Sillä välin järjestelivät nuo viattomat henkilöt, joita Castel
Vivalantilaiset niin varmasti olivat ennustaneet halvauksen
kohtaavan, hilpeinä vanhaa rakennusta uudeksi asunnokseen. Iloisen
elämän humu oli taas valloittanut linnan, ja ylt'ympäri kajahtelivat
sen seinät lapsen naurusta. Nämä amerikkalaiset olivat hyvin
käytännöllistä väkeä, ja he omaksuivat itselleen tuon isiltä perityn
Vivalantin linnan, ikäänkuin se olisi kuulunut heille yhtähyvin kuin
joku tupanen merenrannalla Newportissa. Yläkerrassa purkivat Granton
ja Marietta matkalaukkuja ja koreja ja ripustivat pariisilaispukuja
vanhanaikaisiin roomalaisiin vaatekaappeihin; huvilan keittiössä
kiilloitti Francois kuparikattiloita ja patoja koettaen tuskissaan
sovittaa uudenaikaisia ranskalaisia aatteitaan keskiaikaiseen
roomalaiseen lieteen; Gerald juoksenteli huoneesta huoneeseen, ja
hänen riemuhuutonsa kajahteli aina, kun jotain uutta sattui eteen.
Kuluneina kahtena viikkona olivat roomalaiset puusepät ja Castel
Vivalantin siivoojavaimot ahkerasti täyttäneet Mrs. Copleyn käskyjä.
Viimeisen Vivalantin kukikkaat huonekalut oli ajettu ullakolle
(taikka sinne, mikä vastaa ullakkoa roomalaisessa huvilassa),
edellisen sukupolven haalistuneita silkkiverhoja tomutettiin ja
asetettiin jälleen kuntoon. Seinille ja marmoriportaiden kaiteille
ripustettiin verhoja. Pehmeitä, tummia mattoja levitettiin punaisille
tiililattioille; veistoksilla koristettuja arkkuja, vanhanaikaisia
tuoleja ja kirjavia marmoripöytiä, joissa oli jalkoina kullatut
kotkat, kuljetettiin huoneisiin. Makuuhuoneissa oli raskaat verhot
vaihdettu ilmavampiin, samalla kuin korituolit ja sitsikankaalla
päällystetyt leposohvat antoivat huoneille roomalaisen mukavuuden
tunnun.
Huolimatta tavallisesta nurinastaan muuttopäivän vastuksissa huomasi
Mr. Copley olonsa erittäin mukavaksi auringon varjostimen alla
poltellessaan savukettaan ja katsellessaan tasangolle laskeutuvia
varjoja. Gerald oli jo kyynärpäitään myöten suihkulähteessä, ja
laakerilehto kaikui poikasen ilohuudoista, hänen leperrellessään
italiankielellä Mariettalle kivenkolosta löytämästään sisiliskosta,
jolla oli kaksihaarainen pyrstö. Copley hymyili sitä kuunnellessaan,
sillä hänen pikku poikansa, päinvastoin kuin Castel Vivalanti, oli
hyvin lähellä hänen sydäntään.
Marcia oli hilpeänä valvonut matkatavaroiden purkamista ja juossut
edestakaisin huoneissa yhtä ihastuneena ympäristöönsä kuin Gerald.
"Mihin aikaan syödään Villa Vivalantissa päivällistä?" kysyi hän
käväistessään kerran pikimmältään tätinsä huoneessa.
"Kello kahdeksalta, jos joku on kaupungissa, ja muuten puoli
kahdeksalta."
"Luulen, että syömme tänään puoli kahdeksalta, _alors!_ Täytyykö
minun pukeutua hienoksi tilaisuuden kunniaksi?"
"Pane yllesi jotain lämmintä, olkoon se mitä hyvänsä; en luota tähän
ilmanalaan auringonlaskun jälkeen."
"Sinä olet niin epäluuloinen ihminen, täti Katherine! En voi käsittää
miten kellään on sydäntä syyttää tätä viatonta vanhaa huvilaa
malarian tyyssijaksi."
Hän palasi omaan huoneeseensa ja etsi hyväntuulisena päivällispuvun
vanhanaikaisesta vaatesäiliöstä, itsekseen hymyillen ajatellessaan
miten monenlaisia pukuja siellä aikojen kuluessa oli ollutkaan.
Ehkäpä oli tässä huoneessa ennenkin asunut joku nuori tyttö; olihan
mahdollista, että joku Vivalantin ruhtinatar parisataa vuotta
sitten oli ripustanut silkillä kirjaillun pukunsa tähän samaan
vaatesäiliöön. Huone oli suuri, melkein alaston, italialaismallinen,
suurine ikkunoineen, joissa oli tukevat luukut. Ikkunoista näki
laajalti yli tasangon ja kukkuloiden. Marcia pukeutui katse
kiinnitettynä maisemaan, ja sitten hän seisoi pitkän aikaa
tarkastellen Sabinen vuorenhuippuja, jotka ikäänkuin hehkuivat
pehmeässä iltavalaistuksessa. Hän näki kuin taulussa pieniä
vuoristokyliä harmaakivirakennuksineen siellä täällä pitkin vuoren
rinnettä; ja etäällä erottautuivat kirkasta taivasta vastaan puoleksi
raunioina olevan luostarin muurit ja tornit. Hän hengähti syvään
ihastuksissaan. Jospa olisi taiteilija ja ymmärtäisi ja osaisi
kuvata tämän kauneuden! Hänestä tuntui äkkiä, että sellainen olisi
ihanteellista elämää. Hän hymyili itsekseen muistaessaan, mitä
oli sanonut Paul Dessartille edellisenä päivänä museossa; hän oli
neuvonut häntä -- taiteilijaa -- vaihtamaan Italian Pittsburgiin!
Mr. Copley, kävellen edestakaisin pengermällä, katsahti ylös, ja
nähdessään veljentyttärensä, pysähtyi hänen parvekkeensa kohdalle
sanellen:
"Vaan vait', mi valo tuolta ikkunasta tuikkaa?
Se itä on, ja Juliasta hohde."
Marcia siirsi silmänsä etäisestä maisemasta setäänsä; sitten hän
avasi lasioven, astui verannalle ja nojautui hymyillen sen kaiteeseen.
"Sinähän sovit hyvin suloiseksi Romeo paraksi, setä Howard", huusi
hän alas. "Pelkään vain, ettei oikea Romeo koskaan kulkenut pitkässä
takissa eikä polttanut savuketta."
Mr. Copley teki torjuvan kädenliikkeen.
"Mitä siihen tulee, enpä luule, että Juliankaan puku oli kotoisin
-- mistä se nyt olikaan -- Oopperakadun n:o 45:stä. Mitä sinä pidät
tästä talosta?" kysyi hän.
"Loistavaa! Minusta tuntuu aivan kuin olisin ruhtinatar, joka odottaa
metsästäjää kotiin."
"Minä taas en voi päästä ajatuksesta, että itse olen anastaja,
ja että oikea omistaja istuu kuihtuneena jossain tuolla alhaalla
kellarissa. Tule alas juttelemaan kanssani. Aika alkaa käydä pitkäksi
näin etäällä maailmasta."
Marcia katosi parvekkeelta ja ilmestyi pari minuuttia myöhemmin alas
eteissaliin. Eteissali oli uudessa asussaan erinomainen lepopaikka
nukuttavana kesäiltana. Se oli sisustettu mukavilla itämaalaisilla
ruokotuoleilla karmosiinipunaisine verhoineen, markiisit suojasivat
auringonpaisteelta ja molemmin puolin portaita kasvoi valkeita
sielikköjä marmoriuurnissa.
"Oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa, setä?" kysyi tyttö luoden
katseensa taas Mr. Copleyin, joka odotteli alhaalla pengermällä.
"Aamuisin juomme kahvin täällä, ja kun aurinko alkaa paahtaa
iltapäivällä, siirrymme tuonne pengermän päähän paatsamapuiden
varjoon. Villa Vivalanti on täydellisin paikka, missä koskaan olen
asunut." Hän juoksi portaita alas setänsä luo. "Eivätkö nuo pienet
puut ole somia?" kysyi hän osoittaen oleandereja, jotka kasvoivat
rivissä matemaattisen säännöllisin välimatkoin pitkin reunaa.
"Minun mielestäni suunnittelimme täti Katherinen kanssa kaiken
erinomaiseksi!"
"Jos vain kaikki olisivat niin mieltyneet omaan työhönsä, kuin sinä
näytät olevan, olisi maailma täydellinen. Ei mikään ole kauniin
nuoruudeninnon vertaista."
"On sangen hyvä asia omistaa sitä", sanoi Marcia hyväntuulisena;
"ja mainitsematta mitään nimeä, tunnen erään henkilön, joka olisi
vähemmän vastenmielinen, jos hänessä olisi sitä hiukan enemmän."
"Älä puhu semmoisia!" sanoi setä. "Sovimmehan, että jos minä lakkaan
nurisemasta siitä, että huvila on niin kauhean etäällä Roomasta, et
sinäkään puhu mitään -- hm --"
"Epämiellyttäviä totuuksia Mr. Sybertistäkö? No niin, en mainitse
enää hänen nimeään; ja sinä olet rakastettava etkä viittaa
yhdeksäänneljättä kilometriin -- se on ehtona. Mutta olenpa varma,
että Gerald on löytänyt suihkulähteen", lisäsi hän, kun kaikuvia
ilohuutoja kuului lehtokujalta.
"Taikka yhtä hyvin eläintarhan."
"Jospa hän vain ei toisi niitä sisään! Näen varmasti unta, että
sängystäni löytyy sisiliskoja."
"Jos uneksit vain niistä, voit olla hyvin iloinen. Vakuutan sinulle,
että tämä paikka on täynnä lepakkoja, sisiliskoja, huuhkajia ja
kaikennäköisiä raunioiden asukkaita."
"Sinä olet kovin synkkä, setä Howard. Sinun ja täti Katherinen kesken
ei huvilaparan maineesta jäisi mitään jälelle. Minun mielestäni taas
täällä on kaikki erinomaista -- erittäinkin rauniot. Palan halusta
käydä katsomassa niitä -- arveletko, että nyt on liian myöhäistä?"
"Aivan liian myöhäistä; saisit malarian, puhumattakaan siitä, että
jäisit ilman päivällistä. Tuossahan Pietro tuleekin kutsumaan
aterialle."
Kun perhe kokoontui ruokailuhuoneeseen, pysähtyi jokainen
vaistomaisesti huoneen kynnykselle, hämmästyneenä vastakohdista,
joita ilmeni vanhan ja uuden välillä. Kardinaali Vivalantin
aikoina oli huonetta käytetty linnankappelina, ja katto oli vielä
säilytetty goottilaismallisena, vaikka se huoneen nykyiseen
virkaan soveltuakseen oli koristettu rypäleköynnösmaalauksin ja
keskilautoihin oli kuvattu Baccus-jumala viiniseppele päässään.
Uudenaikainen päivällispöytä laseineen, hopeineen ja kynttilöineen
näytti naurettavan sopimattomalta ympäristöönsä pitkässä,
hämärässä, holvikattoisessa huoneessa, joka, huolimatta iloisista
kattomaalauksistaan, sittenkin säilytti kappelin leiman. Pienelle
parvekkeelle vievät lasiovet olivat auki ja sieltä näki puutarhaan ja
lehtokujalle, ja satakielen laulu virtasi huoneeseen.
Marcia taputteli ihastuksissaan käsiään.
"Eikö tämä ole täydellistä? Eikö ole hauskaa, että tulimme tänne,
täti Katherine? Minusta tuntuu niinkuin voisin rakastaa kaikkia
vihollisianikin! Setä Howard, melkeinpä pidän Mr. Sybertistäkin."
"Älä lupaa mitään liian aikaisin", nauroi hän. "Totut tähän kyllä
parissa päivässä."
Geraldinkin sallittiin tilaisuuden kunniaksi syödä toisten seurassa,
kun Marietta sitäpaitsi oli yleisen hälinän tähden unohtanut
antaa hänelle illallista. Ylpeillen tästä odottamattomasta
etuoikeudestaan ja ihastuneena uuteen ympäristöönsä, hän leperteli
iloisesti hevosmatkasta, pienistä pojista, jotka heittelivät
kuperkeikkaa tienvarsilla ja sievästä sisiliskosta, jonka pyrstö oli
kaksihaarainen ja jonka ihastuttavia ominaisuuksia hän ei lakannut
ylistämästä. Mutta hän ei ollut ensinkään nukkunut päivällä, ja
vaikka hän urhoollisesti sai ponnistelluksi kolmen ensimmäisen
ruokalajin läpi, nuokahti pää kananpoikapaistin ja salaatin yli, ja
Marietta kantoi pois unisen pojan, joka vielä puolinukuksissakin
sotkien englantia ja italiankieltä kehui kauniita eläimiään, joita
hän seuraavana aamuna pyydystäisi lammikosta.
"Onpa vahinko", sanoi Marcia, kun hänen jutteluaan ei enää kuulunut,
"ettei Geraldilla ole samanikäistä leikkitoveria."
"Niin, on sääli tosiaan", vastasi Copley. "Minulla itselläni oli
yksinäinen lapsuus, ja siitä tiedän miten ikävä se on."
"Se onkin tärkein syy, joka saa minut toivomaan takaisin New
Yorkiin", sanoi hänen vaimonsa.
Mr. Copley hymyili. "Luulenpa, että lapsia on muuallakin kuin New
Yorkissa."
"Roomassa on kyllä poikia", myönsi hän; "mutta ne ovat niin
vallattomia, ja ne riitelivät aina Geraldin kanssa, kun he leikkivät
yhdessä."
"Voihan olla, että Geraldkin riiteli heidän kanssaan", vastasi
hänen miehensä. Miten suuresti hän rakastikin perillistään, ei hän
kuitenkaan sietänyt mitään äidillisiä harhaluuloja. "Mutta ehkäpä
olet oikeassa", hän lisäsi hiukan huoahtaen. "Ehkä olisi viisainta
viedä hänet takaisin Amerikkaan. Epäilen itsekin onko hyvä antaa
pojan kasvaa tällaisessa kosmopoliittisesssa ilmanalassa."
"Olisin tahtonut viettää talven Pariisissa hänen ranskansa
tähden", valitti Mrs. Copley; "mutta toivottavasti hän oppii
sitä myöhemminkin. Eihän Marciakaan alkanut opetella ennenkuin
kahdentoista ikäisenä, ja minusta hän ääntää sangen hyvin."
Mr. Copley käänteli ääneti lasiaan.
"Luulenpa sittenkin", sanoi hän lopulta, puoleksi itsekseen, "jos
osaa kasvattaa pojasta hyvän kansalaisen, on saanut jotain aikaan
maailmassa."
"Enpä tiedä", huomautti Marcia naurahtaen. "Otaksukaamme, että
mies, joka on hyvä kansalainen, kasvattaa poikansakin hyväksi
kansalaiseksi tekemättä mitään muuta. Minun mielestäni ei maailma
sillä ole paljonkaan voittanut. Toinen on vain siirtänyt oman
vastuunalaisuutensa toiselle."
Mr. Copley kohautti hiukan olkapäitään. "Ehkäpä poika kykenee sen
paremmin kantamaan."
"Ainakin on isän helpompi ajatella niin", myönsi Marcia. "Mutta
jos jokainen luopuisi vastuunalaisuudestaan, ei maailma edistyisi
paljonkaan. Pojathan taas ajattelisivat samoin miehiksi tultuaan."
Mrs. Copley nousi pöydästä. "Jos te kaksi alatte keskustella
yliluonnollisista asioista, menen minä saliin ja juon kahvin
yksinäni."
"Eihän tämä ole mitään yliluonnollista; tämä on jumaluusoppia",
vastasi hänen miehensä. "Marciasta tulee pian kauhea saarnaaja."
"Tiedän sen kyllä", tunnusti Marcia. "Olen tulemaisillani surkean
moraaliseksi; luulen, että se johtuu Rooman ilmasta."
"Se ei vaikuta tavallisiin ihmisiin sillä tavalla", nauroi setä. "En
välitä kahvista, Katherine. Poltan savukkeeni pengermällä ja odotan
teitä siellä ulkona."
Hän lähti verannan ovesta, kun taas Marcia tätinsä seurassa meni
saliin.
Marcia kaatoi kahvia. Ottaessaan kuppinsa lausui täti: "Uskon
todellakin, että setäsi alkaa väsyä Roomaan ja on ennen pitkää valmis
palaamaan takaisin kotiin."
"En usko, täti Katherine, että hän on väsynyt Roomaan. Luulen, että
hän on nykyään hiukan -- hm, masentunut."
"Loruja, lapseni! ei hänellä ole mitään syytä olla masennuksissa;
hän alkaa yksinkertaisesti taas tulla rauhattomaksi. Tunnen oireet!
Hän ei ole vielä koskaan pysynyt näin kauan yhtämittaa samassa
paikassa. Toivon vain, ettei hän taas mieti mielessään jotain uutta,
naurettavaa asiaa, vaan tyytyy palaamaan takaisin New Yorkiin ja
rupeaa elämään rauhallisesti kuten muutkin ihmiset."
"Minusta tuntuu", lausui Marcia hitaasti, "että hän voisi tehdä
enemmän hyötyä siellä, ymmärtäessään paremmin ihmisten tarpeita.
Onhan New Yorkissakin paljon tehtävää."
"On toki; jos hän vaan kerran oikein asettuisi sinne, löytyisi
hänelle kyllä koko joukko harrastuksia, jotka veisivät hänen aikansa.
Hän voisi kerran koettaa purjehtimistakin, vaihteen vuoksi; olen
varma, että miehet voivat siihen innostua."
Marcia joi kahvinsa ääneti ja tarkasteli ikkunasta setäänsä, joka
käveli edestakaisin pengermällä kädet taskuissa. Hän näytti niin
yksinäiseltä hämärässä valaistuksessa. Marcian päähän pälkähti äkkiä,
ettei hän ymmärtänyt setäänsä; siihen saakka ei tyttö tuskin ollut
huomannutkaan, että hänessä oli jotain, mitä hänen olisi pitänyt
ymmärtää.
Mrs. Copley asetti kuppinsa pöydälle; Marcia nousi. "Täti Katherine,
menkäämme pengermälle."
"Mene sinä kultaseni edellä, minä tulen myöhemmin. Tahtoisin
nähdä nukkuuko Gerald. Unohdin hankkia hänelle seinäsängyn, ja se
lapsikulta potkii niin unissaan -- voisihan käydä vaikka miten, kun
hänen vuoteensa on neljän jalan korkeudella kivilattiasta."
"Sehän olisi hirmuista", myönsi Marcia.
Hän kulki hallin läpi pengermälle alkaen hiljaa astuskella setänsä
rinnalla. Oli melkein pimeä, ja puolikuu loisti Guadagnolon huipun
yläpuolella. Vaalean kellervä ruskotus hohti vielä läntisellä
taivaalla, jossa Alban vuoret ääriviivoineen erottuivat hämärinä
kuin korkokuvassa. Laakerilehto oli synkkä -- kaamean synkkä
ja satakielien iloinen laulu ja suihkulähteen lorina kuuluivat
kammottavina pimeydestä; mutta huvila, muodostaen valkoisen,
epäsäännöllisen rykelmän, oli loistavine valoineen iloisena
vastakohtana luoden hohdettaan puihin ja marmoripengermälle.
Marcia katseli ympärilleen syvään hengittäen. "Tämä on ihanaa, eikö
olekin, setä?" He pysähtyivät hetkeksi kaiteen luo, katsellen alas
tasangolle päin. "Eikö tuo Campagnakin ole viehättävä", lisäsi hän,
"noin puoleksi sumun verhoamana?"
"Onhan se viehättävä -- ja sumu on siellä asuvien talonpoikien surma."
Tyttö huudahti melkein kärsimättömästi:
"Setä Howard, miksi et anna täällä minkään olla kaunista, pilaamatta
sitä kaivamalla aina jotain ilkeää esiin sen alta?"
"Suo anteeksi; eihän se ole minun syyni, että tuo ilkeä on olemassa.
Pidä sumua taivaan siunaavana kasteena, jos sinusta niin on parempi."
"Tietysti tahdon mieluummin kuulla totuuden, mutta minusta näyttää
siltä kuin italialaiset olisivat onnellisia huolimatta kaikista
asianhaaroista. He tuntuvat onnellisimmilta ihmisiltä, mitä koskaan
olen nähnyt".
"No niin, ehkäpä he ovat onnellisempia kuin uskommekaan."
"Varmasti he ovat", lausui Marcia rauhoittuneena. "Anglosaksit,
erikoisesti uus-englantilaiset ja erittäinkin Mr. Howard Copley
huolehtivat liian paljon."
"Se ainakin on vika, jota italialaiset eivät ole omaksuneet", vastasi
hän. "Mutta olkoon miten on, uskon mitä sanot, että olisi parempi jos
omistaisi vähemmän ja myös huolehtisi vähemmän."