Seuraavana aamuna Marcia nousi aikaisin ja istui hevosenselkään
lähteäkseen ympäristöä tarkastamaan. Kun siis Castel Vivalantilaiset
pitivät tavanmukaista lauantaisiivoustaan, he kuulivat äkkiä
kavioiden kopsetta kapealla solatiellä, jonka kivitys oli niin
huono, että yhden ainoan hevosen askelet, miten kevyesti se
kulkikin, kuuluivat kuin olisi liikkeellä koko ratsasjoukko. Joka
ovelle riensi ihmisiä katsomaan uutta _Signorina Americanaa_,
joka iloisesti ratsasteli pitkin kapeaa tietä hymyillen kaikille,
oikealla ja vasemmalla aivan kuin itse kuningatar. Vaimoväki tyytyi
töllistelemään suu auki ovilta, mutta lapset juoksentelivat rohkeina
perässä, kunnes signorina astui alas satulasta ja antaen ohjat
renkipojalle, istuutui erään talon kynnykselle juttelemaan heidän
kanssaan, yhtä tuttavallisesti, kuin hän olisi tuntenut heidät
jo kauan. Lopuksi hän kysyi heiltä, mitä he kaikista mieluinten
söisivät, ja he selittivät yhdestä suusta _Cioccolata_ -- suklaata.
Silloin lähdettiin yhdessä joukossa leipuripuotiin ja Domenicon
kummastukseksi tilattiin puodin koko suklaavarasto. Sillä aikaa kuin
hän hieman äkeissään toi sen esiin, jutteli signorina hänelle koko
ajan ilmasta ja maisemasta ja öljysadosta, kunnes hän tunsi itsensä
niin ylpeäksi kunniastaan, että hän vain kumarteli mumisten _Si, si,
eccellenza; si, si, eccellenza_, kaikkeen mitä tämä sanoi.
Heti kun Marcia oli taas noussut hevosen selkään ja ratsastanut pois
huiskuttaen kädellään pienille, mustasilmäisille lapsille, kiiruhti
Domenico _Croce d'Oroon_ ilmoittamaan isännälle, että hänkin oli
saanut kunnian pitää luonaan signorina Americanaa, joka oli ostanut
suklaata kokonaista viidellä liiralla -- viidellä liiralla! Ja kaiken
sen hän oli jakanut pois! Mutta hevosenkengittäjän vaimo, joka
oli seurannut Domenicoa kuullakseen uutisia, huomautti että hänen
mielestään oli synti tuhlata niin paljon rahaa suklaaseen; aivan
yhtä hyvin hän olisi voinut antaa pelkkää rahaa, jolla olisi saanut
ostaa lihaa sunnuntaiksi. Mutta tällä kertaa Domenico antoi virheen
mielellään anteeksi. "_Si, si"_, virkkoi hän päätään nyökäyttäen,
"epäilemättä tarkoitti signorina hyvää, mutta hän ei voinut ymmärtää
köyhien ihmisten tarpeita." Hän arveli, että huvilassa syötiin aina
vain suklaata, eikä signorina luonnollisestikaan käsittänyt, että
työtätekevät ihmiset pitivät lihaa ravitsevampana ruokana.
Kun Marcia palasi kotiin kertoen käyneensä Castel Vivalantissa,
vastasi hänen setänsä otsa rypyssä: "Sinä kai heittelit rahaa
ylt'ympäri katuja hankkien siten viidellekymmenelle nuorelle
italialaiselle vapaan matkan vaivaistaloon."
"En antanut ainoatakaan soldoa!" vakuutti hän. "En jakanut heille
muuta kuin muutaman suklaakakun, eivätkä ne kai voi heitä suuresti
turmella."
"Sinusta tulee tieteellinen ihmisystävä, jos jatkat tuohon tapaan",
nauroi Mr. Copley, mutta sisimmässään hän ajatteli jotenkin samaan
tapaan kuin hevosenkengittäjän vaimo.
Marcia ulotti tutkimusmatkansa muihinkin suuntiin, ja ennen viikon
loppua hän oli käynyt useimmissa kylissä Palestrinan ja Subiacon
välillä. Tuloksena oli, että Sabine-vuoriston suklaavarastot alkoivat
loppua; sensijaan että olisi ollut kiitollinen tästä odottamattomasta
tulolähteestä leipuri Domenico alkoi ystävilleen valittaa niitä
vaivoja, mitä se hänelle aiheutti. Tuskin hän ehti hankkia Roomasta
uuden varaston, kun jo signorina tuli ja vei kaiken pois. Asiain näin
ollen hänen oli mahdotonta pitää sitä varastossaan.
Jakamalla näin runsain määrin suklaata lapsille, hymyilemällä ja
osoittamalla ystävällisyyttä kaikille Marcia oli joutunut koko
ympäristönsä kanssa hyvin lyhyessä ajassa erittäin tuttavallisiin
suhteisiin. Aurinkoisina aamuina, hänen ratsastaessaan oliivikujien
ja vehnäpeltojen keskitse oikaisi moni työmies selkänsä toivottaen
hyväntahtoisesti "_Buona passegiata, signorina_", nuorelle
vaaleatukkaiselle ulkomaan prinsessalle, joka oli tullut kaukaisesta
maasta meren tuolta puolen, jossa kerrottiin kaivettavan kultaa
niinkuin perunoita ja jossa kaikki olivat rikkaita.
Koko paikkakunnalla oli ulkomaalaisten tulo pääasiallisimpana
puheenaineena -- erittäinkin siksi, että he olivat amerikkalaisia
ja useat olivat juuri itse hankkeissa muuttaa Amerikkaan. Huvilan
palvelijat olivat yleisen kunnioituksen esineinä saapuessaan juomaan
lasin viiniä _Croce d'Oroon_, hehän voivat niin tarkasti tehdä selkoa
noiden "ulkomaan ruhtinaiden" elämästä -- ulkomaan ruhtinaat olisivat
kyllä hämmästyneet, jos olisivat kuullet kaikki yksityiskohdat, mitä
siellä kerrottiin.
Näin alkoi siis Copleyn ruhtinassuvun hallituskausi Castel
Vivalantissa. Elämä alkoi kulkea tavallista rataansa, kuten se
tekee parhaimmissakin paikoissa. Kolme ateriaa ja teenjuonti,
lukuhetki paatsamalehdon varjossa suihkulähteen loristessa, lyhyt
uni keskipäivällä, ajeluretki iltapäivällä ja lopuksi pitkä yön
lepo, siinä olivat Vivalantin huvitukset. Marcia piti siitä. Italia
oli vallannut hänen mielensä, ja sillä hetkellä hän oli valmis
antautumaan. Mutta Mr. Copley, vietettyään ikävissään muutamia päiviä
pengermällä, poltettuaan lukemattomia savukkeita ja nälkäisesti
ahmittuaan tiedot joistakin sattumalta saapuneista sanomalehdistä,
valjastutti eräänä aamuna hevosensa lähteäkseen Palestrinan
asemalle. Senjälkeen hän kävi Roomassa melkein joka päivä, ja
talonpojat viinitarhoissaan tienvierillä tunsivat vähitellen hänet
yhtä hyvin kuin veljentyttären. Mutta hänet nähdessään he eivät
ottaneet lakkia päästään eivätkä hymyilleet kuten Marcialle, sillä
hän ratsasti ohi luomatta silmiänsä heihin. Eivät rikkaat miehet
välitä heidänlaisistaan, arvelivat he painuen uhkaavan äreinä
takaisin työhönsä. Työ on itsessään kovaa ja on vahinko, ettei suoda
hymyilyäkään, joka saattaisi sitä hiukan keventää; Howard Copley
olisi ensimmäisenä sen suonut, jos hän vain olisi sen tiennyt.
Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eivätkä talonpojat voineet
aavistaa, että hän siinä nelistäessään hevosensa selässä hartaasti
tuumi keinoja, millä voisi hankkia heille leipää.
Marcia vietti ensimmäisinä viikkoina monet puolituntiset harhaillen
vanhan huvilan raunioilla. Se oli runollinen paikka, joka kertoi
liikuttavasti menneestä ajasta menneine ihanteineen. Hän ei tahtonut
saada rappeutuneita holveja, kalliolaitteita ja ruohopengermää
sopusointuun Monte Citorion kolmenkymmenen mailin päässä olevan
"Nuoren Italian" kanssa. Sellaisesta, joka oli tottunut elämään
uudessa maailmassa, tuntui tämä puoleksi satumaiselta.
Eräänä iltapäivänä Marcia oli lähtenyt kävelemään peltojen poikki
Castel Vivalantiin, mutta tie oli liian paahteinen ja siksi hän
oli pysähtynyt sypressien varjoon. Rauniotkin näyttivät auringon
lämpöisestä kosketuksesta heränneen uuteen eloon. Joka kivenkolosta
pisti esiin sini- ja valkovuokkoja, ruusunpunaisia cyclameja ja
keltaisia laburnumeja. Marcia silmäili ympärilleen iloisin mielin.
Puuttui vain Pan huiluineen, jotta kuva olisi ollut täydellinen. Hän
kumartui suihkulähteen reunalle ja tuijotti uneksien käsi poskella
sammalpartaiseen vedenhaltijaan, joka kaksi vuosisataa sitten
kierretystä putkesta suihkutti vettä. Hän havahtui äkkiä unelmistaan,
kuullessaan äänekkään huudahduksen. "_Buona giorno, signorina_!"
Katsahtaessaan nopeasti ylös, hän näki edessään Paul Dessartin.
"Mr. Dessart!" hän huudahti hämmästyneenä. "Miten maailmassa olette
tänne joutunut?"
"Tulen _Sant Agapiton_ ravintolasta Palestrinasta. Benoit ja minä
olemme tehneet siitä piirustusretkeilyjemme keskuksen. Me saamme joka
kevät jonkinlaisen vuoristokuumeen, ja kun tauti kehittyy määrättyyn
kohtaan, panemme tavaramme kokoon ja lähdemme Sabine-vuorille."
"No, entä miten satuitte löytämään meidät?"
"Onnellisen sattuman kautta", hän vastasi puhumatta kuitenkaan täyttä
totta. "Valitsin tämän tien, kun huomasin siellä paljon hauskoja
maalausaiheita ja tullessani vanhan linnan porttiaukon kohdalle en,
taiteilija kun olen, voinut vastustaa kiusausta poiketa, sisälle.
En tiennyt, että tämä oli Villa Vivalanti tai että tapaisin teidät
täällä." Hän istuutui suihkulähteen reunalle katsellen ympärilleen.
"No, mitä tästä arvelette?" kysyi Marcia.
"En ensinkään ihmettele, että halusitte vaihtaa Rooman tähän!
Piirtäisin pienen luonnoksen, voitteko viipyä hetkisen ja keskustella
kanssani, kunnes se on tehty?"
"Se riippuu siitä, kauanko teiltä menee siihen. En koskaan suostu
mihinkään umpimähkään."
Hän kaivoi norfolkilaisnuttunsa taskuista vesivärilaatikon ja suuren
siveltimen ja täyttäen maalikupin pienestä mutaisesta purosta, joka
aikoinaan oli tuonut suihkulähteeseen vettä, ryhtyi työhön muitta
mutkitta.
"Kuulin tänä aamuna uutisia Roystoneista", lausui Marcia, mutta katui
samassa, että oli valinnut tuon puheenaineen. Paul ei milloinkaan
ollut osoittautunut erittäin suosiolliseksi sukulaisiaan kohtaan, kun
keskustelu oli kääntynyt heihin.
"Pahojako uutisia?" hän kysyi vilkkaasti.
"He tulevat noin viikon päiviksi Roomaan."
"Kärsimysviikoksi -- olisihan minun pitänyt tietää se! Miss Copley",
hän katsoi surkean näköisenä tyttöön, "tiedättehän miten itsepäinen
nainen minun tätini on. Minun on nyt saatettava hänet joka ainoaan
uskonnolliseen juhlaan, joita tuossa onnettomassa kaupungissa pannaan
toimeen; hänen ei ole tapana jäädä pois ainoastakaan."
Marcia hymyili hiukan kuvalle; se oli sangen onnistunut.
"Minä jään Palestiinaan, kun he tulevat", lisäsi Paul.
Marcia jätti paheksuvan näköisenä vastaamatta viimeiseen
huomautukseen.
"No niin", huokasi Dessart, "voinhan pysyä Roomassa ja kuljettaa
heitä pitkin kaupunkia, jos te niin tahdotte. Raamatussa sanotaan,
kuten tiedätte: 'Rakastakaa lähimmäisiänne ja olkaa armeliaat niitä
kohtaan, jotka teitä pahoin kohtelevat'."
Marcia purskahti nauruun, mutta muuttui samassa vakavaksi.
Paul katsahti häneen nopeasti. "Luullakseni tätini on kertonut teille
paljon pahaa minusta?"
"Onko siihen sitten aihetta?"
Hän kohautti olkapäitään. "Olen tehnyt sen anteeksiantamattoman
synnin, että mieluummin harrastan taidetta Roomassa kuin kivihiilen
kauppaa Pittsburgissa."
Hän keskeytti puheensa ja kumartui takaisin maalauksensa puoleen
Marcian katsellessa, miten hän huolellisesti sekoitti värejä.
Sattumalta kohtasivat heidän katseensa toisensa, kun taiteilija
kohotti päänsä antaen katseensa levätä tytössä kauemmin kuin olisi
ollut sopivaa, ellei hän olisi ollut taiteilija. Tyttö sopikin
viehättävän hyvin ympäristöönsä, sammalpeitteiseen suihkulähteeseen.
Nuori mies olisi halusta vielä pitkittänyt tilannetta; auringonsäteet
sattuivatkin jo vinosti, kun hän lopulta kokosi värinsä ja kumartaen
ojensi Marcialle kuvan. Se oli sievä, pieni luonnos rappeutuneesta
luolasta ja särkyneestä kuvanveistoksesta, auringonsäteiden
pilkistäessä puiden lomitse kukkaiselle nurmikolle.
"Saanko minä sen todellakin?" kysyi Marcia. "Sehän on herttaista, Mr.
Dessart; kun lähden Roomasta, muistan sitä katsellessani sekä teitä
että vanhaa huvilaa."
"Menettekö pois?" kysyi Dessart ilmeinen tuska äänessään. "Minä
luulin, että aioitte kokonaan muuttaa setänne luo."
"Niin, joksikin aikaa kyllä", vastasi hän. "Mutta epämääräisessä
tulevaisuudessa palaan takaisin Amerikkaan."
Taiteilija huoahti helpotuksesta.
"Siitä epämääräisestä tulevaisuudesta en minä välitä. Ennenkuin se
tulee, olette ehtinyt muuttaa mielenne, niinkuin kaikki muutkin.
Tahdoinkin juuri tietää nykyhetkestä."
Marcia silmäili häntä nauraen puoleksi ärsyttävällä tavalla;
vastaamatta hän käänsi sitten päänsä pois ja näytti tarkastelevan
kivestä rakennettua kylää vuoren kukkulalla. Marcia tunsi selvästi,
että Dessart katseli häntä, hän tiesi myös, että hänen vaaleansininen
pukunsa ja ruusunnupuilla koristettu hattunsa muodostivat kauniin
vastakohdan vanhalle ryppyiselle vedenhaltijalle. Kääntyessään taas
taiteilijan puoleen oli hänen katseessaan jotain veitikkamaista. Paul
ei puhunut mitään, mutta hän ei myöskään kääntänyt katsettaan eikä
millään tavoin koettanut peitellä silminnähtävää ihastustaan. Marcia
kohottautui hiukan hymähtäen pystyyn työntäen otsaltaan itsepintaisen
kiharan, joka pyrki silmille.
"Minun on nälkä", hän huomautti kiusallisen kuivasti. "Mennään kotiin
teetä juomaan."
"Voinko tulla Mrs. Copleyn eteen nutussa ja polvihousuissa?"
"Se vain ilahduttaa häntä. Villa Vivalantissa on jokainen vieras
odottamaton lahja."
He lähtivät sypressien varjosta aurinkoiselle paatsamakujalle, joka
reunusti vehnäpeltoa. He nauroivat ja laskivat leikkiä kulkiessaan
hitaasti huvilalle; mutta tärkeimmät asiat tulivat sanotuksi silloin,
kun ei mitään sanoja vaihdettu. Nuori mies piti hattua kädessään
hosuen sillä huolettomasti puiden oksia ohikulkiessaan. Hänen
kiiltävä, ruskeahtava tukkansa, joka oli jotenkin Marcian tukan
värinen, oli valahtanut epäjärjestyksessä otsalle ja liehui hauskasti
tuulessa. Marcia huomasi sen katsahtaessaan häneen salaa sivultapäin,
mutta kääntyi taas nopeasti poispäin, ettei Paul huomaisi hänen
tarkasteluaan.
He pysähtyivät hetkeksi paatsamalehtoon kuullessaan vieraita ääniä
pengermältä.
"Hiljaa", kuiskasi Marcia sormi suulla; tuntiessaan äänet hän veti
suunsa hiukan pilkalliseen hymyyn. "Minun kaksi vihollistani!
Kreivitär Torrenieri ja Mr. Sybert. Kreivittärellä on huvila
Tivolissa. Hän on kovin ystävällinen, eikö totta? Onhan yhdeksän
mailia sangen pitkä matka, kun on kysymys vastavierailusta."
Heidän lähestyessään teepöytää, joka oli sijoitettu puiden varjoon
pengermän päähän, he kohtasivat siellä sangen kunnianarvoisen
seurueen. Siellä oli, paitsi kreivitär Torrenieriä ja lähetystön
sihteeriä, myöskin Amerikan pääkonsuli. Herrat olivat nähtävästi
juuri saapuneet, sillä Mrs. Copley paraillaan tervehteli heitä.
"Mr. Melville, tepä tulette juuri oikeaan aikaan. Saamme tänä iltana
sienipaistosta, joka muistaakseni on teidän mieliruokanne -- mutta
miksi ei vaimonne tullut?"
"Vaimoni, arvoisa lady, on nykyään Caprilla eikä näytä haluavan
palata sieltä kotiin. Säälien yksinäisyyttäni teidän miehenne vaati
minut tulemaan tänne iltaa viettämään."
"Se oli ystävällistä -- toivottavasti saamme teidät tänne uudestaan
kun vaimonnekin voi tulla. Mr. Sybert", lisäsi hän kääntyen nuoremman
herran puoleen, "ette tiedäkään, miten olemme kaivanneet teitä, kun
enää niin harvoin käytte meillä. Vasta nyt huomaamme, miten tärkeä
perheemme jäsen teistä oli tullut."
Marcia hillitsi kohteliaisuudesta hymynsä kuullessaan tämän puheen,
kun hän esitteli nuoren maalarin. Hänetkin otettiin ihastuksella
vastaan.
"Tämähän on aivan hurmaavaa!" huudahti Mrs. Copley. "Valittelin juuri
kreivitär Torrenierille, ettei ainoakaan ihmissielu ollut käynyt
meitä tervehtimässä, siitä asti kuin muutimme huvilalle, ja tuskin
olin sen sanonut kun jo saimme kolme vierasta!"
Pietro lopetti tämän kohteliaisuuksien tulvan tuomalla teekupit
pöytään; ja Gerald mukaan luettuna oli nyt koolla erittäin
juhlallinen teeseurue. Mr. Copley oli kerran huomauttanut Paul
Dessartista, että hän koristaisi jokaista päivällispöytää ja tänään
hän todellakin esiintyi sangen edukseen.
Melville johti keskustelun erääseen kuuluisaan luostariin, jonka
hallitus hiljattain oli lakkauttanut, ja se aiheutti väittelyn,
jossa lausuttiin paljon eriäviä mielipiteitä. Kreivitär ja Dessart
puolustivat innokkaasti kodittomia munkkeja, kun taas toiset herrat
olivat valtiolliselta näkökannalta katsoen taipuvaiset hyväksymään
hallituksen toimenpiteet. Heillä oli vahvat perustelut, mutta
pieni kreivitär ojennellen vilkkaasti somia, kapeita käsiään
pysyi horjumatta väitteessään; hän kuului valkoiseen puolueeseen,
mutta siitä huolimatta hän kallistui toisinaan mielipiteissään
aivan vastakkaiseen suuntaan. Kirkon omistusoikeus oli jo viiden
vuosisadan vanha, hallituksen vain neljännesvuosisadan. Kummalla
oli siis suuremmat oikeudet? Ja paitsi asian oikeudellista puolta
-- huomautti puolestaan Dessart -- olisi munkkien jo askeettisten
syiden perustuksella annettava jäädä paikoilleen. Kukapa toivoisi
hallitusvirkamiehiä epätaiteellisine, sinisine univormuineen
näyttämään freskomaalauksien ihanuuksia ja vanhojen rippituolien
leikkauksia. Sehän aivan pilaisi runollisuuden. Kardinaalin,
prelaattien ja italialaisten ruhtinaiden nimiä mainittiin
arkailematta ja hallituksen puolustajat myönsivät joutuneensa
tappiolle. Marcia ajatteli kuunnellessaan, että nuori taiteilija
veti aivan vertoja valtiomiehille, eikä hän voinut myöskään olla
myöntämättä, että olipa kreivittärellä miten paljon vikoja hyvänsä,
typerä hän ei ainakaan ollut.
Mutta Gerald sai sinä iltana yleisen huomion käännetyksi itseensä.
Kun häntä oli kielletty ottamasta kolmatta _maritozzoa_ hän nousi
haluttomasti pöydästä, pudisteli muruset puseroltaan ja suuntasi
kulkunsa laakerilehtoon, huvitellakseen siellä sisiliskoillaan, joita
hän säilytti laatikossa kivisen puutarhasohvan alla. Äkkiä pelästytti
teeseurueen loiskahdus ja kova parkaisu ja kaikki ryntäsivät suoraa
päätä onnettomuuspaikalle. Mr. Copley, saapuen ensimmäisenä, ehti
tarttua poikaansa kantapäähän ja vetää hänet suihkukaivosta kuten
Akilleen.
"Mitä on tapahtunut, Howard?" kysyi Mrs. Copley tuskissaan, kun
toisetkin kiiruhtivat paikalle.
"Ei mitään vaarallista", rauhoitti hänen miehensä. "Gerald vain
yritti sulautua ympäristöönsä."
Mutta Gerald, josta valui vettä virtanaan, ei hyväksynyt tätä
selitystä, vaan väitti kaikkien hämmästykseksi, että Marietta oli
työntänyt häntä. Mutta silloinkos Marietta alkoi päivitellä. Hänkö
olisi työntänyt poikaa! _Madonna mia_, se oli selvä hätävalhe!
Kannattaisiko hänen tehdä sellaista, kun hän siitä hyvästä vain sai
vaivakseen uudelleen vaatettaa pojan? Hän oli yhtämittaa varoittanut
Geraldia putoamasta suihkulähteeseen, mutta niin pian kuin hän käänsi
selkänsä, tämä oli ollut tottelematon.
Naurettiin ja lausuttiin arveluja, itkettiin ja väitettiin vastaan,
kunnes vihdoin lapsenhoitaja, poika ja isä sekä äiti lähtivät sisään
selvittämään asiaa jättäen vieraat onnettomuuspaikalle. Kun palattiin
takaisin pengermälle, hankki kreivitär hyvin taitavasti Sybertin
toiselle, Dessartin toiselle puolelleen ja kertoi heille vilkkain
elein huvittavia roomalaisia juoruja. Melville ja Marcia seurasivat
perässä, viimeksimainittu pitäen tarkasti silmällä edessään kulkevia
ja huomaten hyvillä mielin, että nuori taiteilija olisi sangen
mielellään vetäytynyt pois. Luultavasti kreivitärkin aavisti tämän;
joka tapauksessa hän pidätti hänet paikoillaan. Pääkonsuli väitteli
eräästä äskettäin lukemastaan kirjoituksesta, joka kosketteli
Amerikan valtiollista edustusta ja hän arvosteli ankarasti
kirjoittajaa. Melville esitti mielipiteensä hyvin pontevasti, ja ne
saivat osakseen voimakasta vastakaikua.
"Joka tapauksessa", hän lausui lopuksi, "Amerikalla ei ole mitään
syytä hävetä edustajiaan Italiassa. Hänen Ylhäisyytensä on mainio
esimerkki oikeasta miehestä oikealla paikalla".
"Entä hänen Ylhäisyytensä veljenpoika?" kysyi Marcia seuraten
silmillään velttoryhtistä olentoa edessään.
"Hän on yhtä mainio esimerkki oikeasta miehestä väärällä paikalla."
"Luulin teidän kuuluvan hänen puolustajiensa joukkoon."
"Luulitteko minun puolustavan häntä? No niin, luonnollisesti teen
sen." Melvillen ääneen sisältyi kuin taisteluvaatimus; hän oli
otellut niin monet kerrat Sybertin puolesta, että hän tätä kysymystä
kosketeltaessa aina aivan vaistomaisesti otti sotaisen ryhdin.
"Oh, enpä tiedä", lausui Marcia epäröiden. "On paljon ihmisiä, jotka
eivät pidä hänestä."
Melville raapaisi tulta, sytytti sikarin ja puhalsi sen kiivaasti
tuleen; sitten hän huomautti: "Ihmiset ovat typeriä."
Marcia nauroi ja yritti puolustella:
"Suokaa anteeksi, mutta kaikilla teillä on niin kova touhu Mr.
Sybertistä. Toisena päivänä minulle ylistetään häntä maasta
taivaaseen ja seuraavana saan kuulla häntä mitä ankarimmin
moitittavan. On vaikeata tietää, minkä voi pitää totena niin
monivivahteisesta henkilöstä."
"Sallikaa minun sanoa eräs asia, Miss Marcia, ja se on se, että
koskaan tässä maailmassa ei saa luottaa sellaiseen mieheen, jolla ei
ole ainoatakaan vihollista -- en tiedä, miten asia lienee tulevassa
maailmassa. Mitä taas Sybertiin tulee, voitte turvallisesti uskoa
sen, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat."
"Siinä tapauksessa hän ei todellakaan näytä maailmalle parasta
puoltaan."
"Hän pitää kai sitä vain omana asianaan."
Muuan ajatus pisti samassa hänen päähänsä ja hän katsahti vaieten
Marciaan heikon hymyn leikkiessä hänen voimakaspiirteisillä
kasvoillaan. Tyttö ei käsittänyt sitä hymyä, mutta se hermostutti
häntä hiukan, ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanottavaa, hän
jatkoi pisteliäästi samaa ainetta:
"Kun näkee ihmisen, joka ei ensinkään välitä omasta maastaan, jonka
suurin halu on esiintyä kosmopoliittina, jonka ainoana virkana on
seurustella ja valmistella päivällispuheita, niin luonnollisestikaan
ette voi moittia sitä, että pitää häntä jotakuinkin mitättömänä
henkilönä." Marcia päätti lauseensa tehden halveksivan liikkeen.
"Vähän aikaa sitten, Miss Marcia, kerroitte minulle joistakin
ihmisistä Castel Vivalantissa. Te ylpeilitte laajasydämisyydestänne,
kun silloin tällöin satuitte löytämään todellisen ihmisen
talonpojasta. Ettekö luule voivanne tunkeutua vielä askelta eteenpäin
löytämällä todellisen miehen, persoonallisuuden, maailmanmiehestä?
Huomaatte sen sangen pian."
"Ette voi saada minua pitämään Mr. Sybertistä", nauroi tyttö. "Setä
Howard on koettanut, mutta turhaan."
Vähän ajan kuluttua Mr. ja Mrs. Copley saapuivat vieraittensa luo,
ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä kotiin syyttäen yhdeksän mailin
pituista matkaansa. Mr. Copley huomautti, että matka ei olisi
päivällisen jälkeen yhtään pidentynyt, mutta lady piti oman päänsä
ja hänen vaununsa tilattiin. Hän lähti jäähyväishuutojen kaikuessa.
Kreivitär osasi erehtymättömällä vaistolla saada tahtonsa perille,
ja sekä hänen tulonsa että poislähtönsä olivat todella katsomisen
arvoiset. Hän hyvästeli Mrs. Copleyn ja pääkonsulin sekä Marcian
pengermällä, käveli sitten marmorikivityksen poikki samalla kuin
toiset kolme herraa saattoivat hänet vaunuille varoen tarkasti
tallaamasta hänen laahustaan. Sybert auttoi hänet vaunuihin,
Dessart peitteli hänet, Copley varovaisesti piteli hänen pitsistä
päivänvarjoaan. Nyökäten iloisesti valkosulkaisella hatullaan
pengermällä seisoville ja heittäen heihin yhteisen katseen tummista
silmistään, hän lähti lopultakin, noiden kolmen herrasmiehen
kohteliaasti kumarrellessa.
Marcia jatkoi kävelyään Sybertin ja Dessartin kanssa pengermällä,
kun taas hänen setänsä ja tätinsä seurustelivat Melvillen kanssa
nauttien eteissalin mukavista istuimista. Sybert olisi oikeastaan
mieluummin mennyt sinne, mutta hän sattui paraillaan väittelemään
Dessartin kanssa vastatehdystä ja useiden mielestä häpeällisestä
ehdotuksesta, että Rooman seitsemän kukkulaa tasoitettaisiin.
Molemmat herrat kannattivat joka kohdassa vastakkaisia mielipiteitä
ja heidän perustelutapansakin oli aivan vastakkainen. Dessart
esiintyi kiihkeän kaunopuheisena valiten sanansa ja vertauskuvansa,
kunnes pelkällä sanojen helinällä sai kuulijansa puolelleen, kun
taas Sybert puolestaan muutamin sanoin hakkasi pois kulmakiven hänen
rakennuksestaan. Tuo hänen torjumistapansa oli aina suunnattomasti
harmittanut Marciaa. Hän selitti aina oman kantansa panematta
mitään merkitystä vastustajansa kaunopuheisuuteen, ikäänkuin
siitä ei kannattaisi pitemmältä väitellä. Pääsemättä tänäänkään
yksimielisyyteen _piano regolatoresta_ he jättivät keskustelun
sikseen ja pysähtyen pengermän kaiteen luo, seisoivat siinä katsellen
alas laaksoon.
Dessart tarkasteli maisemaa jännittyneenä huomaten nopeasti jokaisen
vastakohdan ja värivivahduksen, hän huomasi vaihtelevan purppuravärin
etäisyydessä, kapean kultakaistaleen siinä, missä tasanko ja taivas
yhtyivät mereen. Rooman vaalean sumuharson peitossa ja Monte
Soracten jyrkästi eroittuvat ääriviivat. Se oli täydellinen taulu
kokoonpanonsa, perspektiivin ja väriyhtymien puolesta, mikään ei
vetäisi sille vertoja. Hän huoahti tyytyväisenä.
"En minäkään" hän mumisi itsekseen, "voisi, ehdottaa tähän
pienintäkään muutosta."
Sybertin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.
"Minäpä voisin ehdottaa koko joukon."
Nuori maalari tuijotti häneen moittien.
"Ah niin", hän myönsi, "voin kuvitella, minkä suuntaisia ne olisivat!
Miss Copley", lisäsi hän kääntyen Marcian puoleen, "sallikaa minun
kertoa teille, mitä näin eräänä päivänä Rooman Campagnalla. Se oli
näky, joka olisi voinut tehdä kunnon ihmisen sairaaksi. Näin --" hän
pysähtyi surkean näköisenä -- "McCormickin leikkuu- ja sitomakoneen!"
Sybertiltä pääsi naurahdus.
"Iloitsen siitä suuresti; toivoisin vain, että niitä voisi nähdä
useampiakin."
"Mies, mies! Te ette tiedä mitä puhutte!" huusi Paul. Hänen äänensä
oli itkunsekainen. "McCormick leikkuukone, kuten sanoin, maalattu
punaiseksi, keltaiseksi ja siniseksi -- se mies, joka sen teki, olisi
oikeutta myöten tuomittava itse juomaan maalinsa."
Marcia nauroi ja taiteilija jatkoi harmistuneena: "Tuo kone kylvää,
leikkaa ja sitoo, kaiken yht'aikaa. Sen nopeus aivan kauhistuttaa.
Ja kaikkea tuota se tekee Agra Romanalla, jota talonpojat ovat jo
tuhansia vuosia omin käsin kaivaneet, viljelleet ja kääntäneet."
"Sehän on erittäin käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan
viljellyksi", huomautti Sybert.
"Käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi!" Dessart
kertasi lauseen ähkien. "Eikö maailmassa ole ainoatakaan kauneudelle
pyhitettyä paikkaa? Pitääkö Amerikan täyttää joka nurkka leikkuu- ja
niittokoneilla ja työntökärryillä? Tapa, jolla he turmelevat nuo
ihailtavan vanhanaikaiset talonpojat, on suorastaan rikollinen."
"Olen aivan samaa mieltä", myönsi Marcia lämpimästi, "Setä Howard
sanoo, että heillä ei ole kylliksi ruokaa; mutta aivan varmaan he
ovat onnellisen näköisiä, eivätkä näytä ensinkään laihoilta. En voi
olla uskomatta, että hän suurentelee kurjuutta."
"Italialainen, joka ei tiedä, mistä saa hankituksi seuraavan
ateriansa, asettuu selälleen auringonpaisteeseen ihaillen mielessään
taivaan kauneutta; ja tuosta näystä hän saa yhtä suuren tyydytyksen
kuin päivällisestään. Jollei tuo ole onnellisuutta, niin mikä sitten
on? Ja juuri senvuoksi minua raivostuttaa Italian turmeleminen."
"Aivan niin, Dessart, luullakseni se raivostuttaa meitä kaikkia",
vastasi Sybert. "Vaikka pelkäänpä, että lähemmin määriteltäessä
joutuisimme riitaan keskenämme." Hän ojensi kätensä länteenpäin,
sinne, missä tasanko ja meri yhtyivät Ostian raunioiden ja
Pontinelaisten nevojen luona. Siinä oli laaja, autio, toivoton
lakeus; asumaton, viljelemätön kuumeen pesäpaikka.
"Eikö teidän mielestänne olisi hyvä", kysyi hän, "jos tuo maa
saataisiin kuivatuksi ja viljellyksi ja uudelleen elvytetyksi,
samanlaiseksi kuin se luultavasti oli pari tuhatta vuotta sitten?"
Marcia pudisti päätään. "Minä jättäisin sen mieluimmin sellaiseksi
kuin se on. Joku harvahan sillä kyllä voisi ansaita, mutta ajatelkaa
miten paljon runollisuutta, taiteellista nautintoa ja romantiikkaa
monet sen mukana kadottaisivat! Täällä Rooman Campagnalla näyttää
käytännöllisyys kerrankin antavan tilaa runollisuudelle. Sopii
niin hyvin, että se on autio ja asumaton, ja että vain jokunen
lammaslauma siellä käyskentelee paimenineen, ei mitään rakennuksia,
lukuunottamatta tornien raunioita ja vanhoja latinalaisia hautoja --
se olisi ikäänkuin muinaisen Rooman hautausmaa."
"Nykypolvella on myös joitakin oikeuksia -- itse Roomassakin."
"Niillä näyttääkin olevan koko joukko", myönsi Dessart. "Oi minä
tiedän kyllä, mitä te uudistusten rakastajat haluatte! Te tahtoisitte
nähdä kaupungin täynnä savutorvia ja kaikennäköisiä konelaitteita,
ja Campagnan jaettuna pieniin puutarhatilkkuihin, joissa kaikki
saisivat hyvän päiväpalkan ja kuusi prosenttia korkoa; kaikki
ihmiset kävisivät puettuina samaan tapaan valmiina ostettuihin
pukimiin talonpoikaisvaatteiden sijasta; kukaan ei olisi köyhä eikä
kenelläkään olisi taiteellista arvoa."
Sybert ei vähään aikaan vastannut tähystelyssään etäisyyteen puoleksi
suljettujen silmäluomiensa alta. Hän muisteli ratsastusmatkaa,
jonka hän oli tehnyt pari kolme päivää sitten. Hän oli ollut
metsästysretkellä Campagnalla suurella maatilalla, joka kuului
eräälle roomalaiselle ruhtinaalle, jonka ainoana harrastuksena
maahan nähden oli kiskoa siitä niin paljon tuloja kuin mahdollista.
He olivat pysähtyneet juottamaan hevosia muutamien olkimajojen luo,
joissa tilan työväki asui, ja Sybert oli laskeutunut hevosensa
selästä ja mennyt sisään puhuttelemaan työmiehiä. Siellä oli
pimeätä ja kosteata, lattia oli likainen ja karkeatekoiset penkit
reunustivat seiniä. Tuossa hökkelissä asui viisikymmentä ihmisolentoa
yhteensullottuina, hengittäen raskasta, myrkyllistä ilmaa. He olivat
joukoittain tulleet vuoristokodeistaan etsimään työtä ja olivat
myyneet itsensä ruhtinaalle neljänkymmenen centin päiväpalkasta.
Hänen silmiensä eteen välähtivät heidän kalpeat, tylsistyneet
kasvonsa syyttävine ilmeineen, ja hänen teki mieli kuvata sitä
seuralaisilleen. Mutta huomatessaan, ettei kumpikaan noista kahdesta
välittäisi siitä enempää kuin maatilan omistajakaan, hän vain
huolettomasti kohautti olkapäitään.
"Kestää kyllä, ennenkuin se aika ehtii tulla", vastasi hän
Dessartille.
"Mutta te toivoisitte sen tulevan, eikö totta?" intti Marcia.
"Kyllä; ettekö te sitten?"
"En", nauroi tyttö. "En tosiaankaan toivoisi. Pidän talonpojista
ehdottomasti enemmän sellaisina kuin ne nyt ovat. He ovat köyhinä
paljon puoleensavetävämpiä, ja kun he sitäpaitsi ovat onnellisia,
niin mielestäni meillä ei ole mitään syytä heitä häiritä."
Sybert katseli hetken liikkumatonna maahan; sitten hän kohotti päänsä
kääntyen Marciaan päin. Hän silmäili häntä kiireestä kantapäähän,
hänen hienon pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tytön siinä huolettoman
viehkeästi nojautuessa kaidetta vastaan, eikä hän yrittänytkään
salata arvostelevan katseensa kylmää halveksumista. Marcia vastasi
siihen ylpeän uhmaavasti; ei sanaakaan vaihdettu, mutta tämä oli
selvä sodanjulistus.