttuneet Viktor Emmanuelin ja Cavourin ajoista."
"Sehän on aivan luonnollista. Et voi odottaa, että mikään kansa
pysyisi ajan pitkään sellaisessa isänmaallisen innostuksen
huippukohdassa, jossa Yhdistynyt Italia syntyi. Valtakunta on nyt
hiukan taantunut, mutta voimakas aines elää vielä."
"Valtakunta on koko joukon taantunut", hän myönsi. "Oh, niin, kyllä
minäkin uskon -- tai ainakin toivon -- -- että tämä on vain ohimenevä
tila Italialaisissa on liian paljon luontaista voimaa jotta he
antaisivat epärehellisten politikoitsijoiden ajan mittaan hallita
itseään. Mutta ei kukaan, joka käy silmät avoinna, voi kieltää, että
nyt ollaan matalikolla ja salakareja on joka puolella. Parlamentti on
tuhlaavainen, ymmärtämätön ja epärehellinen, verot ovat rasittavia,
valtiovelka on suunnaton, käyttörahan kurssi alhainen. Jollei
tuollainen hallitus voi pitää huolta asioistaan, ei minun nähdäkseni
ole ulkomaalaisten asia auttaa sitä."
"Sepä onkin juuri tarkoitus, Sybert. Hallitus voi pitää huolta omista
asioistaan, ja tahtookin sen tehdä. Erikoisesti ihmisystävällisyyttä
harrastavien ulkomaalaisten pitäisi auttaa kansaa niin paljon kuin
vain voivat."
Sybert näytti hetkisen tarkastavan Melvillen kasvoja; sitten hän loi
silmänsä alas ja tuijotti lattiaan...
"Nyt on vallassa olevien valittava tiensä hyvin varovaisesti. On
sangen paljon tyytymättömiä ihmisiä ja hallitus saa otella kovemmin
kuin luuletkaan voidakseen pitää puoliaan ilmassa on vallankumousta."
Melville katsoi häneen suoraan. "Taivaan tähden, Sybert, en tiedä
miten suuri vaikutusvalta sinulla on, tai onko sinulla sitä yhtään,
mutta tee kaikki minkä voit, jotta rauha säilyisi. Onhan hallitus
kyllä tehnyt erehdyksiä, kuten kaikki muutkin. Mutta niin kauan
kuin ei ole mitään parempaa asettaa sijalle, ei vastustelemisesta
ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, kansa on liian yksinkertaista
osatakseen itse hallita itseänsä, ja Savoijin kuningassuvussa on
ainoa pelastus."
Sybert heilautti kärsimättömästi kättään.
"En ole koettanut laskea miinoja hallituksen tuhoksi, sen vakuutan
sinulle. Tiedän aivan hyvin, ettei Italialla vielä moneen vuoteen
ole mitään parempaa tarjottavaa, ja koko minun vaikutusvaltani
italialaisiin, mikä luonnollisesti ei ole suuri, on todistanut samaa.
Tiedän sangen hyvin, että jokaista radikaalista muutosyritystä
seuraisi vain anarkia; siksi neuvonkin noille nälkiintyneille
kerjäläisparoille kärsivällisyyttä, kuten piileskeleville
pelkureille."
"Aivan niin; en käsitä senvuoksi, minkätähden et tahdo edelleen antaa
samaa neuvoa, ja samalla kertaa hankkia heille syötävää."
"Teen sen asian ulkonaisen puolen tähden -- julkisuudessa joudun
olemaan viranomaisten puolella, kun itse asiassa olen heitä vastaan."
"Se on sinun asemassasi olevalle henkilölle paljon viisaampaa kuin
julkinen viranomaisten vastustaminen."
"Oh, mitä siihen tulee, aion vetäytyä pois lähetystöstä ja sitten
olen vapaa tekemään mitä haluan."
Melville laski kätensä nuoremman miehen hartioille.
"Sybert, voit vetäytyä pois lähetystöstä, mutta olet silti setäsi
veljenpoika. Sitä et voi muuttaa. Se mitä teet, voi saattaa hänet
huonoon maineeseen. Hän on vanha mies, ja pitää sinusta. Älä ole
tyhmä. Ei amerikkalaisen kannata sekaantua italialaisten riitoihin;
Italian täytyy itse pelastaa itsensä, ilman ulkomaalaisten apua.
Garibaldi oli oikeassa -- '_Italia fara da se_'."
"_Italia fara da se_", hän kertasi. "Uskon, että se on totta. Italian
täytyy lopultakin itse luoda oma tulevaisuutensa, kukaan sivullinen
ei siinä voi auttaa -- mutta olenhan minä ainakin koettanut."
"Rakas ystävä, jos sallit minun puhua suoraan, paras asia minkä voit
tehdä itsellesi ja omaisillesi, Amerikalle ja Italialle on, kuten
itse sanoit, vetäytyä pois lähetystöstä -- ja palata kotiin."
"Palata kotiin!" Sybert kohotti päänsä naurahtaen, mutta antaen oman
itsensä, jonka hän niin tarkoin peitti suurelta maailmalta, pilkistää
esiin. "Minä olen syntynyt Italiassa; täällä sain kasvatukseni,
aivan kuten pieni Gerald Copley. Täällä olen elänyt koko elämäni,
lukuunottamatta kuutta vuotta, jotka käytin opiskeluun. Kaikki minun
harrastukseni, kaikki sympatiani liittyvät Italiaan, ja sinä kehotat
minua menemään _kotiin!_ Ei minulla ole kotia, minne voisin mennä.
Jos riistät minulta Italian, olen mies ilman kotimaata."
"Tarkoitan totta, Sybert. Huolimatta siitä, onko sinulle mieleen
vai ei, sinä olet amerikkalainen, etkä pääse siitä, vaikka eläisit
täällä sata vuotta. Voit puhua italiaa, näyttää italialaiselta, mutta
et voi _tulla_ italialaiseksi. Miehen kansallisuus on ulkonaisia
seikkoja syvemmällä. Olet läpikotaisin amerikkalainen, ja on vahinko,
ettet hiukan ylpeile siitä tosiasiasta. Ainoa tapa, millä maailmassa
voidaan saada aikaan edistystä tulevienkin aikojen varalle, on se,
että italialainen työskentelee Italian, amerikkalainen Amerikan
hyväksi. Emme juuri vielä ole valmiit poistamaan kansallisuusrajoja;
ja jos olisimmekin, niin olisi edessämme roturajat, jotka ovat vielä
horjumattomammat. Amerikka on maa, jota kannattaa rakastaa aivan
yhtä hyvin kuin Italiaa, on niitä, jotka pitävät sitä parempanakin,
riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katsoo."
"Oh, se on kyllä totta", vastasi Sybert naurahtaen lyhyesti. "Kaikki
maailmassa riippuu siitä, miten asiaa katsoo; pahinkin paikka on
hyvä, jos vain päättää ajatella niin päin. Luulen, että helvettikin
olisi kyllin miellyttävä salamanterille, mutta siinäpä se -- minä en
olekaan salamanteri."
Melville kohautti avuttomana olkapäitään ja kääntyi takaisin
tuolilleen.
"Ei kannata väitellä kanssasi, minä tiedän sen. Sinä tuhlaat kykysi
asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, mutta sehän on oma asiasi.
Jonakin päivänä saat itse huomata totuuden; ja minä toivon, ettei se
tapahdu liian myöhään. Mutta mitä tulee tähän toimikuntakysymykseen,
sinun täytyisi setäsi tähden suostua. Kerron sinulle suoraan -- ja
luultavasti se ei olekaan sinulle uutta -- että Italian hallitus
on iskenyt silmänsä sinuun; ja jos sinut onnistutaan vangitsemaan
kiihotustyöstä, lienet sitten syyllinen tai syytön, siitä nousee ruma
sanomalehti juttu. _Grido del Popolon_ toimittaja ja henkilökunta
vangittiin tänä aamuna. Poliisi avaa sähkösanomia ja kirjeitä
ja pitää silmällä epäilyttäviä henkilöitä. Sinun sietäisi varoa
askeleitasi."
Sybert nauroi vastustaen. "Ei minusta ole mitään vaaraa.
Ulkomaalaisen avustustoimikunnan innokas puheenjohtaja on turvassa
hallituksen ahdisteluilta."
"Sinä siis suostut?"
"Oh, en tiedä -- mietin asiaa. Tuo on kirottu pesä, johon täytyy
mennä; vaikka uskon, kuten sanot, että se on ainoa tapa auttaa.
Epäilemättä voin jakaa leipää ja kerätä rahaa yhtä hyvin kuin kuka
muu hyvänsä."
"Mainitse Copleysta jossakin pienemmässä piirissä. Hän antaa hyvin
mielellään."
"En tahdo pyytää häneltä. Hän ei suostu antamaan almuja; hän säästää
kaiken tulevaisuuden varalle -- vaikka tällaisena aikana --"
"Tällaisena aikana tahtoisimme kaikki astua hiukan syrjään. Olen
iloinen, että olet päättänyt toimia hallituksen puolella. Asiain
nykyisellä kannalla ollen on järkevintä tehdä niin."
"En ole vielä päättänyt. Ja kuten jo sanoin sinulle, en välitä
rahtuakaan siitä, miten hallituksen käy. Minä autan kansaa."
"Se on sama asia."
"Ei ole Italiassa."
"Oh sinua! Olet parantumaton. Säilytä ainakin tuollaiset mielipiteet
omana tietonasi."
"En haluakaan julistaa niitä kaikille nykyisen hallituksen aikana.
Mitä taas tuohon kirottuun toimikuntaan tulee -- oh sentään, minä
ajattelen asiaa."
"Se on oikein; ajattele nyt edullisesti. Muista, että se on ainoa
keino, millä voi auttaa, ja lisäksi sangen hyvä menettelytapa.
Jonakin kauniina päivänä sinäkin, poikaseni, tulet järkeväksi. Jää
hyvästi!"
Sybert käveli viiden, kymmenen minuutin ajan huoneessa edestakaisin
Melvillen mentyä, sitten hän otti hattunsa ja lähti taas ulos.
Kääntyen Piazza Barberinille hän kulki pitkin askelin, rypistäen
tietämättään otsaansa ohikulkijoille. Hän kumarsi koneellisesti
vastaantulijoille, jotka tervehtivät häntä. Corsolla hän kohtasi
vaunukulkueen matkalla Pinciolle. Ladyt nyökkäsivät ystävällisesti
päätään, kääntyivätpä vielä puolittain katsomaan hänen jälkeensä.
Mutta hän ei tiennyt siitä mitään; hänen ajatuksensa eivät liikkuneet
siinä osassa Rooman seurapiiriä, joka ajeli vaunuissa. Hän kulki
Corson läpi ja oli pian likaisilla kaduilla Tiberin vasemmalla
rannalla. Näillä kapeilla syrjäkaduilla tungeskelevat ihmiset olivat
sangen kehnosti puettuja. Kuljettuaan noin kaksikymmentä minuuttia
hän kääntyi kapealle kadulle Marcellus teatterin siivottomien
jäännösten luona, ja pysähtyi erään viinikaupan ovelle, jossa oli
komea ilmoitus "_Osteria del Popolo Italiano_ -- Tarquinio Paterno".
Tuskin katsahtaen taakseen hän astui pieneen likaiseen kahvilaan,
johon pääsi kadulta. Etuhuone, neliskulmaisine puupöytineen ja
korkeaselkäisine tuoleineen oli tyhjä, Tarquinio Paternon vaimo vain
lakaisi siellä lattiaa. Sybert tervehti häntä kulkiessaan huoneen
läpi keittiöön vievälle ovelle, jolle hän naputti kahdesti. Ovea
raoitettiin heti hiukan ja tulijaa tarkastettiin, mutta sitten se
työnnettiin selkoselälleen, ja hänet päästettiin sisään.
Huone oli kivikeittiö, johon tuli valoa pieniruutuisesta ikkunasta
pimeältä pihalta. Tuskin voi sanoa, että sen kautta tuli valoa,
sillä synkältä takapihalta pääsi päivä vain vaivoin tunkeutumaan
likaisen ruudun läpi. Mutta sisällä ei näyttänyt synkältä. Korkeassa
kivitakassa räiskähti puuhiilivalkea silloin tällöin iloisesti luoden
eriskummallisia loimoja huoneessa istuvien miesten kasvoille.
Sybert pysähtyi kynnykselle ja katseli miehestä toiseen. Kolme, neljä
istui matalilla penkeillä pitkän pöydän ympärillä juoden viiniä ja
keskustellen. Eräs heistä puhui paraillaan, kun Sybert ilmestyi
ovelle, jolloin hän vaikeni suun vielä jäädessä auki. Mutta toiset,
jotka tunsivat tulijan, huudahtivat sydämellisesti: "_Buona sera_,
Signor Siberti", ja Tarquinio kiiruhti tuomaan hänelle tuolin ja
suuren, vaahtoavan maljallisen punaista Frascatin viiniä. Sybert
vastasi tervehdyksiin ja istuutui katsoen kysyvästi innostuneeseen
muukalaiseen. Tarquinio esitti hänet juhlallisesti Girolamo
Mendamoksi Napolista ja lausui lopuksi vakuuttaen: "Olkaa huoleti;
hän on kunnon mies ja kuuluu meikäläisiin", antaen siten itsekunkin
päättää tarkoittiko lausunto Sybertiä vai napolilaista. Jälkimmäinen
arveli sen tarkoittavan Sybertiä ja hetken epäröityään hän jatkoi
keskeytynyttä puhettaan.
"Niin, ja kun köyhät kalastajat haluavat hiukan suolaa ja koettavat
koota sitä merivedestä, jottei tarvitsisi maksaa, mitä tekevät
silloin poliisit? He heittävät kalastajat vankeuteen. Camorran oli
tapana suojella kansaa poliisilta, mutta nyt ei Camorra enää uskalla
nostaa päätään, eikä kansalla ole mitään suojelijoita. Ennen aikaan,
kun poliisi tarvitsi enemmän rahaa, he tyytyivät koroittamaan veroja,
mutta nyt täytyy niiden koroittaa leivän ja makaronin hintaa samalla
kertaa."
Alussa hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä mukaa kuin hän jatkoi,
se koveni kovenemistaan.
"Ja viime viikolla murtautui suuri ihmisjoukko leipureihin ja ryösti
jauhoja, ja poliisit pelästyivät ja alensivat hinnan, -- mutta ei
kylliksi. Sitten ihmiset uhkailivat uudelleen ja _ecco!_ koko vero
poistettiin. Sillä tavalla täytyy menetellä poliisien kanssa; he ovat
pelkureita, ja vain pelko saa heidät tekemään oikein."
Mies nauroi käheästi ja katseli ympärilleen, mitä toiset arvelivat.
He nyökkäsivät myöntäen.
"_Gia_, se on totta. Vain pelko saa heidät tekemään oikein."
"He ovat pelkureita -- pelkureita", kertasi napolilainen. "Jos
ihmiset tekisivät samoin kaikissa Italian kaupungeissa, katoaisivat
piankin kaikki verot ja kaikki poliisit."
"Pelkään, että erehdytte siinä, ystäväni", puuttui Sybert puheeseen.
"Aina on oleva veroja, ja aina on oleva poliiseja. Mutta on totta,
mitä sanotte, että verot ovat liian raskaat ja poliisit eivät ole
oikeudenmukaisia. Vielä ei ole tullut aika, jolloin voitte saada
mitään aikaan kapinoimalla ja vallankumouksella. Hallituksella on
sotajoukko, joka on liian vahva teitä vastaan. Voitte mahdollisesti
peloittelemalla saada hallituksen alentamaan vehnäveron joksikin
aikaa, mutta siitä saavat raskaasti kärsiä ne, jotka katsotaan
syyllisiksi."
"Kuka te olette?" kysyi mies epäluuloisesti.
"Olen amerikkalainen, joka tahtoisin nähdä Italian yhtä onnellisena,
kukoistavana ja hyvin hallittuna kuin Yhdysvallat." Sybert hymyili
itsekseen tälle vertaukselle.
"Mitä -- te olette vakooja?" huusi mies uhkaavan näköisenä.
"En ole vakooja, vaan olen tullut varoittamaan teitä, että jollette
tahdo viettää lähivuosia vankeudessa, täytyy teidän olla tarkkoja
siitä, että hurraatte Savoijin kuningassuvulle vappuna. Salapoliisit
kulkevat paraillaan ympäri silmät auki."
Toiset nyökkäsivät rauhallisesti päätään, mutta napolilainen yhä
rypisteli otsaansa. Äkkiä hän nojautui eteenpäin yli pöydän ja
tuijotti Sybertiin silmät kiihkosta kiiluen tulen valossa. Sitten hän
taas puhkesi puhumaan matalalla kurkkuäänellä --
"Teidän on helppo puhua Signor, minkä niminen lienettekin. Teillä
on leipää syödäksenne. Mutta jos tekisitte työtä koko päivän,
auringon noususta sen laskuun, tekisitte työtä, kunnes olisitte niin
väsynyt, ettei unikaan enää maita, ja sitten nousisitte ja tekisitte
taas työtä -- ja jos sitten poliisi tulisi ja veisi kaiken rahanne
veroihin, niin ettei teille jäisi millä ostaisitte perheellenne
ruokaa, ja sitten jäisitte työttömiksi, niin, että teidän täytyisi
joko varastaa tai kuolla, ja jos ette löytäisi edes mitään
varastettavaa -- silloin olisi toinen ääni kellossa. Odottakaa,
odottakaa, te sanotte. Tämä on ainaista odottamista. Tuleeko
milloinkaan parempia aikoja, jos me istuudumme niitä odottamaan? Kuka
meille hankkii paremmat ajat? Ehkä kuningas? Kaiketi Umberto?"
Mies päästi ilkkuvan naurun.
"Oh -- me kuolemme odotukseen ja lapsemme meidän jälkeemme. Ja
kuoltuamme antaa hyvä Jumala meidän odottaa paratiisin ulkopuolella,
koska meillä ei ole rahaa, millä maksaa sielumessuja. Ei kukaan
välitä niistä, jotka eivät pidä huolta itsestään. Köyhät ihmiset,
joilla ei ole edes kylliksi syötävää, maksavat kultaisen päärmeen
kuninkaan viittaan ja kustantavat ministereille heidän vaununsa.
Minun mielestäni meidän tulisi ensin hankkia lapsillemme leipää."
Sybert katsoi miehen palaviin kasvoihin ja hänen omansakin syttyivät.
Hän tiesi, että oli totta joka sana, mitä vieras oli puhunut ja hän
tunsi, miten toivoton hänen oma neuvonsa oli. Mitä tekisivät nämä
tuliset, ymmärtämättömät, kiihkoa hehkuvat talonpojat vallalla,
jos saisivat sen käsiinsä? Pahempaa kuin ei mitään. Heidän oma
asemansa tulisi vain entistään toivottomammaksi. Hän katseli pöydän
ympärillä olevia, miehestä toiseen. He olivat kaikki nojautuneina
eteenpäin odottaen hänen vastaustaan. Heidän kasvoissaan kuvastuva
hurja kiihkeys oli tarttuvaa. Tuntien äkkiä toivotonta sääliä heitä
kohtaan, hän menetti malttinsa ja joutui hetkeksi vallan suunniltaan.
"Jumalani! miehet", puhkesi hän puhumaan. "Tiedän, että tuo on
totta. Tiedän että te näännytte nälkään, sillä aikaa kuin toiset
kuluttavat teidän rahojanne. Teille ei ole olemassa mitään oikeutta,
eikä tule koskaan olemaankaan. Ainoa asia maailmassa mitä minä
tahtoisin, on nähdä Italia onnellisena. Olen yhtä valmis kuolemaan
sen puolesta kuin te, mutta mitä minä voin tehdä? Voiko kukaan
meistä tehdä mitään? Sotilaat ovat meitä vahvemmat, ja jos me
kohotamme kättämmekään, ammutaan meidät kuin koirat, siinä kaikki."
Hän pysähtyi syvään hengähtäen ja jatkoi sitten rauhallisemmin. "On
huonoa ruokaa, kun nälkiintyneelle miehelle kauppaa kärsivällisyyttä,
mutta siinä on sittenkin sekä teidän että Italian ainoa toivo. Ainoa
asia, minkä voitte tehdä, on mennä vaaleihin ja äänestää rehellisiä
ministereitä."
"Kaikki ministerit ovat samanlaisia", lausui eräs joukosta.
"Entä kuka ruokkii meidät sillä aikaa kuin odotamme vaalipäivää?"
kysyi muuan, joka tähän asti oli kuunnellut ääneti.
Kysymys jäi vastaamatta ja Sybert istui tuijottaen pöytään otsa
rypyssä. Napolilainen puhkesi taasen puhumaan. Hänen sanoissaan ja
siinä voimassa, joka hänessä piili, oli jotain sähköistä. Kaikki
kuuntelivat jännittyneinä.
"Mikä on kuningas?" hän kysyi. "Hän on vain ihminen. Minä olen myös
ihminen. Mikä sitten saa aikaan niin suuren eroavaisuuden meidän
välillämme? He saavat ampua minut, jos haluavat, mutta sitä ennen on
minulla muuan työ suoritettavanani. Kuningas saa tutustua minuun,
ennenkuin kuolen. Eikä hän yksin", hän lisäsi synkästi. "Tiedättekö
miksi vehnää on niin niukasti? Siihen on syynä eräs herra täällä
Roomassa -- Signor Copli -- sama, joka vangitsi Camorran Napolissa ja
raahaa kerjäläisiä vankeuteen."
Huoneessa kuului vihaista murinaa.
"Siinä te erehdytte", keskeytti hänet Sybert. "Ei tämä Signor Copli
ostanut vehnäsatoa; sen teki hänen veljensä Amerikassa. Tämä Signor
Copli on köyhäin ystävä. Joka vuosi hän antaa monet, monet tuhannet
liirat, eikä kukaan tiedä siitä mitään."
Nyt kuului hiukan ystävällisempää murinaa, mutta napolilainen oli yhä
taipumaton.
"Se on juuri sama Signor Copli", hän vakuutti itsepintaisesti. "Hän
piiloittaa vehnän Amerikkaan, luullen ettei siitä siellä kukaan tiedä
mitään. Ja sitten varastettuaan sen kaiken köyhien ihmisten suista,
hän luovuttaa suurella melulla siitä hiukan takaisin näön vuoksi.
Mutta kyllä me tiedämme asian oikean laidan. _Grido del Popolo'ssa_
se oli painettuna mustalla ja valkealla kaikille, jotka kykenevät
lukemaan."
"Ja _Grido del Popolo_ lakkautettiin tänä aamuna ja sen toimittaja
vangittiin valheiden kirjoittamisesta", lausui Sybert terävästi.
"Oh, te olette salapoliisi. Tekeydytte meikäläiseksi, jotta saisitte
meidät puhumaan." Melkein vaistomaisesti vetäytyi hänen kätensä vyötä
kohti.
Sybert nousi pystyyn laskien raskaasti kätensä miehen hartioille.
"Paras palvelus, minkä voitte tehdä maallenne on, että heitätte
tuon tikarin tuleen." Hän kääntyi inhon valtaamana poispäin, ja
työnsi muutaman hopearahan pöydälle maksuksi viinistä. Pysähtyen
sitten hetkeksi, hän silmäili kehässä istuvien miesten synkkiä
kasvoja. Vähitellen hänen ilmeensä pehmeni. "Olen koettanut varoittaa
teitä. Poliisit pitävät vahtia, ja kehoitan teitä siivosti pysymään
kodeissanne sekaantumatta salaliittoihin. Teen voitavani hankkiakseni
ruokaa ja rahaa köyhille ihmisille -- en tiedä muuta tapaa millä
auttaa. Jumala tietää, että tekisin jos voisin!"
Hän nyökkäsi heille hyvästiksi, viittasi Tarquinion seuraamaan
itseään ja meni etuhuoneeseen. Sulkien oven jälkeensä hän kääntyi
ravintoloitsijan puoleen.
"Tarquinio, luulen, että sinun olisi viisainta lähteä vuoristoon
muutaman viikon ajaksi hoitamaan viinitarhaasi."
Nuoren italialaisen kasvot kuvastivat hämmästystä. "Entä ravintola,
Signor Siberti; kuka sitä hoitaa?"
"Vaimosi voi pitää huolta siitä. Ilmoita vain, että käyt katsomassa
viinitarhaasi Sabine-vuoristossa. Se on näinä päivinä turvallisin
ammatti. Jollen suuresti erehdy, tulee poliisi käymään täällä ennen
pitkää -- ja mitä tehnetkin, karta tuollaisia ihmisiä kuin tuo
napolilainen."
Tarquinion kasvot synkistyivät epäluuloisesti. "Olen vain
köyhä ravintoloitsija. Minun täytyy toivottaa kaikki tulijat
tervetulleiksi."
Sybert kohautti olkapäitään. "Tarkoitan vain omaa turvallisuuttasi.
Tuollaiset vieraat ovat vaarallisia. _Addio_." Hän meni ovelle, mutta
kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Seuraa neuvoani ja lähde hoitamaan
viinitarhaasi."
Tarquinio saattoi hänet kynnykselle hyvästellen häntä notkein
kumarruksin ja pyytäen Signor Americanoa kunnioittamaan hänen
vaatimatonta kahvilaansa toistekin käynnillään; jokainen ohikulkija
olisi arvellut herrasmiestä vain satunnaiseksi vieraaksi.
Sybert hymyili hänen yksinkertaiselle valtioviisaudelleen.
Italialaiselle maittaa pieni vehkeily paremmin kuin päivällinen,
ja hän on onnellisin silloin, kun saa olla osallisena jossakin
juonessa. Mutta tällä kertaa johtui Sybertin mieleen, että hänen
isäntänsä varovaisuus oli aivan paikallaan; ja hän puolestaan
vakuutti innokkaasti, että viini oli ollut erinomaista, ja lupasi
vastaisuudessa lähettää ystäviänsäkin _Osteria del Popolo Italianoon_.