"Saanko tulla sisään teetä juomaan, Marcia serkku?" pyyteli Gerald
rukoilevalla äänellä heidän noustessaan Palazzo Rosicorellin
kiviportaita. He olivat viettäneet iltapäivän Borghesien puutarhoissa
ja pojan epäilyttävän likainen merimiespuku todisti, että hän vastoin
kieltoja oli huvikseen pyydystänyt kultakaloja lammikosta.
"Et tietenkään", vastasi Marcia jyrkästi, "sinun täytyy pyytää
Mariettalta puhtaat vaatteet, ennenkuin tulet äidin näkyviin."
Gerald totteli ja suostui kauniisti menemään sisään toista tietä,
vaikka salista päin kuului Sybertin houkutteleva ääni. Marcia
jatkoi matkaansa hattu päässä, eteisessä kohtasi hän Melvillet
lähtöhankkeissa.
"Hyvää päivää. Miksi lähdette näin aikaisin?" kysyi hän.
"Me palaamme takaisin myöhemmin; menemme juuri kotiin pukeutumaan.
Setänne pitää päivälliset tänä iltana -- velvollisuudesta tietysti."
"Onko se totta?" nauroi Marcia. "Minua ei ole kutsuttu."
"Kyllä teidät kutsutaan, älkää huoliko loukkaantua. Nämä ovat yleiset
kutsut, joihin kaikki ovat tervetulleita."
Sisällä ei Marcia tavannut muita kuin tätinsä, setänsä ja Mr.
Sybertin.
"Onko tänään päivälliset, täti Katherine?" kysyi hän istuutuessaan
korituoliin ja ottaessaan vastaan teekupin.
"Kysy sedältäsi. Minuun se ei mitenkään kuulu", selitti Mrs. Copley.
"Hän kutsui vieraat, ja hän saa huolehtia ruokalistastakin."
"Mitä sinulla on mielessäsi, setä Howard?"
"Vain pienet lähtöpäivälliset. Katsos, minusta meidän on näytettävä
iloista naamaa viimeisenä iltanamme."
"Luulisi aivan, että teidät viedään huomenna mestauslavalle."
"Toivokaamme, että maanpakokin riittää", lausui Sybert.
"Keitä vieraita tulee ja mihin aikaan?"
"Vieraat ovat samat, jotka olivat tänään teellä; en huomannut
ajatella asiaa kyllin aikaisin, jotta olisin voinut kutsua suuremman
seuran. Lista sisältää Melvillet, Signora Androit'n ja kreivitär
Torrenierin, kuvanveistäjä Sidney Carthropen ja erään erittäin
miellyttävän ranskalaisen nuorukaisen, jonka nimeä en tällä hetkellä
satu muistamaan."
"Adolphe Benoit", lausui Sybert.
"Rooman kuuluisuusko?" kysyi Marcia. "Tunnen kyllä hänet. Tapasin
hänet pari viikkoa sitten teekutsuissa; hän on hyvin miellyttävä.
Toivottavasti", lisäsi hän silmäillen listaa, "hän tulee minun
osalleni?"
"Jollet pidä Mr. Sybertiä parempana."
"Vaikea tilanne, Miss Marcia", nauroi Sybert. "Jos helpottaisi asiaa,
niin voisimmehan vetää arpaa."
"Ei ensinkään", sanoi Marcia armollisesti, "tiedän, että kreivitär
halusta ottaisi teidät; ja koska hän on vieras, annan hänen valita.
Toivon, että päivällisesi onnistuvat", hän lisäsi kääntyen setänsä
puoleen, "mutta en voi olla huomauttamatta, että osoitat todella
liikuttavaa luottamusta keittäjääsi."
"Kiitos, kultaseni; minulla on toivorikas mielenlaatu; eikä
Francois ole vielä koskaan minua pettänyt. -- Mitä pidit Borghesen
taidekokoelmista?"
"Erittäin paljon. Tapasin Mr. Dessartin siellä -- ja ulkopuolella
kohtasin kuninkaan."
"Vai niin, toivottavasti Hänen Majestettinsa voi hyvin?"
"Siltä hän ainakin näytti. En pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan,
mutta pappiskokelaitten joukossa oli eräs poika, joka huusi: 'Viva il
papa' -- eläköön paavi -- juuri kun kuningas ajoi ohi."
"No mitä hänelle tehtiin?" kysyi Sybert. "Ampuiko kuninkaan
henkivartija hänet siihen paikkaan vai lähetettiinkö hänet vain
kaleeriorjaksi elämäniäkseen?"
"Henkivartija piti onneksi silmällä vain kuningasta ja vanha pappi
ehti kerätä laumansa kokoon ja pujahtaa pakoon sivutietä, yhtä
pelästyneenä kuin kana joka näkee haukan."
"Siihen olikin syytä -- mutta odottakaahan, kunnes pojat ovat
varttuneet suuremmiksi, silloin he tekevät muutakin kuin vain
huutavat ja juoksevat."
Sybertin äänessä oli sävy, joka erosi hänen tavallisesta huolettoman
venyttelevästä puhetavastaan. Marcia katsahti nopeasti häneen ja
Dessartin salainen viittaus välähti hänen mieleensä.
"Tarkoitatteko, että mieluummin haluaisitte kuninkaaksi Leo XIII:n
kuin Umberton?" kysyi hän.
"Taivaan tähden, en! Ei kukaan, eivät edes katolilaisetkaan tahdo
paavin maallista valtaa takaisin."
"Kun italialaiset ovat saaneet kärsiä niin paljon, ennenkuin saivat
itselleen kuninkaan, pitäisi heidän minun mielestäni olla tyytyväisiä
häneen. Heidän pitäisi olla kärsivällisempiä eikä odottaa, että maa
rikastuisi käden käänteessä. Eihän kaikkea voi heti saada aikaan.
Eikä sovi moittia hallitusta epäonnistuneesta Afrikan sodasta,
saattoihan jokainen edeltäpäin arvata tuloksen. Sehän oli erehdys
eikä mikään rikos."
Sybert katseli häneen laimeasti, hymyillen huvitettuna. "Suokaa
anteeksi, Miss Marcia, jos kysyn teiltä, ovatko nuo omia
johtopäätöksiänne, vai ystävämme, nuoren amerikkalaisen taiteilijan
mielipiteitä?"
"Hän ei ainakaan vehkeile kuningasta vastaan!" vastasi Marcia
terävästi.
"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "älkää ajatelko minusta niin pahaa.
En todellakaan ole mikään anarkisti. En minä tahdo räjähdyttää ilmaan
Hänen Majesteettiansa."
"Mene kotiin pukeutumaan, Sybert", lausui Copley tarttuen hänen
käsivarteensa. "Minun täytyy mennä valvomaan kokin toimia enkä
uskalla jättää sinua ja veljentytärtäni kahdenkesken. Ei voi
ensinkään tietää, mitä saattaisi tapahtua."
"Hän on epäluuloinen nuori nainen", valitti Sybert. "Etkö voi saada
häntä luottamaan ystäviisi?"
"Ei ihmekään!" sanoi Marcia. "Unohdin kertoa teille toisen
seikkailuni. Juuri kun vaunumme kääntyivät Corsolle, jouduimme kovaan
tungokseen ja meidän täytyi seisahtua. Katsahdin ylös ja näin erään
miehen sivukäytävällä seisovan ja tuijottavan minuun sanomalehtensä
takaa -- suoraan sanoen tuijottavan -- ja äkkiä hän hyppäsi vaunujen
luo työntäen sanomalehden käteeni. Hän puhui jotain italiankielellä,
mutta niin nopeasti, etten saanut siitä selvää, ja ennenkuin ehdin
liikahtaakaan, oli Marietta siepannut lehden heittäen sen takaisin
vasten miehen kasvoja. Sanomalehti oli nimeltään 'Kansan ääni',
erotin vain yhden ainoan sanan siitä ja se oli -- hän pysähtyi
teatterimaisesti -- 'Copley!' No nyt, setä Howard", lopetti hän,
"arveletko, että sinua kohtaan voisi tuntea luottamusta? Kun mennään
niin pitkälle, että ihmiset kadulla --"
Hän keskeytti äkkiä. Hän oli huomannut setänsä ja Sybertin iskevän
toisilleen nopeasti silmää. "Mitä se oikein oli?" kysyi hän.
"Tiedättekö mitä se tarkoitti?"
"Se oli kirotun häpeämätöntä!" sanoi hänen setänsä. "Saatan
toimittajan vankilaan, jollei hän osaa pitää suutansa kiinni",
molemmat herrat katselivat toisiinsa hetken aikaa ääneti. Sitten
Copley naurahti lyhyesti. "Ei haittaa", hän sanoi, "en luule, että
_Grido del Popolo_ voi pilata mainettani. Ei kukaan lue sitä." Hän
katsoi kelloaan. "Olisi parasta että menisit pukeutumaan, Marcia.
Vieraani saapuvat tasan kahdeksalta."
"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi
minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei
tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on,
että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja,
taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin
Napolista."
Marcia soitti Grantonia.
"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa,
"vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"
"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master
Gerald syö illallistaan."
"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin
valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen
tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun
mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen,
joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli
Pariisista?"
"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin
suurempiin kutsuihin."
"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän
nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."
Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei
ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli
ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren
kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.
Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella
sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja
tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi
hän.
"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.
"Niin", huokasi Marcia -- "ja kauhean tiukka." Hän otti viuhkansa ja
kääntyi ovelle. "Ethän loukkaannu, vaikka en noudattanutkaan sinun
neuvoasi", sanoi hän kääntäen hiukan päätään. "Katsos, minä pidän
aina oman pääni, Granton."
Hän tapasi setänsä yksinään salissa rauhattomana ja otsa rypyssä
lattiaa mitellen. Hän pysäytti kävelynsä Marcian saapuessa ja hänen
synkkä ilmeensä vaihtui nopeasti hymyilyksi.
"Olet hyvin hauskan näköinen tänä iltana", huomautti hän
hyväksyvästi. "Hm, sinulla näyttää olevan uusi puku, eikö totta?"
"On kyllä, setä Howard", nauroi tyttö. "Puku on ihka uusi. Siitä
saat antaa kunnian ompelijalleni, joka asuu Pariisissa Oopperakadun
n:o 45:ssä. Arvelin, että pukeudun siihen Mr. Sybertin kunniaksi;
näemmehän hänet niin harvoin luonamme."
Mr. Copley kuunteli hänen puhettaan hiukan muristen partaansa.
"Rakkahin Howard setä, en aikonut loukata tunteitasi. Mr. Sybert on
suloisin mies, mikä koskaan on elänyt maailmassa. Erittäinkin pidän
hänessä siitä, että hän on niin nerokas, laajasydäminen ja ajattelee
aina toisia koettaen parhaansa mukaan rauhoittaa ihmisiä."
Mr. Copley ei nauranut. "Olen pahoillani Marcia, ettet pidä
Sybertistä", sanoi hän rauhallisesti. "Se johtuu siitä, että sinä et
ymmärrä häntä."
"Se on kyllä totta; ja luulen, että hän puolestaan saman syyn tähden
ei siedä minua."
"Hän on oivallinen mies; en ole koskaan tavannut toista parempaa --
ja mies osaa arvostella."
Marcia nauroi. "Howard setä, tiedätkö ketä nyt muistutat? Olet aivan
kuin italialainen isä, joka järjestelee tyttärensä naimista ja
valittuaan miehen suosittelee sitä tytölle."
"Oh ei; en sentään mene niin pitkälle, että pyytäisin sinua
rakastumaan häneen -- vaikka voisithan tehdä hullummankin tempun --
mutta olisin mielissäni, jos tahtoisit kohdella häntä -- hm --"
"Kunnioittavasti kuten isääni."
"Ainakin kunnioittavammin kuin kohtelet setääsi. Eihän hän kyllä ole
sellainen, jota sanot naissankariksi --"
"Naissankariksi! Setä Howard, minä aivan raivostun, kun puhut tuolla
tavalla; aivan kuin minä pitäisin vain sellaisista miehistä, joilla
on hymykuopat poskissaan, jotka tanssivat hyvin ja tuovat minulle
jäätelöä! Olen pahoillani, ellen kohtele Mr. Sybertiä tarpeeksi
arvokkaasti; mutta toden totta ei hänkään puolestaan kohtele minua
sen arvokkaammin. Te luulette, että minä en tiedä mitään, koska en
osaa selittää erotusta oikeiston ja vasemmiston välillä. Minähän olen
juuri tullut Roomaan, enkä käsitä, miten voitte vaatia, että minun
pitäisi tuntea Italian politiikkaa. Molemmat te nauratte kun teen
yksinkertaisimpiakin kysymyksiä."
"Mutta rakkaani, sinä teet niin äärimmäisen yksinkertaisia
kysymyksiä."
"Eihän sitä voi auttaa, kun saan niin typeriä vastauksia."
"Suo anteeksi! Koetamme vasta olla parempia. Luullakseni olemme
kumpikin hieman rasittuneita tänä keväänä ja sinä koskettelet meidän
heikkoa kohtaamme."
"Mutta onko kukaan kuullut, että ihminen voisi todella rasittua
politiikasta -- nimittäin, jollei hän erikoisesti aja jotain asiaa.
Sehän on vain huvitusta, että saisi ajan kulumaan. Sinä ja Mr. Sybert
olette niin somia; otatte huvittelunne niin vakavalta kannalta."
"Politiikkaan sisältyy paljon, Marcia", vastasi setä rypistäen
hiukan otsaansa; "ja silloin kun se kohdistetaan talonpoikiin,
joita sorretaan, rääkätään ja näännytetään nälkään, se on otettava
vakavalta kannalta."
"Onko asian laita todellakin niin huonosti, setä?"
"Taivaan nimessä, Marcia! Se on aivan hirvittävä!"
Tyttö hämmästyi ääntä, jolla setä tämän sanoi, ja katsahti nopeasti
häneen. Hän tuijotti tuleen, kova ilme silmissään, suu tiukasti
kiinni puserrettuna.
"Olen pahoillani, setä Howard; en tiennyt sitä. Mitä minä voisin
tehdä?"
"Mitä kukaan meistä voi tehdä?" kysyi hän katkerasti. "Päivällä
voimme antaa jotain, ja ennen iltaa se on jo syöty. Ja me voimme
yhä edelleen antaa, mutta mitä se hyödyttää? Koko rakennus on laho
perustuksiaan myöten."
"Eivätkö ihmiset voi saada työtä."
"Eivät; ja jos he sattuvat saamaan, menee koko ansio veroihin. Voin
kertoa sinulle, että etelämaakunnissa ihmiset nääntyvät nälkään
sanan varsinaisessa merkityksessä ja tänä vuonna vielä pahemmin kuin
tavallisesti, ja siitä saa kiittää senkaltaisia miehiä kuin isäsi ja
minä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Hetkisen teki hänen mieli kertoa koko totuus. Mutta katsahtaessaan
tyttöön hän pysähtyi nopeasti. Hän oli niin kukoistavan, niin
ylimyksellisen näköinen ja tuntui olevan yläpuolella kaiken likaisen
ja ja kurjan; eihän hän voinut millään auttaa asiaa, ja siksi oli
parempi, ettei hän saanut mitään tietää.
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Marcia uudelleen. "Mitä isä on tehnyt?"
"Oh, eipä mitään erittäin rikollista", vastasi hän. "Tällaisena
aikana vain tuntuu häpeältä omistaa rahaa. Italia on vaikeassa
asemassa nyt; viime vuonna tuli vehnästä kato, ja siitä johtuu, että
makaronista elävät ihmiset ovat sangen tukalassa tilassa."
"Luuletko, että tosiaan on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään
syötävää?"
"Ei heillä ainakaan paljon ole."
"Miten kauheata, setä Howard! Eikö hallitus voi tehdä mitään?"
"Hallitus tekee kaiken voitavansa. Firenzessä kapinoitiin viime
kuussa ja sen johdosta alennettiin viljaveroa; kuningas Umberto antoi
pari viikkoa sitten yhdeksäntuhatta liiraa Pisan väestön ruokkimista
varten. Sinä voit tehdä samoin jollekin toiselle kaupungille, jos
tahdot näytellä prinsessaa."
"Luulin että sinun mielestäsi on parempi hankkia heille työtä eikä
antaa rahaa."
"Niin, tietysti periaatteessa. Mutta ymmärräthän, ettei voi antaa
niiden kaatua kuolleina oman kynnyksensä eteen."
"Ajatella sitten, että meillä on tänä iltana päivälliset, vaikka emme
ole hituistakaan nälkäisiä!"
"Pelkään ettei monikaan nälkäinen Italiassa tulisi ravituksi meidän
päivällisellämme."
"Miltä minun pukuni näyttää, kultaseni?" kysyi Mrs. Copley
ovensuusta. "Olen niin harmistunut siitä, ompelija ei kiinnittänyt
pitsikoristetta ensinkään niinkuin minä käskin. Näistä italialaisista
ompelijoista ei koskaan voi olla varma. Minun olisi todellakin
pitänyt käydä Pariisissa tänä keväänä, jollet sinä Howard olisi ollut
niin sitä vastaan."
Marcia katseli tätiään hetkisen silmät selällään. "Hyvänen aika!" hän
ajatteli, "puhunko minäkin tavallisesti noin? Onko sitten ihme ettei
Mr. Sybert pidä minusta!" Ja sitten hän nauroi. "Minusta se on oikein
soma, Katherine täti, ja se pukee sinua erittäin hyvin."
Vieraiden saapuminen lopetti keskustelun italialaisista ompelijoista.
Kreivitär Torrenieri oli pieni, hoikka, kalpeakasvoinen nainen,
hänellä oli tuuhea musta tukka ja ilmehikkäät silmät. Hänen kätensä
olivat alituisessa hermostuneessa liikkeessä, ja hänessä oli
ihmeellinen voima, joka veti miehiä puoleensa ja herätti naisissa
halun panetella häntä. Marcia ei ollut mikään poikkeus sukupuolestaan
ja siksi ei hänkään tavallisesti arvostellut kreivittären tekoja
suopeasti.
Tänä iltana kreivittärellä oli ilmeisesti jotain erikoista
mielessään. Tuskin tervehdittyään hän kiinnitti huomionsa
Marciaan. "Tulkaa, Signorina Copley, minun viereeni sohvaan;
me olemme niin sopusoinnussa keskenämme", sanoi hän katsahtaen
omasta ruusunpunaisesta puvustaan Marcian punaisiin koristeihin.
"En tavannut teitä teeaikaan tänään", lisäsi hän. "Toivottavasti
kävelymatkanne oli hauska?"
"Kävelymatkako?" kysyi Marcia pahaa aavistamatta.
"Kuljin teidän ohitsenne ajaessani Borgheseen puistoon. Mutta te ette
nähnyt minua; olitte liian innostunut." Kreivitär pudisti hymyillen
päätänsä. "Ei se sovi Italiassa, kultaseni! Italialainen tyttö ei
koskaan kävelisi yksinään nuoren miehen seurassa."
"Onneksi minä en ole italialainen tyttö."
"Kreivitär, te olette liian ankara", pisti nauraen väliin Sybert,
joka istui lähettyvillä. "Jos Miss Copleya huvittaa, ei mikään estä
häntä kävelemästä nuoren miehen kanssa puistossa."
"Ehkä joku alempisäätyinen voisi sen tehdä, mutta ei Signorina
Copley. Suurine myötäjäisineen hän nai jonakin kauniina päivänä
italialaisen aatelismiehen."
Marcia punastui sen kuullessaan. "Minulla ei ole pienintäkään
aikomusta naida italialaista aatelismiestä", hän vastasi.
"Täytyyhän mennä jonkun kanssa naimisiin", väitti kreivitär.
Mr. Melville tuli oikeaan aikaan välittäjäksi ja kysyi: "Kuka sitten
oli tämän välikohtauksen sankari, Miss Marcia? Emme ole vielä
kuulleet hänen nimeään."
Marcia nauroi hyväntuulisesti. "Ystävänne Mr. Dessart." Melvillet
iskivät toisilleen silmää. "Tapasin hänet taidekokoelmissa, vaunut
eivät olleet vielä saapuneet, Gerald leikki suihkulähteellä, Marietta
keimaili erään sotilaan kanssa (voi minua! Hyvä täti Katherine, en
aikonut kertoa sitä) ja sillä aikaa kävelimme hiukan yhdessä, kunnes
vaunut saapuivat. En tosiaankaan aikonut mitenkään loukata Italian
ylhäisöä; se tapahtui aivan harkitsematta."
"Jollei Italian ylhäisö milloinkaan saa kärsiä sen pahempia
loukkauksia, on se onnellisemmassa asemassa kuin mikään muu ylhäisö",
lausui hänen setänsä. Samassa saapui Monsieur Benoit, päivälliset
alkoivat, ja huomio kääntyi muuhun.
Seura oli pieni, ja jokainen tunsi miellyttävää kodikkuutta, joka
puuttuu aina silloin, kun laaja vierasjoukko kutsutaan jo paria
viikkoa aikaisemmin. Puhuttiin ristiin yli pöydän, naurettiin ja
laskettiin leikkiä välittömään tapaan, joka syntyy vain silloin, kun
odottamatta saadaan aikaan jotain hauskaa. Marcia katsahti puolittain
vaistomaisesti pari kertaa setäänsä. Hän näytti niin huolettomalta
maailmanmieheltä kääntyessään nauraen vastaamaan johonkin Mrs.
Melvillen sutkaukseen, että Marcia tuskin voi tuntea häntä samaksi
mieheksi, joka juuri vähän aikaa sitten oli puhunut hänelle niin
vakavasti. Hän katsahti Sybertiin. Tämä hymyili jollekin kreivittären
huomautukselle, johon hän vastasi italiankielellä.
"En käsitä miten kukaan järkevä mies voi pitää kreivittärestä!"
tuumi Marcia mielessään kääntyessään taas vieressään istuvan nuoren
ranskalaisen puoleen.
Milloin vain keskustelu näytti kääntyvän politiikan alalle, käänsi
Mrs. Copley sen heti muuhun tietäen kokemuksesta, että se oli liian
polttava kysymys keskusteluaiheeksi päivälliskutsuissa.
"Italiaa, italiaa! Täällä puhutaan pelkkää italiaa", valitti Marcia
nuorelle ranskalaiselle oikealla puolellaan. "Eikö se saa teitä
ikävöimään kotiin bulevardeillenne?"
"Kärsin aikanani koti-ikävästä", tunnusti hän, "mutta Rooma on hyvä
parannuskeino."
Marcia pudisteli päätään tekeytyen toivottomaksi. "Siis tekin,
Monsieur Benoit! Isänmaallisuus alkaa todellakin hävitä maailmasta."
"Ei sinun eläessäsi", sanoi hänen setänsä.
"Niin, tiedänhän itse olevani aivan tavattoman isänmaallinen",
hän myönsi, "mutta te kaikki olette niin välinpitämättömiä siinä
suhteessa, että minäkin kohta tulen samanlaiseksi."
"On muitakin tärkeitä hyveitä kuin isänmaallisuus", huomautti Sybert.
"Odottakaa, kunnes olette viettäneet kevään Sabine-vuoristossa, Miss
Copley", puuttui Melville puheeseen, "silloin olette aivan yhtä
pilalla kuin me muutkin."
"Ah, mademoiselle", lisäsi Benoit lämpimästi, "kevätaika
Sabine-vuoristossa on useimmille meistä saavuttamaton paratiisi."
"Yhdyn setääni siinä, että tuo on jonkinlaista Rooman tartuttamaa
kuumetta", huudahti tyttö. "En koskaan olisi voinut odottaa, että
ranskalainen kieltäisi isänmaansa."
"En minä silti halveksi Ranskaa", puolustautui nuori mies.
"Rakastan Ranskaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta samalla avaan
sylini Italialle. Jos rakastaa toista maata ja sen kansaa omansa
ohella, tulee ihminen, ei pienemmäksi, vaan kuten te sanotte,
laajasydämisemmäksi -- suuremmaksi. Me olemme -- me olemme -- Ah,
mademoiselle!" hän keskeytti, "jos sallitte minun puhua ranskaa,
silloin voisin sanoa mitä tarkoitan; mutta kuinka voi kukaan puhua
kaunopuheisesti teidän ontuvalla kielellänne?"
"_Corraggio_, rohkeutta, Benoit! Tehän suoriudutte urhoollisesti",
nauroi Sybert.
"Me olemme", jatkoi nuori mies äkkiä innostuen, "me olemme sitä,
mitä te englanninkielellä nimitätte maailmankansalaiseksi. Te,
mademoiselle, olette amerikkalainen, kreivitär italialainen, Mr.
Carthrope englantilainen, minä ranskalainen, mutta me kaikki olemme
saman maailman kansalaisia, ja missä maassa lienemmekin, tunnustamme
siellä toisemme veljiksi ja olemme aina kuin kotonamme, sillä
kaikkihan on samaa maailmaa."
Nuoren ranskalaisen kaunopuheisuus otettiin vastaan hyväksyvällä
naurulla. "No, mitä sitten arvelette paratiisista?" kysäisi joku.
"Oi ystäväni, vain siellä tulemme olemaan muukalaisia!" vastasi
Benoit surullisesti.
"Maailman kansalaisia", Sybert käänteli viinilasiansa kerraten
lauseen. "Minusta tuntuu, että me, huolimatta Miss Marcian
väitteestä, emme voi olla sen parempaa. Jos olemme isänmaallisia
maailmankansalaisia, olemme minun käsittääkseni tehneet inhimillisen
velvollisuutemme ja ansaitsisimme täydellä syyllä palkkamme Benoit'n
paratiisissa."
Hän nauroi kohottaen lasiaan. "Maailman, meidän isänmaamme malja!
Olkaamme kaikki rauhallisia kansalaisia!"
"Minun mielestäni", Mrs. Melville lausui, "koska nämä nyt ovat
jäähyväispäivälliset ja me juomme maljoja, niin juokaamme Villa
Vivalantin malja ja hauskan kevään onneksi Sabine-vuoristossa."
Copley kumarsi kiitokseksi. "Jos tahdotte kaikki käydä huvilalla,
juomme tämän maljan Vivalantin hyvässä viinissä."
"Ja nyt Vivalantin haamun malja!" sanoi nuori ranskalainen. "Eläköön
ja kukoistakoon hän kauan!"
"Italia onkin paikka, missä haamut viihtyvät", vastasi Copley.
"Kaikkien köyhien italialaisten malja -- saakoot he tarpeekseen
syödäkseen!" lausui Marcia.
Sybert katsahti hämmästyneenä häneen; mutta tyttö ei katsonut
sinnepäin; hän vain hymyili pöydän yli sedälleen.