Tieto, että amerikkalainen ruhtinas asettuisi asumaan Villa
Vivalantiin sai aikaan suuren hämmingin kylässä. Kuormallisia
huonekaluja nähtiin tuotavan Roomasta pitkin tietä kaupunkiin, ja
viinitarhoissa työskentelevät miehet keskeyttivät työnsä tuijottaen
niihin ja kuiskaillen toisilleen huhuja tarumaisista rikkauksista,
joita tämän ruhtinaan sanottiin omistavan. Huonekalujen he antoivat
rauhassa mennä ohi. Mutta kun kahdet vaunulliset kukkivia puita ja
pensaita kuljetettiin pitkin tietä huvilalle päin, pudistelivat he
epäilevästi päätään. Tuo ulkomaalainen mahtoi olla ahne ihminen --
ikäänkuin Sabine-vuoristossa ei olisi jo ennestään tarpeeksi puita
hänen tarvitsematta tuoda niitä lisää Roomasta!
Ruhtinas Vivalantin uuden vuokralaisen arvosteleminen vei niin
paljon aikaa ihmisiltä, että viinitarhojen kevätoksiminen joutui
melkein laiminlyödyksi. Yleisenä tietolähteenä oli _Croce d'Oro'n_
isäntä. Hän oli saanut kunnian tarjota Heidän Ylhäisyyksilleen
aamiaista heidän käydessään ensimmäistä kertaa Castel Vivalantissa,
ja muuttumattoman kaunopuheisesti hän kertoi saman jutun joka ilta
tarkkaavaiselle kuulijajoukolleen; mitenkä hän oli valmistanut
munakkaan ilman sipulia, koska ruhtinailla on arka vatsa, eivätkä
he voi syödä samanlaista ruokaa kuin tavalliset ihmiset; mitenkä
he olivat istuneet juuri saman pöydän ääressä, jonka ympärillä nyt
oltiin, ja miten nuori _Signorina principessa_, joka oli kaunis kuin
taivaan pyhät enkelit, oli omalla suullaan sanonut, että se oli paras
munakas, mitä hän milloinkaan oli maistanut; ja senkin hän kertoi,
että he maksoivat viisitoista liiraa tinkimättä vähääkään, antoivatpa
vielä kolme liiraa lisää juomarahoiksi. Kahdeksantoista liiraa! _Corpo
di Bacco!_ sellaisia vieraita toivoisi hän saavansa joka päivä.
Mutta kun Domenico Paterno, Castel Vivalantin leipuri, kuuli
kertomuksen, hän kohautti olkapäitään, huitoi käsillään ja väitti
että ruhtinas aina hallitsi koko maailmaa, ja että tuo amerikkalainen
ei ollut jalomielinen, vaan päinvastoin hyvin typerä. Omasta
puolestaan hän arveli, että paholainen on aina sama, puhukoon
hän sitten amerikan- tai italiankieltä. Mutta toiselta puolen
kerrottiin myös, että Bianca Rosini oli keskustellut metsänvartijan
vaimon kanssa, kun tämä pesi vaatteita joessa. Silloin oli hevoset
ohimennessä pysäytetty, oli katseltu työtä ja Signorina oli hymyillen
kysynyt, eikö vesi ollut kylmää; omasta puolestaan kertoja oli varma
siitä, että ylhäisillä amerikkalaisilla oli hyvä sydän.
Mutta Domenicoa ei voitu masentaa millään tämän kaltaisilla jutuilla.
"Hymyilyt eivät merkitse mitään", vastasi hän epäilevänä. "Tietääkö
kukaan heidän antaneen rahaa?"
Sitä ei kukaan tiennyt, mutta joukko pikku poikia todisti, että he
olivat juosseet kilometrejä vaunujen vieressä kerjäten soldia, mutta
herra oli vain pudistanut päätään heidän vaivojensa palkaksi.
"Siinäpä saatte, enkös jo sitä sanonut?" päätteli Domenico
voitonriemuisena. "Amerikkalaiset ruhtinaat ovat aivan samanlaisia
kuin muutkin -- ehkä vielä hiukan typerämpiä, mutta muuten aivan
samanlaisia."
Ei ollut mitään todistuksia, joilla olisi voinut kumota nuo väitteet.
Eräänä iltana ilmestyi Domenico _Croce d'Oroon_ tuoden tuoreita
uutisia; hänen poikansa, Tarquinio, jolla oli ravintola Roomassa,
tiesi koko jutun.
"Hänen nimensä on Copli -- Signor Edoardo Copli -- ja hänen tähtensä
--" Domenico rypisti otsaansa -- "saamme me maksaa vehnäjauhoistamme
kaksinverroin suuremman hinnan kuin tavallisesti. Kun viime vuonna
tuli kato ja hän näki, että vehnää tulisi olemaan sangen niukasti,
hän osti kaiken Amerikan vehnän ja pani sen vilja-aittoihinsa. Nyt
hän pitää sitä siellä, sillaikaa kuin hinnat kohoamistaan kohoavat.
Ja kun Italian köyhät ihmiset oikein nälkiintyvät ja ovat valmiit
maksamaan mitä ikinä hän vaatii, silloin hän ehkä hyvin armollisesti
suostuu myymään. Semmoinen on totuus", väitti hän synkästi. "Roomassa
tietää sen jokainen. Epäilemättä hän aikoo paeta rikostaan tänne
vuoristoon -- mutta hän saa nähdä -- se on seuraava häntä, minne
ikänä hän meneekin. _Maché!_ Siinä on taas 'Pahan Ruhtinaan' tarina."
Lopultakin eräänä aamuna -- eräänä perjantaiaamuna -- jotkut kylän
lapset, joilla oli tapana vetelehtiä maantiellä toivoen saavansa
jonkun soldon, toivat sanoman, että amerikkalaisten ajajat olivat
pysähtyneet _Sant Agapito'n_ ravintolan luona tilaten viiniä kuin
herrat ainakin. Lisäksi huhuiltiin, että itse ruhtinas aikoi saapua
iltapäivällä. Tästä asiasta väiteltiin suurella innolla tavanmukaisen
päivällislevon aikana.
"Minun mielipiteeni on", lausui hevosenkengittäjä Tommaso Ferri
istuessaan leipurin portailla huuhdellen suuntäysiä leipää ja sipulia
alas Vivalantin viinillä -- "minun mielipiteeni on, että Signor
Americano mahtaa olla hyvin uhkarohkea mies, kun uskaltaa matkustaa
perjantaipäivänä ja lisäksi paaston aikaan. On hyvin tunnettu
asia, että jos köyhä lähtee perjantaina markkinoille, särkyvät
myytävät munat matkalla; ja kun rikkaalla ei ole munia, jotka
saattaisivat särkyä, onko hyvällä Jumalalla senvuoksi mitään syytä
olla välittämättä hänen synneistään? Jumala näkee asiat oikeammassa
valossa kuin ihmiset", lisäsi hän juhlallisesti; "ja senvuoksi minun
mielipiteeni on, että ulkomaalainen ei tule viihtymään huvilassaan,
jos hän saapuu sinne tänään."
Domenico nyökkäsi hyväksyvästi.
"Niin, niin, Tommaso on oikeassa. Amerikkalainen on jo kylliksi
kiusannut taivasta vehnäjutullaan, eikä hän tee viisaasti lisätessään
vielä tämän kautta syntiluetteloaan. Halvaus voi yhtähyvin kohdata
ruhtinaan kuin leipurinkin, ja kuollut ruhtinas ei eroa jostain
muusta vainajasta missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän
joutuu helvettiin."
Joka tapauksessa oli ilmeistä, että ulkomaalainen aikoi toden teolla
uhmata kohtaloa; sillä iltapäivällä lähtivät kahdet tyhjät vaunut
huvilalta Palestrinaan selvästi menossa asemalle. Koko Castel
Vivalantin väki odotteli tien varsilla nähdäkseen heidän kulkevan ohi
ja pyytääkseen lantteja; ja kävi niinkuin Domenico oli ennustanut, he
eivät saaneet soldon puolikastakaan.
Sinä iltana ei _principe Americanosta_ lausuttu kohteliaisuuksia;
mutta pientä keltatukkaista _principinoa_ arvosteltiin suopeammin.
Pienet, mustakiharaiset italialaispojat kertoivat, miten hän
nauroi, kun he heittelivät kuperkeikkaa vaunujen vieressä, ja miten
häneltä pääsi itku, kun isä ei antanut hänen viskata soldoa; oltiin
yksimielisiä siitä, että jos pikku poika kuolisi nuorena, pääsisi hän
ainakin paratiisiin.