Roystonit lähestyivät Roomaa lyhyin päivämatkoin pitkin Rivieraa,
ja kun heillä ei ollut oikein varmaa matkasuunnitelmaa, he
saapuivat Roomaan ilmoittamatta tulostaan edeltäkäsin. Paul Dessart
oli keskusteltuaan Marcian kanssa miettinyt tulevaisuuttaan ja
päättänyt, tukahuttaen vastenmielisyytensä, täyttää velvollisuutensa
sukulaisiansa kohtaan. Sillä tiellä hän arveli piankin saavansa
palkan vaivoistaan.
Eräänä aurinkoisena aamuna huhtikuun alussa (hän oli laskenut ajan
oikein: palmusunnuntai oli viikon kuluttua) pysähtyivät vaunut
hänen asuntonsa edustalle, Mrs. Royston tyttärineen nousi niistä ja
tingittyään hetken ajurin kanssa maksusta antoi tämän mennä menojaan.
He soittivat ovikelloa ja odotellessaan sisäänpääsyä tutkivat
epäilevän näköisinä ympäristöään. Katu oli kapea ja mutkikas,
jollaisia oli paljon Corson ja joen välillä; siellä oli eri värien
ja hajujen sekoitus, kirjavia pesuvaatteita liehumassa ikkunoissa,
sieviä, pörrötukkaisia lapsia kultaisine korvarenkaineen inhoittavan
ryysyisissä pukimissa ryömi kulkijoitten jaloissa. Itse rakennuksen
kadunpuoleinen sivu oli valkeaksi rapattu ja paljas, varustettu
vain lujasti suljetuilla ikkunoilla alakerrassa ja joillakin
koristuskuvioilla neljännen kerroksen kohdalla, mikä todisti, että se
oli aikoinaan ollut palatsi ja linnoitus.
Mrs. Royston kääntyi tarkastamasta katua ja soitti uudelleen
ovikelloa. Tällä kertaa hän teki sen jo hiukan kärsimättömästi.
Odotettiin vielä hetkinen, kunnes vihdoin oven avasi pieni ihmeen
kaunis poikanen, tuota Italiassa tavallista paimenpoikatyyppiä. Hän
otti hatun päästään, lausuen kohteliaasti "_Permesso, signora"_,
syöksyessään edellä ylös rappusia näyttämään tietä ja avaamaan oven.
He saapuivat viidenteen kerrokseen jotakuinkin hengästyneinä; siellä
heidät ohjattiin puhtaaksi lakaistuun ja koristeltuun työhuoneeseen,
jossa Paul valkeassa puserossa, hihat käärittyinä kyynärpäihin, oli
syventyneenä suureen luonnokseen, joka kiinnitti hänen huomionsa
kokonaan. Hän otti sukulaisensa vastaan iloisen yllättyneenä, seisoi
aivan hiljaa, kun täti pontevasti suuteli häntä poskelle, ja nähtyään
serkkunsa suuteli hän puolestaan heitä.
Mrs. Royston istuutui tarkastelemaan huonetta. Se oli nuhteeton
työpaja, ja oli ollut sinä jo viikon verran. Silminnähtävästi
hyvillään hän siirsi katseensa veljenpoikaansa.
"Paul sinähän _olet_ edistynyt", sanoi hän hetken kuluttua.
"Täti rakas, minähän olen viisi vuotta vanhempi, kuin olin viisi
vuotta sitten."
"Niin", huoahti hän helpotuksesta, "uskon todellakin, että olet!"
"En olisi ensinkään uskonut sinua, Paul, niin ihailtavaksi serkuksi",
selitti Margaret suoraan kääntäessään katseensa häneen, sitten kun
ensin oli tarkastellut huonetta. "Eleanor kertoi sinun komeilevan
samettihousuissa. Eihän se ole totta?"
"Minulla ei ole eläissäni ollut samettihousuja."
"Onpahan!" väitti Eleanor. "Älä koetakaan puijata. Äiti ja minä
tapasimme sinut Luxembourg-puutarhassa keskellä valoisaa päivää
sinisissä samettihousuissa viinipullo toisessa ja leivän kappale
toisessa taskussa."
"Anna menneisyyden haudata omat kuolleensa!" pyysi Paul. "Nyt käytän
Corson englantilaista räätäliä."
"Marcia Copley kirjoitti olevansa hyvin mieltynyt sinuun, mutta
hän ei kertonut, kuinka hauskannäköinen sinä olet", sanoi Margaret
suoraan tapaansa.
Paul punastui hiukan torjuessaan nauraen syytöksen.
"Eikö sinusta Miss Copley ole herttainen?" jatkoi Margaret. "On
parasta, että pidät hänestä", jatkoi hän, "sillä hän kuuluu
parhaimpiin ystäviimme."
Paul punastui yhä enemmän vastatessaan hyvin välinpitämättömästi,
että Miss Copley tuntui varsin hauskalta. Ei hän kuitenkaan ollut
usein tavannut häntä.
"Toivoakseni", lausui täti, "olet ollut kohtelias."
"Rakas täti", vastasi Paul kärsivällisesti, "en tosiaankaan voi
parantua olemasta epäkohtelias ihmisille", näin sanoen hän otti
Baedekerin tätinsä kädestä ja istuutui hänen viereensä. "Missä
paikoissa haluat ensin käydä?" hän kysyi.
Syvennyttiin laskemaan taidekokoelmia, raunioita ja kirkkoja, joissa
olisi käytävä samalla matkalla ja puolen tunnin kuluttua ajeltiin jo
Coloseumia kohden Paul ja Margaret toisissa, Mrs. Royston ja Eleanor
toisissa vaunuissa; Paul mietiskeli itsekseen, ettei velvollisuuden
tie aina välttämättä ollut niin kovin okainen.
Seuraavan viikon aikana Marcia oli Villa Vivalantissa melkein
yhtä vähän kuin setänsä. Hän vietti suurimman osan ajastaan
Roomassa käyden taidekokoelmissa ja kirkoissa sekä teekutsuissa ja
laskiaishuveissa keventääkseen väsyttävien nähtävyyksien vaikutusta.
Paul Dessart osoittautui huomaavaiseksi oppaaksi, eikä hänen
uhrautumisensa velvollisuuden vuoksi jäänyt palkintoa vaille; hämärät
holvit ja kappelit, palatsien ja taidekokoelmien syvät ikkunakomerot
tarjosivat monet kerrat tilaisuuden salaisiin keskusteluihin. Eikä
Paul ollut käyttämättä niitä hyväkseen. Kevät oli ihana; Rooma oli
täynnä auringonpaistetta ja kukkia ja italialaista elämäniloa.
Italian köyhien huolet, joihin Mr. Copley oli kokonaan syventynyt,
eivät noina päivinä paljonkaan rasittaneet hänen veljentytärtään.
Marcia oli liiaksi kiintynyt omiin asioihinsa, jotta hän olisi
huomannut muita kuin onnellisia ihmisiä. Hän katseli Italiaa
ruusunpunaisten silmälasien läpi, ja auringonpaisteessa hehkuva
Italia hymyili hänelle myötämielisesti.
* * * * *
Eräänä aamuna sattui huvilassa muuan tapaus, ja vaikkakaan sillä ei
ollut mitään vaikutusta suureen maailmaan, osoittautui se kuitenkin
tapahtumain kehittyessä siksi pyöräksi, jonka ympäri kohtalon langat
kietoutuivat. Gerald putosi kaiteen yli kahdeksan jalan korkeudelta
pää edellä saaden nenänsä verille ja katkaisten etuhampaansa. Tällä
kertaa hän ei voinut syyttää, että Marietta olisi työntänyt häntä,
sillä voitiin selvästi todistaa, että Marietta sillä hetkellä istui
keittiön kynnyksellä hymyillen Francois'lle. Johdonmukaisuuden vuoksi
sai Marietta kuitenkin palkkansa, piletin Roomaan, ja viisikymmentä
liiraa surun lievittämiseksi. Castel Vivalantista hankittiin
pikimmiten uusi lapsenhoitaja. Hän oli leipuri Domenicon veljentytär
ja oli palvellut ruhtinas Barberinin perheessä Palestrinassa, mikä
oli tarpeeksi edullinen suositus.
Mitä taas murskautuneeseen hampaaseen tulee, oli se maitohammas ja
hyvin vaivainen. Useimmat ihmiset olisivat lohduttautuneet sillä,
että se luonnostaan kyllä paranisi. Mutta Mrs. Copley, joka oli
kovin arka poikansa terveydestä ja kauneudesta, päätti että Gerald
oli vietävä hammaslääkärille. Gerald nurisi vastaan, ja Marcia, joka
kylläkään ei sinä iltana ollut aikonut mennä Roomaan, tarjoutui
lähtemään toisten seuraksi, ylläpitääkseen, kuten hän itse sanoi,
Geraldin rohkeutta junamatkalla. Lähdettäessä hän kertoi Mrs.
Copleylle aikovansa mennä Roystoneille koko illaksi, sillä he olivat
päättäneet käydä Forumilla jonakin kuutamoiltana, ja nyt näytti
olevan sopiva aika. Rooman asemalla hän siis erosi heistä ja ajoi
_Hotel de Londres et Paris'iin_.
Hän tapasi naiset paraillaan syömässä toista aamiaistaan, ja he
ilostuivat suuresti hänet nähdessään. Kävi kuitenkin ilmi, että iltaa
varten oli jo määrätty ohjelma, joten siis aiottu Forumin matka ei
voinut tulla kysymykseen.
"Eihän sen ole väliä", sanoi Marcia vetäen hansikkaita käsistään;
"voinhan tulla jonakin toisena päivänä; Roomassa on aina kuutamo"; ja
niin ryhdyttiin tuumimaan, miten iltapäivä vietettäisiin. Hotellin
ovenvartija oli hankkinut Margaretelle pääsylipun kuninkaalliseen
linnaan ja talliin, ja kun tyttö oli innostunut näkemään kuninkaiden
kotitaloutta, kannatti hän itsepintaisesti käyntiä Quirinalissa.
Mutta Mrs. Royston, joka tunnollisesti tahtoi ensin käydä ikävämmät
paikat, jotka Baedekerissä lueteltiin, ehdotti Lateran museota. Asia
ei vielä ollut ratkaistu, kun noustiin pöydästä, ja samassa palvelija
toi Paul Dessartin ja M. Adolphe Benoit'n käyntikortit.
Paul ratkaisi kysymyksen: kaupunki oli niin täynnä pyhiinvaeltajia,
ettei muurien sisäpuolella olisi ensinkään hauskaa; nyt olisi
senvuoksi otettava vaarin ihanasta ilmasta ja ajettava kaupungin
ulkopuolelle Tre Fontanan luostariin. Mutta kaikki ei järjestynytkään
niin hauskasti kuin hän oli toivonut, sillä hän huomasi joutuvansa
toisiin vaunuihin kuin Marcia. Luostarin munkit olivat paraillaan
messussa pienessä kappelissa, kun sinne saavuttiin, ja hetkiseksi
pysähdyttiin kuuntelemaan gregorianista laulua, joka juhlallisin
nousuin ja laskuin kaikui avarassa, autiossa kirkossa. Hämärä
valaistus, hiljainen, yksitoikkoinen musiikki ja näkymättömät munkit
muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Paul ottaen vaarin tällaisen
tilanteen mahdollisuuksista teki parhaansa päästäkseen keskustelun
alkuun Marcian kanssa, mutta tyttö oli kiusallisen vaitelias.
Mrs. Roystonin opaskirja ja munkkijärjestön historia näyttivät
kiinnittävän hänen koko huomionsa.
Kohtalo asettui kuitenkin lopulta Paulin puolelle. Kotimatkalla Mrs.
Royston pysähtyi Pyhän Paavalin kirkon luona muurien ulkopuolella,
ja koko seurue nousi vielä kerran vaunuista. Kirkossa alkoi Mrs.
Royston opaskirja kädessään tavanmukaisen tarkastelunsa, silläaikaa
kuin Eleanor nuoren ranskalaisen seurassa kierteli ympäri kiintyneenä
tutkimaan kirkon arkkitehtuuria. Margaret oli kuullut että jollakin
mosaikkiseen koristereunukseen kuvatulla paavilla oli timanteista
silmät, ja hän ryhtyi innokkaasti etsimään niitä. Marcia ja Paul
auttoivat häntä hetken ajan, mutta he olivat kumpikin nähneet
kirkon jo monet kerrat ennen eivätkä heitä tällä hetkellä erittäin
huvittaneet timanttisilmäiset paavit.
Luostarin ovi oli raollaan ja äkkiä he jättivät toiset lähtien
kahden rauhalliseen sivurakennukseen, jossa oli tiilikivinen lattia
ja vanhanaikaisesti rakennetut pylväät. Siellä oli rauhallista ja
yksinäistä, ei aavistustakaan ulkomaailman hälinästä. He kääntyivät
kulkemaan pitkin kivitystä, jossa pylväiden varjot vaihtelivat
kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Uneksiva, vanhanajan ilmapiiri
valtasi heidät lumouksellaan; Marcian kiusallinen mieliala ja Paulin
kärsimättömyys olivat kuin poispyyhkäistyt. He jatkoivat kävelyään
ääneti, kunnes hiljaisuus pian alkoi käydä ikäväksi, ja Marcia alkoi
puhua pylväsveistoksista ja puutarhan kukista, joita munkit hoitivat.
Paul vastaili hänelle puoleksi ajatuksissaan, kunnes hän lopulta
ilmaisi, mitä hänen mielessään liikkui; hän muisteli keskustelua,
joka heillä oli ollut jo useita viikkoja sitten eräänä iltapäivänä
Borghesen puutarhoissa.
"Useimmat miehet eivät panisi arvoa tuollaiseen", hän lausui
osoittaen pientä, vaatimatonta puutarhaa, jossa kasvoi orvokkeja ja
köynnösruusuja, jotka kiertelivät pitkin luostarin pylväskäytävää,
aina ylös kirkon synkille, harmaille muureille. "Mutta muutamat siitä
välittävät. Koska asian laita on niin, miksi emme antaisi enemmistön
harjoittaa kivihiilituotantoa ja rakentaa rautateitään, samalla
kuin hyvin pieni vähemmistö, joka panee arvoa tällaiseen, syventyy
sitä ihailemaan? On onni, että emme kaikki harrasta samoja asioita,
sillä onhan olemassa niin monia eri työmaita. Tietysti", lisäsi hän,
"tiedän kyllä hyvin, etten koskaan tule saamaan aikaan mitään oikein
suurta; en uskottele olevani mikään nero. Mutta kunhan saa aikaan
edes jotain vähäpätöistä, eikö sekin ole jotain?"
He olivat saapuneet luostarin toiseen päähän ja pysähtyivät pylvään
luo nojaten kaiteeseen.
"Arveletteko te, että laiminlyön velvollisuuteni, kun en elä
Amerikassa?" kysyi hän.
"Enpä oikein tiedä", hymyili Marcia epäröiden. "Luullakseni kai
mielipiteeni alkaa muuttua."
"Tiedän vain yhden asian, joka saisi minut toivomaan pois Italiasta",
sanoi Paul matalalla äänellä.
Marcia aavisti heti mitä hän aikoi sanoa, hetkisen hän epäröi, sitten
kysyi hänen katseensa: "Mikä se on?"
Paul loi silmänsä auringonpaisteiseen lattiaan, sitten hän katsahti
tytön kasvoihin hymyillen ja kuitenkin totisena. "Jos te ette olisi
Italiassa."
Marcia kuunteli häntä ääneti, katse kiinnitettynä kivityksessä
olevaan kuolleen munkin kuvaan ja koneellisesti seuraten siinä olevaa
latinankielistä omistuskirjoitusta. Oli vielä aikaa; hän oli vielä
tilanteen herra. Naurulla tai äkkinäisellä käänteellä hän voisi
syrjäyttää hänen sanansa ja saattaa heidän suhteensa entiselleen.
Mutta hän ei ollut ensinkään varma siitä, tahtoiko hän itsekään, että
entinen suhde säilyisi; hänet valtasi äkkiä kova uteliaisuus, mitä
Paul tämän jälkeen sanoisi.
"Mutta Marcia!" hän huudahti. "Toivotteko te itsellenne jotain
ruhtinasta tai muuta senkaltaista?"
"Ruhtinastako?" tyttö kysyi. "Miksi ruhtinasta?"
"Oh, sitähän te naiset aina toivotte -- että saisitte pitää pientä
kruunua vaunujenne ovessa, että teillä olisi palvelijajoukko
kumartelemassa ympärillänne ja sanomassa _si, si eccellenza_, niin
pian kuin käännähdättekään."
"Sehän olisi mukavaa", myönsi tyttö. "Satutteko tietämään ketään
sopivaa naimatonta ruhtinasta?"
"Ei niitä ole ainoatakaan."
"Eikö? Onhan toki, tapasin tässä muutamana päivänä erään, joka
minusta oli aivan ihastuttava. Hänen sukunsa on seitsemänsadan vuoden
vanha, ja hän omistaa kaksi linnaa ja kolme kylää."
"Ei hän olisi ajan pitkään ihastuttava. Huomaisitte pian linnat
tomuisiksi, kylät likaisiksi ja ruhtinaan itsensä typeräksi."
Hän laski kätensä tytön kädelle, joka lepäsi kaiteella.
"Valitkaa paremminkin minut, Marcia; lopulta huomaatte minut
rakastettavammaksi."
Marcia pudisti päätään, mutta ei vetänyt pois kättään. "Tosiaan,
Paul, en itsekään tiedä, -- enkä vihaa maailmassa mitään niin kuin
ratkaisun tekemistä. Teidän ei pitäisi tehdä tuollaisia kysymyksiä,
joihin ei osaa vastata."
"Katso, äiti! eikö luostari ole hauska?" kuului äkkiä Margaretin ääni
pienen pihan toiselta puolen. "Oi, tuollahan ovat Marcia ja Paul! Me
ihmettelimme niin kovin, minne te olitte kadonneet."
"Oh, hitto vieköön!" Paul huudahti pistäen käden taskuunsa ja
nojautuen pylvääseen. "Sanoinhan teille", lisäsi hän naurahtaen,
"että minun sukulaiseni tulevat aina sinne, minne heitä ei toivota."
Kaikki yhtyivät jälleen kokoon, ja Marcia tuskin katsahtikaan häneen.
Mutta hänen sydämensä oli aivan täynnä siitä, mitä Paul oli puhunut,
ja hänen täytyi varata koko itsehillitsemiskykynsä, jotta voisi
seurata keskustelua. Kun jatkettiin matkaa, ehdotti Mrs. Royston,
että pysähdyttäisiin vielä katsomaan englantilaista hautuumaata
juuri kaupunginportin luona. Marcia katsahti kelloonsa ja lausui
pahoittelevansa, että hänen täytyi mennä suoraan, jotta tapaisi
Mrs. Copleyn ja Geraldin ja ehtisi ajoissa kuuden junalle. Jättäen
heille jäähyväiset Porta San Paolon luona, hän kieltäytyi päättävästi
vastaanottamasta Paulin tarjousta saattaa hänet asemalle.
"Ei mitenkään, Mr. Dessart", hän huudahti, kun tämä sopi Mrs.
Roystonin kanssa yhtymisestä myöhemmin illalla hotellissa, "en tahdo,
että tulette kanssani; en ajattelekaan, että ottaisin teidät toisten
seurasta. Tätini on asemalla, ja kykenen aivan hyvin suoriutumaan
siellä yksinäni. En tosiaankaan tahdo vaivata teitä."
Paul hypähti vaunun astuimelle.
"Ei se ole mikään vaiva", hymyili hän.
"Ei, ei; menen mieluummin yksin. Minä _todella_ suutun, jos tulette",
väitti tyttö matalalla äänellä.
Nuorukainen kohautti olkapäitään ja siirsi jalkansa pois astuimelta.
"Kuten haluatte", hän vastasi äänellä, joka ilmaisi loukattua
tunnetta. Ajaja katsoi taakseen odottaen määräyksiä. Paul epäröi
hetken, sitten hän kääntyi tytön puoleen kuin kysyen matkan määrää.
"Onko minulla mitään toivoa?" hän lausui.
Tyttö katsoi poispäin vastaamatta kysymykseen.
"Ettehän ajattele ketään muuta mielessänne?" jatkoi hän nopeasti.
Marcia katsoi hetkisen suoraan häneen. "Ei", hän pudisti päätään, "en
ajattele ketään muuta."
Hän suoristautui, naurahtaen onnellisena. "Silloin minä voitan", hän
kuiskasi pudistaen tytön kättä kuin sopimukseksi.
"_Stazione_" -- asemalle, lausui Paul ajurille. Vaunujen vieriessä
pois Marcia katsahti taakseen nyökäten Roystoneille ja ohimennen
hymyillen Paulille.